Meillä asui naapurikylän Rantalahdessa, aivan joen varrella, nuori nainen. Hilkka Virtanen. Hilkkaa tuskin huomasi tiedättehän, on sellaisia ihmisiä, jotka kulkevat kuin varjoina: on kuin heitä olisi, mutta ei kuitenkaan. Katse aina alaviistoon, letti ohut, vaalean tuhkanharmaa, päässä vanha huivi. Hän työskenteli postissa, lajitteli kirjeitä ja jakoi eläkkeitä taloihin.
Kukaan ei kiinnittänyt Hilkkaan huomiota. Meidän kylän pojat olivat kuin kukot rivissään he halusivat seuraansa iloisia ja räiskyviä tyttöjä, sellaisia, jotka nauravat heleästi ja joilla on räväkkä luonne. Mutta Hilkka…
Mutta sinä keväänä, meille tuli uuteen karjatilaan uusi traktorimekaanikko Ilkka Korhonen. Hän oli pitkä, harteikas, mustat hiukset, silmissä ilkikurinen pilke. Ja vielä harmonikansoittaja! Kun hän asteli illalla nuorisoseurantalolle ja soitti harmonikkaa, kylän tytöt huokailivat ihastuksesta. Ja myös Hilkan sydän hypähti niin voimakkaasti, että se sumensi kaiken muun.
Mutta kuinka sellainen harmaa hiirulainen kuin Hilkka voisi päästä lähelle tuollaista pelimiestä? Parhaat tytöt kieppuivat Ilkan ympärillä kuin kuhilas heinänteolla, Hilkka katseli vain kaukaa ja huokaili niin syvään, että minunkin sydäntäni särki.
Sitten alkoi jotain outoa. Hilkalle alkoi tulla kirjeitä kaupungista. Kauniita, paksuja kirjekuoria, miehinen, varmalla käsialalla kirjoitettu nimi. Koska Hilkka työskenteli postissa, hän näki nämä kirjeet ensimmäisenä. Mutta eihän tuollaista asiaa salassa pidetä postin vanhin, Lempi-täti, leuatonta puhetta täynnä, levitti huhun nopeasti:
Hilkallapa on romanssi! Kaupungista kirjoittaa joku, usein vielä! Varmaan viedään pian vihille!
Hilkka alkoi kantaa salaisuutta posket punaisina, silmät kiilsivät. Kaikkien yllätykseksi hän kaunistui ryhdistäytyi, letin ympärille ilmestyi kiiltävä satiininen nauha. Hän kulki kylätiellä kirje kourassaan kuin kunniamerkki rinnassa.
Myös Ilkka huomasi tämän. Eipä aikaakaan, niin hänkin alkoi vilkuilla Hilkkaa. Miehet, kun huomaavat että joku nainen kiinnostaa jotakuta toista, heräävät itsekin.
Hilkka, parka, suistui yhä syvemmälle haaveisiinsa. Hän istui postin rappusilla, luki kirjettä ja hymyili omille mietteilleen. Kyläläiset supattivat: “Johan on tuurilla tuokin hiljainen!”
Loppu tuli odottamatta, kuin ukonilma kirkkaana päivänä ja se oli kauhea.
Oli juhlat nuorisoseurantalolla, väkeä pilvin pimein. Harmoni soi, nuoriso tanssi. Hilkka tuli paikalle, uusi kukallinen mekko yllä, laukku olalla. Kylän huligaanit, Koskisen veljekset, jo humalapäissään, juoksivat Hilkan luo aikoivat vähän keppostella, vetäisivät laukun olalta. Hihna oli vanha ja ratkesi laukku putosi maahan ja sen sisältö, kaikki tytön pienet aarteet, sekä ne kirjekuoret, putosivat esille.
Toinen pojista, Seppo, nappasi kirjekuoripinon ja alkoi nauraa.
No niin porukka, kuunnellaanpa mitä kaupungin poika meidän Hilkalle kirjoittaa!
Hilkka ryntäsi pelokkaana:
Anna takaisin, älä lue!
Mutta Seppo oli nopea, väisti Hilkan otteen ja veti kirjeen esiin. Hän alkoi lukea ääneen, koko väen kuullen:
Rakas Hilkka! Silmäsi kuin siniset järvet…
Yleisö hiljeni. Kauniisti kirjoitettu. Mutta sitten Seppo pysähtyi, katseli seuraavaa kirjettä, joka oli rutistunut ja täynnä yliviivauksia, ja luki:
Hei, katsokaapa tätä! Kaikki on vedetty yli! Ensin lukee Hyvää päivää, Hilkka, sitten isolla viivattu pois, ja alempana Tervehdys, rakas Hilkka. Jälleen yliviivattu! Kirjeen luonnos koko homma! Hän kirjoitti itselleen kirjeitä, korjasi ja muokkasi!
Nauru puhkesi niin rajuna, että koivunlehdet tärisivät.
Itselleen kirjoittelee! pilkattiin Kuvittelee sulhasen!
