“Sinulla roikkuu nahka!” kuusikymppinen mieheni nipistää minua kyljestä vieraiden edessä, mutta minä haen peilin ja näytän, mikä kenelläkin roikkuu.
Pirkko, mikä tuo on? Eero kysyy, kolmannen kotikaljaryypyn jälkeen, ja kurottaa kättä takaraivosta oivaltaneena nipistääkseen minua vyötäröltä oikein jykevästi.
Ihan siitä, missä hameen kangas vähän kiristää, kun istun.
Hän tekee sen kaiken kansan nähden, kovaan ääneen, ollenkaan kainostelematta.
Eero hei, mikä ihme sua vaivaa? yritän lempeästi vetää hänen kättään pois, sellaisella liikkeellä jolla häädetään syksyn itsepintaiset kärpäset pois laatikosta, mutta Eero ei aio luovuttaa.
Hänen karkeat sormensa, muistuttaen tummaksi paistuneita grillimakkaroita, puristuvat uudestaan kylkiluitteni ympärille ei niinkään kipeästi, vaan enemmän loukkaavasti.
Etkö näe, hän kääntyy meidän naapuriin, Pekka istuu vastapäätä, haarukka ilmassa valmiina syöksymään perinteiseen sillikääretortun kimppuun. Minä sanon Pirkkolle: “Älä nyt aina syö ruisleipää iltaisin”, mutta hän vain selittää: “Se on ikä, hormonijuttuja.”
Eero nauraa, maha pomppii paidan nappien takaa kuin kevättulva Savonjoessa.
Mitkä hormonit? Sehän on vaan laiskuutta! hän päättelee, silmäillen ylpeänä pöytää.
Eero, lopeta jo, kuiskaan hampaitteni välistä, niskani ja poskeni kuumottavat kuin saunan lauteet jouluaattona.
Pekka naurahtaa kankeasti ja alkaa piirrellä majoneesilla lautaselle, muka erittäin kiinnostuneena.
Hänen vaimonsa Sinikka säätää lautasliinaa, vältellen silmiä ja teeskentelee, ettei mitään ole tapahtunut.
No mitä siitä, että sanon suoraan? Eero alkaa saada siitä vain virtaa. Sinulla nainen, nahka roikkuu!
Ja taas sormi naputtaa kylkeäni, kuin olisi sämpylätaikinaa kokeilemassa.
Tässä, tätä rullaa tässä. Ihan kuin sharpeilla, rullat vaan kasautuu! Eihän tuo ole nättiä, Pirkko.
Huoneessa venyy hiljainen, tahmea tauko, jonka rikkoo vain jääkaapin hurina keittiössä.
Enhän minä ilkeyttäni, huolehdin sinusta, Eero sanoo korskea sävy äänessään, nojautuu taakse rintakehä korostettuna. Naisella pitää olla ryhtiä, että miehellekin on ilo katsella, se on luonnon laki.
Katson miestäni.
En kai koskaan kolmeenkymmeneen aviovuoteen katsonut näin tarkkaan.
Kuusikymmentäkaksi vuotta mittarissa.
Vatsa roikkuu pöksyjen vyötärön yllä kuin sumukasa Tukholman saaristossa.
Kaksoisleuka virtaa kaulasta suoraan alas lommolleille harteille, ei jälkeäkään urheilullisuudesta.
Kalju, joka kiiltää kattolampun valossa kuin voilla rasvattu pannukakku Runebergin päivänä.
Ahaa, siis pitää olla ilo silmälle? kysyn rauhallisesti, ihmettelen omaa äänensävyäni: se on tyyni, kirkas.
Sisälläni joku vipu kääntyy, ison padon portti kolahtaa paikalleen.
Ei enää häpeää, ei enää halua sovitella, ei enää vuosien kestävyyttä kuluvaa.
Tulee vain läpinäkyvä selkeys.
Totta kai! Eero paukauttaa rintaansa kuin hirvi metsässä. Kato nyt minua, olenhan pystyssä, pidän muotoani!
Mitä muotoa? tiirailen takaisin, katsetta kääntämättä.
Miehen muotoa! hän koettaa ryhdistäytyä, selkäranka natisee, muttei tottele.
Hän yrittää vetää vatsaa sisään ja näyttää oloaan.
Vatsamakkara vain väpättää hetken ja laskeutuu sitten takaisin polttamaan vyölenkkiä ihoon.
Mies on mies, ei mikään perunasäkki, hän päättää puheensa.
Ah, olet siis kotkan kokoinen? nousen rauhallisesti pöydästä, yritän olla tekemättä äkkinäisiä liikkeitä.
