Kaksikymmentä vuotta etsin metsissä karsiutuneita, kadonneita ihmisiä ja toin heitä kotiin. Mutta kun löysin syksyisessä erämetsässä 14-vuotiaan tytön, vaikutusvaltaisen kaupunginjohtajan ainoan lapsen, sanoin ensi kertaa elämässäni radiopuhelimeen: “Ei jälkiä. Todennäköisesti hukkui.” Tämä valhe maksoi minulle ystävät, maineen ja elämäntyöni. Joskus, pelastaaksesi ihmisen todella, sinun täytyy ensin haudata hänet.
Vapaaehtoisten etsintäpartioiden piirissä oli yksi muuttumaton sääntö: emme ole poliiseja. Emme tuomareita, lastensuojelijoita tai psykologeja. Tehtävämme on pelkistetty: löytää kadonnut metsästä tai kaupungista, ja antaa hänet laillisten huoltajien tai poliisin vastuulle. Siihen se päättyy. Mitä kodin suljettujen ovien takana tapahtuu, ei kuulu meille.
Nimeni on Tapio Laaksonen. Olin vuosikaudet Etelä-Suomen suurimman etsintäjoukon koordinaattori. Tiesin, miltä pelko haisee märässä kuusikossa, miten eksyneen marjastajan askelrata selviää, ja miten kolme sataa yön valvonutta vapaaehtoista pystyy haravoimaan neliökilometrin läpikotaisin.
Minua arvostettiin. Minua kutsuttiin “Sutena”, koska olin vetänyt ihmisiä takaisin elävien kirjoihin vielä viidentenäkin etsimispäivänä silloin, kun poliisit jo nostivat kätensä pystyyn. Luotin järjestelmään. Olin varma, että kotiinpaluu on aina hyve.
Kunnes lokakuussa kaksituhattakahdeksantoista aloimme etsiä Hilkkaa.
Täydellinen uhri.
Hilkkalla oli vasta neljätoista vuotta. Hän oli Kuntaliiton kovimpien rakennuttajien ja kaupunginvaltuuston johtomiehen ainoa tytär. Korkeimpaan sakkiin kuuluva perhe.
Tyttö katosi koululuokan retkellä luonnonpuistossa. Hän käveli metsään eikä palannut.
Oli urani suurin etsintäoperaatio. Hilkan isä pani liikkeelle kaikki: Rajavartioston, puolustusvoimien kopterit lämpökameroilla. Saimme leirille joka päivä höyryävän aterian pääkaupungin ravintoloista. Isä seisoi televisiokameroiden edessä, silmät turvonneina itkusta, anellen: “Hilkkani, tulethan takaisin! Annan kaiken, mitä minulla on; kunhan vain löydätte hänet!”
Katsellessaan häntä, minun vapaaehtoiseni syöksyivät rankkasateiseen metsään, uhmaten räntää ja väsymystä. Valvoimme kolme yötä, haravoimme jokaisen notkelman.
Neljännen päivän iltana etsintäalue siirtyi hylätylle puutavarapisteelle. Maasto oli painajainen myrskyn kaatamia runkoja, soita ja rankkasateiden paisuttama joki. Menin yksin tutkimaan vanhaa metsäpirttiä.
Löytö.
Laskeuduin pimeään, lahonneeseen lautamajaan taskulampun valossa. Hilkka oli siellä.
Tyttö tärisi nurkassa, vanhaan pressuun kääriytyneenä. Hampaat kalisivat niin, että ääni kantoi koko pirttiin. Huulet sinertävät, voimakasta hypotermiaa.
Otin kuulokkeen.
Täältä Susi. Kohde…
Ei! hänen äänensä muistutti haavoittuneen linnun räsähdystä.
Hän tempaisi kätensä esiin, sormissa ruosteinen naula, terä osoitettuna omalle kaulalleen.