Hilkka jäi seisomaan keskelle piiriä, kasvot käsissään, hartiat vavisten. Häpeä oli sietämätön teki mieli vajota maan alle. Olin silloin nuori ja avuton, en tiennyt, miten auttaa ystävääni.
Yhtäkkiä musiikki lakkasi. Ilkka, vielä hetki sitten rappusilla, laski harmonikan viereensä ja nousi. Hän käveli hitaasti joukkoon, kasvot kivenkovat. Yleisö väistyi hänen tieltään.
Ilkka meni Sepon luo, otti sanomatta sanakaan kirjeet pois hänen kädestään. Seppo nieli ja vaikeni.
Ilkka keräsi maasta kaikki kirjekuoret ja pudisti pölyt pois. Hän meni Hilkan luo. Hilkka ei ottanut käsiään pois kasvoilta, koko tyttö vapisi. Mutta Ilkka tarttui häntä käsivarresta hellästi mutta lujasti ja sanoi kovaan ääneen, että kaikki kuulivat:
Mitä te siinä räkätätte? Eikö ihminen muka ole teille tuttu?
Sitten hän kääntyi Hilkan puoleen ja totesi lempeästi:
Tule, Hilkka. Mä saatan sut kotiin, on jo pimeää.
Ja niin he kulkivat, läpi ihmisjoukon, hiljaisuuden halki, joka kaikui häpeää. Ilkka kantoi laukkua toisessa kädessä ja piti Hilkkaa tiukasti toisessa kainalossa.
Siitä iltasta kaikki alkoi. Ei se nopeasti käynyt; pitkään Hilkka ei uskaltanut katsoa ketään silmiin. Mutta Ilkka kulki hänen rinnallaan, toivotti hyvää yötä, haki töistä. Puolen vuoden päästä vietettiin häitä.
He elivät yhdessä rakastaen. Ilkka antoi kaikkensa, Hilkka kukoisti hyvä emäntä, kolme poikaa. Kukaan ei kylällä enää muistanut sitä iltaa. Ilkka osasi katsoa niin, ettei kukaan uskaltanut enää juoruta.
Paljon aikaa kului. Ilkka kuoli kolme vuotta sitten, sydän petti. Hilkasta tuli varjo ilman häntä. Kävin hänen luonaan usein, join teetä, mittasin verenpaineen.
Kerran istuimme Hilkan tuvassa. Syksyn sade rummutti kattoa, puut ratisivat uunissa. Hilkka kävi komeroa läpi, etsi vanhoja tavaroita. Hän nosti esiin puisella kaiverruksella koristellun rasian Ilkan itse tekemän. Hän avasi sen, sisällä olivat samat vanhat kirjeet, kellastuneet, niissä joen tuoksu tallella.
Tiedätkö, Marjatta, Hilkka kuiskasi, ääni värisi luulin, että Ilkka hävitti ne kirjeet silloin. Tai poltti. Hävetti niin kauan, etten uskaltanut kysyä. Olen koko elämäni hävennyt sitä valhetta.
Hän otti päällimmäisen kirjekuoren, sen alla oli ruutupaperi. Ei kellastunut oli juuri kirjoitettu, ehkä kuukautta ennen Ilkan kuolemaa.
Hilkka laittoi lukulasit, luki ja kyyneleet valuivat poskia pitkin. Hän ojensi minulle:
Lue nyt, Marjatta, en näe enää.
Otin paperin ja tavailin huojuvaa käsialaa:
Hilkka-kulta. Löysin tämän vanhan rasian, siirtelin tavaroita. Anna anteeksi, että olin koko elämäni hiljaa siitä illasta. Näin miten se painoi sinua, enkä koskaan halunnut satuttaa sinua enää. Nyt tajuan, olisi pitänyt silloin sanoa, ettet kanna taakkaa sydämessäsi. Ymmärsin jo silloin nuorisoseurantalolla, että olit kirjoittanut itse nuo kirjeet. Tunnistin käsialasi olin nähnyt sen monissa kuitissa. Tiedätkö miksi en nauranut? Koska sydämeni särkyi. Ajattelin: täytyykö ihmisen olla niin yksin, että keksii itselleen kauniita sanoja? Ja kuinka me miehet olimme niin sokeita, ettemme huomanneet tuota surua. Kiitos niistä kirjeistä, Hilkka. Ilman niitä olisit voinut jäädä huomaamatta. Sinä olet aina ollut minulle kaikkein kaunein. Terveisin, sinun Ilkkasi.
Me vain istuimme, itkimme ja talossa tuoksui vanhoissa rinnoissa kuivattu omena ja syvä, kipeä rakkaus, jollaisen löytää harva enää.
Katselin sitä rasiaa ja mietin: älkää tuomitko liian ankarasti heitä, jotka joskus tekevät typeriä asioita. Kuka tietää, millainen rakkauden ja nähdyksi tulemisen kaipuu heidät siihen ajaa?