Mihinkäs menet, loukkaannuitko? Eero huutaa, kaataa lisää karpalolikööriä laseihin. Eihän totuus satuta, Pirkko! Sinun pitää vain laihduttaa, älä turhia loukkaannu!
Kävelen eteiseen, tunkkaisen vanhan takinhajun ja kenkälankin tuoksuun.
Siellä, seinällä, riippuu meidän vanha, vielä vanhempien aikainen peili.
Massiivisen, tumman puun kehyksissä se on kantanut meidän nuoruuden näkyviä piirteitä vuosikymmenten ajan.
Revin sen irti isosta ruuvista.
Se painaa ainakin viisi kiloa, puristaa kämmeniä ikävästi.
Mutta painoa en juuri tunne ihan kuin käsissä olisi pelkkä höyhen.
Paluu olohuoneeseen: peili on molemmissa käsissä, kuin keskiaikainen kilpi tai täytäntöönpantu tuomio.
Kaikki jähmettyvät, Sinikka unohtaa pistää suuhun kurkunviipaleen, jää leuka auki, haarukka ilmassa.
Tee palvelus, Eero. Nouse, sanon, ääni matalana mutta jyrkällä varmuudella.
Miksi? hän ihmettelee, näkee kuitenkin ilmeestäni ettei kannata uhmata. Nousinhan minä, ja sitten? Pitäisikö tässä nyt tanssia?
Ei, tulen aivan viereen, nenään leijailee sipulia ja viinaa. Ihaillaan nyt tätä meidän kotkaa.
Tökkään massiivisen peilin hänen nenänsä eteen. Hän hätkähtää ja nappaa huomaamattaan kehyksestä kiinni.
Nyt kyllä menee vähän oudoksi, Pirkko, hänen itsevarma äänensä värittää jo hätä.
Katso tarkkaan, käsken sillä äänellä, jolla hätistellään pahanteossa olevaa kissaa. Ihan tarkkaan.
Hän katsoo hämmentyneenä kuvaansa, joka väpättää vähän käsien tärinästä.
No tuossa, minä olen minä, mitä siitä?
Nyt katso alemmas, tökkään sormella lasiin aivan vyötärön kohdalle. Näetkö tuon?
Mitä? hän yrittää vielä pitää puolensa.
Sinulla roikkuu nahka! sanon kovaa ja selkeästi, aivan hänen omalla sävyllään, viisi minuuttia sitten. Ja ei pelkästään roiku, Eero, se suorastaan asettuu paikoilleen.
Pirkko! Hän yrittää laskea peilin, naama punehtuu nopeasti.
Pidä siitä kiinni! painan alas kehyksen alalaitaa ja pakotan hänet katsomaan. Mikä tämä vyötärön päällä oleva taikinakerros on? Joku teräspressikö muka?
Pekalta karkaa surkeasti pidätelty naurunhörähdys, hän yskii nyrkkiinsä.
Ei se mitään lihasta ole, kulta, jatkan säälimättä. Sitä kutsutaan hätävararenkaaksi. Jos vaikka joskus hukun voivoiluun.
Eero on punainen kuin ylikypsä tomaatti, valmis halkeamaan.
Ja nämä, osoitan hänen kylkiään, jotka leveästi pursuavat housuista. Onko tässä kotkansiivet vai joulupossun “korvat”?
Lopeta, hän sähisee, yritellen kääntää pois. Kaikki katsoo, miksi nolaat minut!
Antaa katsoa! kovennan ääntä, peittäen hänen sihisemisen. Halusit totuuden, olithan tässä talossa esteettinen tuomari!
Astun pari askelta taakse nähdäkseni kokonaisuuden.
Otetaas sitten oikein estetiikka erikseen, jatkan. Käännypäs kohti ikkunaa.
En rupea tähän mutisee, mutta ääni sammaltaa.
Käänny! karjaisen. Haarukat kilisevät pöydässä.
Hän, kuin hypnoosissa, siirtää painoa jalalta toiselle ja kääntyy.
Peilissä näkyy pönäkän miehen profiili, aika kaukana antiikin sankarista.
Ja se niska käytännössä olematon.
Näetkö tuon kolminkertaisen poimun niskassa? selostan kliinisesti, kuin lääkäri. Selvä sharpei, Eero, rodun papereilla.
Sinikka on kasannut kasvot lautasliinaan ja hartiat keikkuvat hiljaisesta naurusta.
