Kouluaikojeni muistot kulkevat usein niihin vuosiin, kun minut jatkuvasti valittiin erinäisiin kilpailuihin ja kisoihin. Yhtenä keväänä minut määrättiin mukaan kemian olympialaisiin. Silloin ajattelin, että se oli kunnianosoitus minun älynlahjoilleni.
Äitini, joka oli kemisti ja ennen isäni tapaamista kantanut vanhaa suomalaista aatelissukua, käyttäytyi silloin kuin torin myyjä. Tavallisesti hän nauroi hiljaa, kuin joku Eino Leinon runon neito. Mutta nyt, muistan elävästi, hän läikäytti teen pöydälle ja nauroi niin, että koko talo raikui. Se oli sekä ensimmäinen että viimeinen kerta, kun näin häntä niin sydämensä pohjasta nauramassa.
Sen jälkeen minut lähetettiin seuraavaksi fysiikan aluekilpailuun. Ja taas uudelleen milloin mihinkin kisaan. Siinä vaiheessa aloin vaistota, että koulun johto yksinkertaisesti kierrätti minut kisasta toiseen, jotta muut oppilaat saivat rauhassa opiskella.
Biologian olympialaisiin minut määrättiin matkaan yhdessä Aatu Kallion kanssa. Hänkin oli biologian suuri asiantuntija: kuten minäkin, hänkin erotti poron kilpikonnasta jo sadan metrin päästä. Kun biologian opettaja näki, ketkä koulua edustivat, hän oli vähällä julistaa oppilaitokselle lakon. Mutta eiväthän he ole koulussa koko päivänä, lienee rehtori ja apulaisrehtori häntä rauhoitelleet.
Meidät laitettiin Aatun kanssa suureen saliin, jossa oli noin kuusikymmentä muuta kilpailijaa. Annettiin puhtaat vastauspaperit, aivan valkoiset. Silloin puhujapöntöstä alkoi puhua vaikuttava nainen, jolla oli suurikokoinen lasinen rintakoru. Puheensa pääsisällöksi muistan nämä lauseet: Emme ole täällä sattumalta. Edessä on suuri elämä. Jos nyt metelöi ja luntata yrittää, saa tulevaisuudessa elää raskasta arkea. Mutta sekään ei ole pahasta kaikki työ on arvokasta.
Katselin salia ja tökkäsin olkapäätäni vieressä istuvan tytön puoleen. Hän punastui ja laski ripsensä. Sitten alkoi armoton kirjoittaminen ympärilläni aivan kuin olisivat paikalleen polttaneet.
Minä en ymmärtänyt ollenkaan, mitä tässä pitää tehdä, Aatu hermostui.
Hän oli aidosti hämmästynyt, että meidän piti kirjoittaa jotakin. Kai hän oli ajatellut, että meidät tuotiin paikalle limonaditarjoilun takia.
Tutkailin paperia, ja ymmärsin: kaikkiin tyhjiin riveihin piti itse keksiä vastaukset. Sanoin sen Aatulle. Silloin lasikoruinen nainen pyysi meitä rauhoittumaan.
Missä on oikeat vastaukset? Aatu kysyi minulta.
Ja nainen tiedusteli, ikään kuin ohimennen, mistä koulusta nämä kaksi tiedonjanoista poikaa tulivat. Laittelee muistiinpanot paikalleen sellainen, jonka lapsi on kerran ollut poliisiasemalla. Vastasin, että olemme Helsingin 172. kansakoulusta. Kirjoitti sen ylös sekä minun että Aatun lapulleen.
Eikös me olla siitä 175.? Aatu alkoi moittia.
Älä nyt hölmöile, murahdin takaisin.
Aatu potkaisi minua, mutta osuikin edessä istuvan tytön tuoliin. Tämä katsoi päätään kääntäen; totesi, ettemme ole vaaraa, ja pyysi, ettei noin tehtäisi toiste. Muistan ne pisamat hänen kasvoillaan.
Mitä sä nyt siinä? Aatu tiuskaisi tytölle. Istuppa hiljaa ja älä häiritse muita.
Sen jälkeen lasikoruinen nainen teki tytölle viimeisen huomautuksen, ja tyttö puhkesi itkuun. Lohdutellessaan nainen lupasi äidillisesti, että usko omiin kykyihin vie pitkälle. Se toimi: tyttö pyyhki kyyneleet, ja alkoi onnistua.