Jos kerrot… jos palautat minut, vedän tämän kaulaani. Vannon.
Jäin jonnekin unenomaiseen pysähtyneisyyteen. Olin nähnyt paljon teini-ikäisiä, jotka pelkäsivät kotiin menoa kokeiden tai riidan vuoksi. Mutta tämä ei ollut samaa hysteriaa.
Hilkka, rauhoitu, latelin komentajan äänelläni. Isäsi on aivan tolaltaan. Nyt kaikki etsivät sinua. Hän rakastaa sinua.
Tyttö nauroi hysteerisesti, kipeästi. Sitten avasi likaisen takkinsa ja nosti villapaidan ylös. Suurin piirtein näössäni kulki punaisia ja kellastuneita arpia vyötäröltä olkapäähän remmin jälkiä, savukkeensytyttäjän palovammoja, sokean raivoisia mustelmia.
Äiti kuoli viisi vuotta sitten, Hilkka kuiskasi, tyhjistä silmistään. Hän hakkaa minua joka päivä. Jos katson väärin. Jos muistutan äidistä. Koska hän on kaupungin pomo ja hän saa tehdä mitä tahtoo. Lukitsi kellariin viikoksi ilman juotavaa. Jos viet minut poliisille, he palauttavat minut kotiin, ottavat rahat, ja sitten minut tapetaan, koska pilasin hänelle maineen. Pyydän: antakaa minun vain jäätyä tänne. Rukoilen.
Seisoin hämyisessä majassa, radiopuhelin särisi.
Susi, Susi! Kuuluuko? Mikä tilanne! Vastaa!
Käännekohta.
Tiesin laissa velvoitteeni. Minun tuli välittää koordinaatit, soittaa poliisit ja ambulanssi ja lisäksi täyttää lastensuojeluilmoitus.
Mutta olin aikuinen mies. Näin, mistä perheestä Hilkka oli kotoisin, ja mitä Jyväskylän poliisipäällikkö ja herra rakennusmestari oikein puuhasivat samalla saunalauteella. Ilmoitus katoaisi. Hilkan leimattaisiin hulluksi, taipuvaiseksi itsensä vahingoittamiseen ja hänet toimitettaisiin kullanväriseen vankilaan.
Olin pelastanut kymmenittäin henkiä. Silloin ymmärsin: jos aioin pelastaa tämän tytön, minun täytyi lakata olemasta pelastaja.
Painoin radiopuhelinta.
Täällä Susi. Näin harhoja. Pirtti tyhjä. Ei havaintoja. Ohi.
Riisuin häneltä kirkkaanpunaisen takin. Kaivoin ensiapulaukusta siteen, viilsin itseäni käsivarteen ja sotkin verellä takin hihan.
Seuraa minua, sanoin.
Astelimme ulos pirtistä. Kannoin takin kolmesataa metriä myötävirtaan ja ripustin sen juurakkoon, joka ulottui hulmuavaan koskeen. Jätin mutaan vetäytyvät liukujäljet.
Sitten kuljin Hilkan kanssa harvinaisia eräreittejä, jotka vain minä tiesin. Kävelimme metsän halki suoraan tielle, jossa vanha autoni odotti.
Käärin Hilkan makuupussiin, laitoin lämmityksen täysille. Ajoin hänen kanssaan kymmenen tuntia halki kolmen maakunnan rajojen. Minulla oli tuttu vanha nainen Pohjanmaan naiskriisikeskuksessa hän hallitsi naisten paon, kotiväkivallan uhrien piilottamisen, koska tiesi, miten poliisit ja miehet voivat etsiä. Hän ei kysynyt mitään.
Jätin Hilkan sinne. Jäähyväisiksi sain vain halauksen.
Valheen hinta.
Palasin tukikohtaan aamuyöllä. Olin likainen, elävältä haudatun näköinen.
Johdin etsintäjoukot joen rantaan. Näytin heille verisen takin oksalla.
