Ainut poikamme yllätti meidät ilmoittamalla, että aikoo mennä naimisiin ja hän on vasta 22-vuotias. Päätimme vaimoni kanssa olla esteenä, sillä olimmehan itsekin avioituneet nuorina; vaimollani oli 19 vuotta ja minulla juuri täytetyt 22. Ajattelimme, että se lienee sitten kohtalo. Lisäksi pidimme pojan morsiamesta: Veera opiskeli samassa yliopistoryhmässä poikamme kanssa. Kun ymmärsimme, että asia on päätetty, aloimme valmistelemaan häitä. Meille oli selvää, että ainoan pojan häistä tehdään kunnon juhlat.
Niinpä vaimoni ja minä otimme suunnaksi Veeran kotitalon, tapaamaan tulevia appivanhempia. Emme tienneet tytöstä juuri mitään; olimme tavanneet hänet vain muutaman kerran poikamme seurassa. Veera oli kertonut asuvansa äitinsä kanssa pienessä kylässä lähellä Tamperetta. Ilmoitimme tietenkin etukäteen tulostamme.
Ostin kukkakimpun ja vaimoni leipoi kakun niillä varustettuina lähdimme kohti Veeran perheen pihaa. Ensimmäinen asia, joka pihalle tullessa kiinnitti huomion, oli pihan siisteys ja kodikkuus.
Vaikka talo oli vanha, se oli pidetty erinomaisen hyvässä kunnossa, huolellisesti siivottu. Oven avasi meille Veeran äiti, Ritva. Hän teki heti minuun vaikutuksen: lämmin, ryhdikäs nainen, jolla oli silmissään ystävällisyyttä. Ritva ohjasi meidät ruokapöytään; tarjolla oli selvää kotiruokaa, maukasta ja sydämellä valmistettua. Viihdyimme hyvin, mutta häistä emme kuitenkaan sopineet mitään Ritva kertoi heti alkuun, ettei hänellä ollut varaa osallistua häihin rahallisesti. Tämän kuultuani Veera näytti kiusaantuneelta, ja poikamme oli selvästi pettynyt. Hän ei ääneen itselleen hääjuhlaa kaivannut, mutta tiesi, kuinka tärkeää se oli Veeralle.
Päätimme vaimoni kanssa, että järjestämme hääjuhlan omalla kustannuksellamme; elämä näyttää sitten lopulta suunnan. Pyysimme Ritvaa kokoamaan haluamansa määrän läheisiä juhlaan ihmiset eivät kuitenkaan vieraaksi tule tyhjin käsin, ja tuovat varmaan euroja onnittelu- kirjekuorissa, joilla voivat maksaa omat ruokailunsa. Vaikka Ritva epäröi pitkään, saimme hänet lopulta suostuteltua juhliin mukaan.
Hääviikolla keskiviikkona ovikello soi yllättäen. Oven takana seisoi Veeran äiti. Kutsuin hänet sisään, ja hän vaikutti vaivautuneelta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kaivoi laukustaan valkoisen kirjekuoren, jonka sisällä oli rahaa. Kävi ilmi, että Ritva oli mennyt pankkiin hakemaan lainan tunteakseen vähemmän kiitollisuuden velkaa. Pyysimme häntä palauttamaan rahat pankille emmehän halunneet, että hän velkaantuisi meidän hääjuhlien vuoksi; näimme jo kyläillessämme, että hän ja Veera elivät vaatimattomasti. Mutta Ritva oli päättänyt, eikä halunnut kuulla kieltäytymistä.
Meillä oli upeat häät. Lapset olivat erittäin onnellisia. Hääillan aikana Ritva hämmästytti meitä vielä kerran. Näimme vaimoni kanssa, ettei hän ollut vain lämmin ja fiksu, vaan lisäksi todella kaunis nainen. Ritva oli 45-vuotias, ollut pitkään eronnut ja kasvattanut tyttärensä yksin. Hääpäivänä hän suorastaan loisti kampausta, meikkiä ja juhlapukua myöten. Emme olleet ainoat, jotka huomasivat tämän.
Paikalla oli myös nuorempi veljeni Timo, 46-vuotias, joka oli niin ikään eronnut ja asunut jo kymmenen vuotta Ruotsissa. Nyt hän palasi Suomeen nimenomaan poikamme häihin. Illan mittaan Timo katseli Ritvaa pitkään, ja juhlan jälkeen hän ilmoitti jäävänsä Suomeen tavallista pidemmäksi aikaa. Aavistin kyllä miksi.
Seuraavana sunnuntaina suuntasimme taas Ritvan luo tällä kertaa ei enää miniän takia, vaan ajatus oli kosia Ritvaa Timolle. Kaikki meni hyvin: Timo ja Ritva menivät naimisiin, ja muutaman kuukauden päästä veljeni vei vaimonsa mukanaan Göteborgiin. Niin sain siitä hyvästä, että olin ymmärtäväinen ja auttavainen appivanhempien suuntaan, myös uuden kälyn. Ritva on sydämellinen ihminen ja todella ansaitsee kaiken onnensa.
Jälleen kerran opin, että elämä palkitsee pienistäkin hyvistä teoista joskus tavoilla, joita ei osaisi arvata.