Ja tämän leuan alapuolella, en säästele , pelikaani, piilotatko sinne lohifilettä ensi joulua varten?
Minä olen mies! Eero piipittää, vakuuttamatta enää yhtään. Miehelle sallitaan tuollainen!
Vai niin! Naurahdan kylmästi. Kun minulta löytyy yksi poimu kolmen vuosikymmenen ja kahden lapsen jälkeen se on synti ja laiskuutta, mutta kun sinä et jaksa nostaa edes kaukosäädintä viime vuosikymmenen aikana ja vaaput kuohkeana, se on “mies parhaassa iässä”?
Repäisen peilin pois hänen otteestaan, sormet väsähtävät.
Eero seisoo siinä nuupallaan, puristuneena, ylin nappi irvistää ja pyörähtää piiloon jonnekin pöydän alle.
Kaikki siitä keikaroinnista on haihtunut, kuin pakkaslumi kevään ensiauringossa.
Koko “kotka” on kadonnut jäljettömiin.
Edessä seisoo vain väsynyt, pulska mies, joka tajuaa yhtäkkiä, että “kuningas on alasti”.
Ja perin kylläinen.
Istu, sanon, lasken painavan peilin lattialle, nojaan sen lipastoa vasten. Ja syö.
Hän lyyhistyy painollaan tuolille, joka narahtaa.
En halua enää sanaakaan vartalostani kuulla, sanon, suoristan hiuksiani peilin edessä.
Katson Eeroa ja jatkan hiljaa:
Tai muuten ripustan tämän peilin suoraan sinua vastapäätä. Näet joka pala, miten pelikaani mussuttaa.
Pekka ei enää yritäkään pidätellä naurua, pyyhkii kyyneleitä poskeltaan.
Eero nostaa haarukalla pienen suolakurkun lautaselta, mutustelee hitaasti, jotenkin koettaen kutistua.
Huoneessa ei ole enää sitä nykivää kireyttä, joka aina leijuu ilmassa riitojen jälkeen.
Päinvastoin.
Tuntuu ilmavalta, kuin joku olisi vihdoin raottanut ikkunaa talvipakkasella ja päästänyt raikasta ilmaa sisään.
Istun takaisin emännän paikalle.
Otan kakkulapion ja nostan jättimäisen palan Napoleon-kakkua juuri sen, jonka eilen leivoin koko iltapäivän, tuhansia lehtitaikinalevyjä ohentelin, päättäen olla syömättä, “jottei lihominen etene”.
Vaniljakreemi purskahtaa välistä, lehtitaikina rapsahtaa haarukkaan.
Pirkko, voisitko ojentaa myös mulle ison palan, Sinikka pyytää ujosti. On tämä dieetti nyt nähty, eletään vain kerran.
Ja mulle, Pekka iskee silmää, kaataa vadelmamehua lasiin. Taidan minäkin tarvita energiaa siivet kasvaa.
Eero vilkaisee hetken minuun.
Katseessa on jotain uutta varovaista kunnioitusta.
Sitten hän vilkaisee kakkua.
Sitten peiliin, joka nojaa yhä seinään, hiljaisena todistajana tappiolleen.
Alimmasta peilipinnasta heijastuvat hänen sukkansa pöydän alla toinen musta, toinen tummansininen, lähes violetti.
Kotkanpoika todellakin.
Anteeksi, Pirkko, hän mutisee, tuijottaa pöytäliinaa. Sammakko lipsahti.
Syö, Eero, syö vain, sanon ja haukkaan kakkua leveällä hymyllä. Tarvitset voimia.
Hän kohottaa kulmaa.
Nostelemaan painoja, selitän hymyillen. Olet sinä niin kova urheilija.
Ilta jatkuu hissukseen, keskustelut pyörivät hinnoissa, mökillä ja säässä.
Mutta jokin on peruuttamattomasti muuttunut tämän pöydän ääressä.
Se “ihana” kotikriitikko kutistui epäsolistaan tavalliseksi ihmiseksi.
Heikkouksineen, pelkoineen ja monina mutkineen.
Ja tiedättekö mitä?
Se kakku oli taivaallisen hyvää.
Paras pala, minkä olen syönyt kahteenkymmeneen vuoteen.
Sen jälkeen peili jäi siihen olohuoneeseen eikä sitä nostettu pois.
Eero, kulkiessaan sen ohi, suoristaa joka kerta ryhtinsä ja vetää massua sisään.
Mutta minun “roikkuvasta nahkastani” hän ei ole sanallakaan enää maininnut.
Ehkä hän pelkää herättävänsä sen pelikaanin.