Hän lipsahti alas penkalta, katsoin koordinaattoreihin ja poliiseihin silmästä silmään. Virta kahdeksan metriä sekunnissa. Ruumiin vei vesikiepit. Emme löydä häntä.
Muistan, kuinka vapaaehtoiseni itkivät. Kovat ukot ja nuoret tytöt, jotka raastivat jalkansa rakoille hakuja koordinoidessaan. He uikuttivat, että emme ehtineet ajoissa. Että hävisimme.
Minä seisoin, vastaanotin tämän kaiken. Katsoin totuuden ohitse. Puhuin perheenä pitämieni ihmisten silmille. Rikkoin sääntöjä. Tein rikoksen alaikäisen kätkemisen ja todisteiden väärentämisen.
Hilkan isä piti kohtauksen TV:ssä. Viikossa haudattiin tyhjä arkku täynnä hänen vaatteitaan. Viranomaiset päättivät: “Tapaturma.”
Lähdin partiojoukosta kuukauden päästä. En kyennyt enää katsomaan vapaaehtoisia silmiin. En voinut enää komentaa kartan ääressä tiesin olevani valehtelija.
Huhuttiin, että Susi murtui, poltti itsensä loppuun, ryhtyi humalaiseksi. Uusi koordinaattori tuli tilalle. Elämässäni, jonka ydin oli ollut pelastaminen, oli tyhjyys.
Kahdeksan vuotta myöhemmin.
Olen kuusikymppinen. Työskentelen ruosteisen autotallin mekaanikkona, ilman kunniakirjoja, ilman vanhoja tovereita, jotka ovat unohtaneet nimeni. Elän yksin, öljynhajuisessa yksiössä.
Mutta viikko sitten postiluukkuun putosi lähettäjätön kirjekuori.
Sisällä oli valokuva. Seisoi siinä nuori, parikymppinen nainen valkoisessa takissa, terveenä ja kauniina, jossain Keski-Suomen lääkeopiston portailla. Katse täynnä elinvoimaa. Takana lyhyt viesti:
“Olen elossa. Autan nyt muita. Kiitos, ettet silloin pelastanut sääntöjen mukaan.”
Olemme tottuneet ajattelemaan, että hyvä on aina puhdasta, että sillä on valkoiset vaatteet ja se saa kunniamerkkejä. Mutta todellisuus on ruma. Joskus inhimillisyyden ylin muoto on rikollista. Joskus, pelastaaksesi yhden, sinun täytyy tuhota kaikki, mitä sinulla on.
Olisinko samassa majassa rikkoisi jälleen sääntöjä? Olisin. Sillä puhdas omatunto ja tahraton maine eivät ole yhdenkin kidutetun lapsen kyyneleen arvoisia.
Pystyisitkö itse rikkomaan lain, pettämään ystäväsi ja menettämään nimesi, jos se olisi ainoa tapa pelastaa viaton ihminen? Missä sinulle kulkee raja arvojen ja sääntöjen välillä? Kerro ajatuksesi. Jokin sinä yönä pirtin hämärässä minussa särkyi ja rakentui uudestaan. Nyt, vuosien jälkeen, ymmärrän että joskus armo piiloutuu epämuodolliseen, kasvottomaan hyvään, joka jättää jälkiä vain niihin, jotka sen ansaitsevat. Hilkka ei ollut viimeinen kadonnut mutta hän oli ensimmäinen, jonka vuoksi unohdin säännöt ja muistin, miksi ihminen edes etsii toista.
Joskus yksikin kiitoksen sana, vuosien päästä, on isompi kuin kymmenen kunniamerkkiä. Jäljelle jää vain hiljainen tieto että jossain päin maailmaa joku hengittää yhä sinun valintasi vuoksi. Kaikkien muiden silmissä olet kadottanut kaiken. Mutta se, jonka todella toisit kotiin, olet lopulta sinä itse.
