Sinä lähdet niin kuin tulit! julisti mies. Mutta hänen ylimielisyytensä kääntyi häntä itseään vastaan
Käänsin lieden pois päältä. Ajattelin, että se oli nyt olennaista, koska keitin juuri hernekeittoa, ja tiesin hyvin, miten se helposti kuohuu yli.
Otso, mikä on? kysyin rauhallisesti.
Ei mikään, murahti Otso. Sinä et enää asu täällä. Asunto on minun, auto on minun, mökki on minun. Ja sinä Sinä lähdet juuri siinä, missä tulitkin.
Hän puhui tyynesti, asialliseen sävyyn, aivan kuin lukeisi työpaikan kokouksen pöytäkirjaa. Neljätoista vuotta avioliittoa ja nyt hän heitti minut ulos kuin vanhan kengän.
Oletko tosissasi?
Täysin, hän sanoi painokkaasti.
Hetki oli hiljaisuutta. Puristin varovasti kättäni, että tuntisin, olenko vielä hereillä.
Henkilökohtaista kehitystä
Voisitko ainakin kertoa, mikä minun vikani oli? kysyin.
Eipä siinä mitään vikaa. Minä vain tapasin toisen. Ja laitan erohakemuksen menemään.
Lysähdin tuolille. Polvet pettivät alta, aivan kuin kehoni olisi ollut nopeampi kuin mieleni ymmärtämään tilanteen. Otso ei vilkaissutkaan minuun. Hänen kasvonsa olivat äkkiä jäykät ja ankarat.
Otso, aloitin, voitaisiinko tästä puhua järkevästi? Ollaanhan me neljätoista vuotta tässä
Ei ole mitään puhuttavaa! hän keskeytti minut kireästi. Ja säästä ne puheet niistä vuosista. Helinä se on Hannes Eerikin tyttären nimi. Joten asia on loppuun käsitelty.
Helinä Sen niminen oli Otsolle tärkeän pomon tytär. Kaksikymmentäkuusi, varsin nätti, sosiaalisessa mediassa kolmesataatuhatta seuraajaa Olin tavannut hänet työporukan juhlissa; hän kuvasi aina ruokansa ennen kun hän söi, ja nuolaisi lusikkaa kameraan hymyillen.
Nyt hän oli iskenyt silmänsä Otsoon. Tämä taas aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ei rakkaudesta vaan pelkästään edun nimissä.
Mutta miten sitten
Ei mitään mutta! sihahti Otso. Sinulla ei ole mitään. Kaikki on minun nimissä. Neljätoista vuotta elätit itsesi minulla, se riittää!
Miesten lompakot
Totuus oli kuitenkin toinen. En minä ollut hänen “elätettävänään”, vaan tein töitä samassa firmassa, kunnes Otso pyysi minua jäämään kotiin pyörittämään arkea ja sankarihuushollia.
Mutta sillä ei ollut nyt väliä. Hän oli tehnyt päätöksensä.
Mitä minä nyt teen? ajattelin, sekavana.
Todella, minulla ei ollut mitään omaa. Ei ollut ystäviä, joiden luokse mennä. Ei “turvatyynyä” tilillä. Mutta odotas… minulla oli äiti.
Soitin äidilleni samana iltana. Kaikki kutsuivat häntä ‘Marja-Leenaksi’, joskus minäkin. Hän vastasi puhelimeen jo ensimmäisestä hälytyksestä, aivan kuin olisi aavistanut soittoni.
Äiti, saanko tulla yöksi? kysyin.
Tottakai tulet.
Ei yhtään turhaa kysymystä. Äiti oli sellainen: ensin tehdään, sitten puhutaan.
Äidin mökki oli 120 kilometrin päässä täällä Tampereelta. Vanhahko mutta tukeva puutalo, ikkunan pielissä siniset listat.
Ikkunan alla kasvoi itsepäinen omenapuu, joka elokuussa tiputti happamat omenansa pitkin pihaa, eivätkä ne kelvanneet edes linnuille.
Äiti odotti minua ovella, yllään se ikuinen esiliina, jossa on auringonkukkia. Hän tuoksui taikinalta ja marjoilta, halasi tiukasti ja veti minut keittiöön.
No, kerrohan, hän sanoi, kun olimme istuneet pöytään.
Kerroin kaiken. Miten Otso ilmestyi, antoi kolme päivää aikaa, kertoi Helinästä Äiti kuunteli hiljaa, kertaakaan keskeyttämättä.
Eli, lähdet siinä asussa missä tulitkin, hän totesi, kun olin lopettanut.
Näin on.
Entäs se vuokrausfirma?
Aluksi en tajunnut.
Mikä firma?
Autovuokraamo, äiti siristi silmiään veikeästi, se talli siinä Pyynikin kadulla. Muistatko, kaikki on minun nimissä, etkö muista?
