Lomani aikana kylpylässä päätin ilmoittautua tanssi-iltaan. Minulla ei ollut aikomusta heittäytyä mihinkään romanttisiin seikkailuihin halusin vain unohtaa arjen, nauttia elävästä musiikista ja tanssia vähän.
Sali oli täynnä ihmisiä, puheensorina sekoittui saksofonin sointiin, ja minä keveässä kesämekossani tunsin itseni aivan kuin lukiolaiseksi koulun kevätjuhlissa. Yhtäkkiä joku laski kätensä olkapäälleni.
Saako luvan? mies sanoi lempeällä äänellä. Käännyin hymyillen, valmiina tanssiin vieraan kanssa. Mutta hän ei ollutkaan vieras. Katsoin kasvoja, joita en ollut nähnyt yli neljäänkymmeneen vuoteen, ja aika pysähtyi.
Siinä hän seisoi Ilkka. Ensimmäinen poikaystäväni lukiosta, se sama, joka kirjoitti minulle runoja vihon sivuille ja käveli kanssani kotiportille asti.
Jalkani olivat yhtäkkiä kuin makaroonia. Ilkka? kuiskasin. Hän hymyili samalla veijarimaisella tavalla kuin silloin, kun istuimme koulun kivimuurilla. Terve, Kaarina, hän sanoi kuin olisimme tavanneet eilenkin. Tanssitaanko?
Astelimme parketille juuri kun orkesteri alkoi soittaa vanhaa swingiä. Niin kuin mikään ei olisi muuttunut, tanssimme yhteen sulavasti. Hän muisti yhä, että pidin varmasta mutta pehmeästä otteesta. Minä tunsin taas olevani nuori, täynnä uskoa siihen, että elämä on vasta edessä.
Tauolla istuimme syrjässä pöydän ääressä. Ilmassa leijui hajuveden ja hikisten ihmisten tuoksu. Ajattelin, etten tapaisi sinua enää koskaan, Ilkka sanoi hiljaa. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen elämä meni niin nopeasti opiskeluja, töitä, muuttoja ja yhtäkkiä neljäkymmentä vuotta on kulunut.
Kerroin avioliitostani, joka päättyi muutama vuosi sitten, ja lapsistani, joilla on nyt omat elämänsä. Hän taas puhui siitä, kuinka menetti vaimonsa kolme vuotta sitten ja kuinka vaikeaa oli tottua yksinäisyyteen. Silti tuntui, että puhumme samaa kieltä kuin ennenkin puolikkailla sanoilla, yhteisillä naurahduksilla ja pienillä katseilla.
Kun orkesteri aloitti uudestaan, Ilkka ojensi kätensä. Vieläkö jaksat yhden tanssin? Niin ilta hujahti ohi tanssia tanssin perään, keskustelua keskustelun jälkeen. Molemmat tiesimme, ettei tämä ollut vain satunnainen kohtaaminen kylpylän tansseissa. Tämä oli jotakin suurempaa.
Tanssi-illan jälkeen kävelimme ulos terassille. Meren yllä leijaili ohut sumu, ja lyhdyt valaisivat yötä lämpimällä kullankeltaisella. Muistatko, että lupasin nuorena, että tanssisimme yhdessä kuudenkymmentävuotiaina? Ilkka sanoi äkkiä. Pysähdyin. Olin unohtanut sen leikkimielisen vedon, joka silloin oli ollut niin kaukana ja epätodellinen. Ja tässä sitä ollaan, hän hymyili, lupaukseni on nyt pidetty.
Kurkkua kuristi. Olen aina ajatellut, että ensirakkaudet ovat kauniita, koska ne päättyvät. Että jos ne jatkuisivat, niiltä katoaisi kaikki taika. Nyt näin Ilkan harmaantuneine hiuksineen ja hymyryppyineen ja tajusin, että silmissäni hän oli yhä sama poika.
Palasin huoneeseeni sydän pamppaillen, kuten kahdeksantoistavuotiaana. Ymmärsin, ettei tässä ollut kyse sattumasta. Joskus elämä tuo toisen mahdollisuuden, ei jotta eläisit uudelleen menneisyyttä, vaan jotta eläisit sen vihdoin oikein.
Ehkä siksi, kun Ilkka seuraavana aamuna ehdotti kävelyä rannalle, en epäröinyt hetkeäkään. Aurinko nousi juuri horisontista, maalaamalla veden kultaiseen ja vaaleanpunaiseen. Ranta oli hiljainen, vain lokit kaartelivat ja kauempana vanhempi pariskunta keräili simpukoita.
Kävelimme paljain jaloin, antaen kylmien aaltojen huuhdella jalkoja. Ilkka kertoi elämästään kuinka lukiosta lähtiessään hänestä tuntui, ettei mikään matka tai seikkailu tuonut yhtä paljon kuin yksi vanha hymy. Kuuntelin ja tunsin, kuinka jokainen hänen sanansa riisui pois vuosien hiljaisuuden kerroksia meidän väliltämme.
Yhdessä kohtaa hän nosti hiekasta pienen meripihkan ja ojensi sen minulle. Lapsena mietin aina, että meripihka on aurinkoa, joka on pudonnut mereen, hän sanoi hymyillen. Ehkä tämä tuo sinulle onnea.
Suljin meripihkan käteeni. Se oli lämmin, vaikka meren olisi pitänyt sen viilentää. Katsoin Ilkkaan ja näin hänessä miehen, jollaiseksi hän oli kasvanut ja samalla sen nuorukaisen, joka joskus sai maailman tuntumaan helpolta ja kirkkaalta.
Kävelimme tuntikausia, mutta aika vain kului huomaamatta. Palatessamme tuuli hulmusi hiuksiani ja Ilkka silitti niitä kasvoiltani samalla lempeällä liikkeellä kuin vuosikymmeniä sitten. Siinä hetkessä tajusin, etten halua jättää tätä kohtaamista vain muisteluksi nuoruuden tunnelmista. Haluan antaa itselleni uuden mahdollisuuden, pelotta ja aidosti.
Illalla istuimme yhdessä kylpylän terassilla katselemassa auringonlaskua. Ei tarvittu suuria sanoja hiljaisuudessa oli rauha. Ilkka laski kätensä kädelleni ja sanoi hiljaa: Ehkä elämä todella voi hymyillä uudelleen. Ja minä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, uskoin sen olevan totta.