Oikeasti olin unohtanut. Tai en ollut pitänyt sitä tärkeänä. Otso oli virkamies, jolle muu bisnes oli kielletty; siksi kaikki oli rekisteröity appiukon nimissä toisin sanoen äitini, hänen mielestään maalaismamman, joka ei erota tiliä ja velkaa toisistaan.
Äiti otti laatikosta paperikansion.
Rakastan taloushallintoa, Saima, hän sanoi vakavasti, neljäkymmentä vuotta taloustoimistossa. Luuletko, etten lukenut mitä allekirjoitin?
Äiti levitti asiakirjat pöytään sopimukset, valtakirjat, tiliotteet. Kaikki siististi vuodesta toiseen, välilehdillä ja järjestyksessä.
Kuule, minä perun sen valtakirjan heti huomenna, äiti ilmoitti napakasti. Mennään aamulla yhdessä kaupunkiin.
Seuraava viikko meni sumussa. Äiti toimi järjestelmällisesti ja rauhallisesti. Ensin hän perui valtakirjan, sitten meni pankkiin ja jäädytti Otsolta tilien käyttöoikeudet.
Sitten vielä kaiken varalta soitti vanhalle luokkatoverilleen, joka nykyisin johti lakiasiantoimistoa. Minä toin tavarani äidille ja asuin siellä.
Otso sillä välin laittoi eropaperit eteenpäin. Soitti minulle päivittäin ja vaati allekirjoittamaan jotain papereita.
Otso, kyllä minä allekirjoitan, lupasin. Ihan varmasti. Mutta en vielä.
Milloin sitten?
Ensi viikolla.
Hän hermostui, mutta lupasi odottaa. Hänellä oli kiire Helinän häiden kanssa piti ostaa sormukset, varata juhlatila, kaikkea mahdollista.
Äiti tokaisi, että antaa vain valmistella. Mitä isommat kulut, sitä makeampi yllätys.
Ostaja löytyi kuin itsestään naapurikadun automyyjät. He olivat pitkään kaivanneet laajennusta, ja nyt tilaisuus avautui.
Äiti tinkasi niin kuin olisi tehnyt sitä koko elämänsä. Ehkä olikin, loppujen lopuksi taloushallinnossa pitää olla terävä.
Kaupat lyötiin lukkoon torstaina, rahat tulivat tilille perjantaina.
Otso sai tietää kaikesta lauantaina.
Hän saapui ilman varoitusta, paukautti portin auki niin kuin kilpailussa. Äiti juuri keräsi omenoita.
Mitä te oikein touhuatte?! hän karjui niin, että naapurinkin kanat säikähtivät.
Miten niin? äiti kysyi rauhallisesti.
Tämä on minun! Otsolla kasvot lehahtivat punaisiksi. Kaikki minun! Minä Minä haastan teidät oikeuteen!
Mistä? äiti kääntyi takaisin omenoiden puoleen. Että myin omat tavarani?
Mitkä omat tavarat?
Paperit kunnossa, Olli Otsonpoika, äiti sanoi viileästi. Voit tarkistaa.
Minä vielä Otso lähti uhkailemaan.
Mitä aiot tehdä? äiti kääntyi suoraan häntä kohti.
Sanon rehellisesti, en ole koskaan nähnyt äitiäni sellaisena. Ei enää mikään maalaisrouva esiliinassa, vaan nainen, joka oli tehnyt työvuosikymmeniä naama ja numerot vastassa.
Uhkailetko minua? äiti kysyi ja viittasi minuun. Todistajien läsnäollessa?
Hän otti puhelimen taskustaan ja heilautti sitä Otsolle nenän eteen.
Kaikki on tallessa täällä, vävykulta. Kaikki.
Otso hiljeni. Virkamiehenä hän tiesi, mitä yksikin lipsahdus saattoi maksaa.
Te hän nielaisi. Teillä ei ollut oikeutta
Oli, äiti työnsi puhelimen taskuun. Kaikki oli minun ja kaikki laillisesti. Ja sinä, Olli Otsonpoika, olet ihan itse syypää. Ei olisi kannattanut aliarvioida ketä minä oikein olinkaan sinulle?
Kymmenen minuutin päästä hän ajoi tiehensä.
Kuukauden kuluttua Otsolta irtosi työpaikka. Hannes Eerikki ei hyväksynyt häviäjiä, vävyksi hänestä ei tullut. Helinä, kuulin, meni lopulta kihloihin jonkin kansanedustajan kanssa.
Asustamme äidin kanssa edelleen maalla. Meillä on uusi aita, muoviset ikkunat ja kunnollinen auto. Yritän olla muistamatta Otsoa. Ei ole syytä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan…
Tämä opetti: koskaan ei kannata pitää ketään itsestäänselvyytenä eikä aliarvioida hiljaisia taustavaikuttajia he voivat yllättää vielä pahemmin kuin osaat arvata.