Olin itse vaikean valinnan edessä. Yritin muistaa Carl von Linnén elämäkertoja, mutta samalla vilkuilla ripsien peittämää katsetta. Joko toinen, tai toinen molempia en saanut yhdistettyä: Carl von Linné, jonka silmissä oli ripsiväriä. Koko kuva oli epämiellyttävä.
Kuinka monta kalalajia elää Oulujärvessä? Aatu kysäisi ohimennen.
Yhdeksänsataakaksitoista, vastasin. Niin tällaista ei kannata arvailla.
Linnésta kirjoitin niin ympäripyöreästi, että tarinan olisi voinut sijoittaa vaikka Eeva Kilven muisteloihin. Oikein sekin olisi mennyt, ellei tarkistaja epäilisi jaarittelua.
Kirjoitin tytölle lapun: Lähdetkö kanssani elokuviin? Sain pian vastauksen: Minulla on jo poikaystävä. Olen aina ihmetellyt tätä tapaa, ettei suoraan sanota kyllä. Enhän minä mitään rikkoisi; halusin vain lisää ystäviä, siihen aikaan minulla oli kaksi tyttökaveriakin. Sekään ei häirinnyt; tosin isäni, joka säännöllisesti pisti minulle markkoja, tuntui olevan aina hieman huolissaan.
Onko hän parempi kuin minä? kirjoitin uuden lapun. Vastaus: On. Miksi hän ei sitten ole olympialaisissa? Tyttö vaikeni ymmärsin syyn.
Oletko sekoittanut Oulujärven ja Itämeren? nainen kysyi mennessään jälleen Aatun ohi peläten meidän käyttävän lunttilaput. Mutta siitä ei ollut vaaraa: meidän tasollamme ei luntilla olisi mitään.
Aatu istui kuin kiukkuinen lapsi, jolla on flunssa. Mutta se oli ihan hänen tavallista minäänsä.
Mikä meri, mitä tuo nainen nyt höpisee? Murisi Aatu, häiriten ajatuksiani.
Lappu: Kuka kukin on, Belmondon kanssa? Heitin tytölle. Heti tuli vastaus: Ei! ja piirros hymyilevästä naamasta letteineen ja korvineen. Niissä korvissa riitti vetovoimaa enemmän kuin ripsissä. Nykyisten hymiöiden viehätys ei yllä sille tasolle. Olin jo lämpenemässä, kun taas Aatu alkoi kysellä:
Yksi asia mikä on hiusproteiinin keratiinin konformaatiotaso? Mikäs keratiini mahtaa olla? Onko se vastaus? Ajatteli kai, että orava on punatukkainen.
Nyökkäsin, ja lisäsin: Talvella harmaa.
Aatu kirjoitti: Ruskea. Talvella harmaa. Hän mukautui aina tilanteeseen.
Pisamakasvoinen tyttö nojautui lähemmäs ja kuiskasi: Alfa-heliksi.
Missä? Käännyin ympärilleni.
Se on oikea vastaus hän selitti ja käänsi katseensa pois.
Minä vilkaisin hänen korviaan. Ne todellakin vetivät puoleensa. Kirjoitin nopeasti lapulle ja sain vihdoin vastauksen: Mennäänkö elokuviin?
Mennään, paperini päälle tupsahti.
Hetken päästä, oikealta: No olkoon, mennään.
Aito umpipatti. Ja ratkoessani miten pääsisin tästä kolmiosta, eteeni tupsahti seuraava kysymys: Miksi kutsutaan sarvikuonon poikasta? Vastauksen keksiminen oli lähes mahdoton tehtävä, kun kaksi neitokaista vaatii huomiota. Sarvi…vasa? Sarvikuonon vasikka? Oikealta ripsikorva, edessä pisamataivas. Loppui siltä erää: kirjoitin vain sarvikuonon poikanen.
Pisamakasvoisen kanssa kuljettiin yhdessä talveen asti, kunnes oravat vaihtoivat väriä. Se toinen, ripsillä, ei ikinä ilmestynyt elokuvateatterille. Aavemaisen keljua tämän maailman naiset osaavat olla.
Biologian olympialaisissa nappasin hopeasijan ja sain kunniakirjan mutta vasta kahden kuukauden päästä. Välissä koulun sihteeri joutui sukkuloimaan ympäri Helsinkiä, sillä 172. koulun ainoa sen niminen oppilas opiskeli ensimmäisellä luokalla ja purskahti itkuun, kun rehtori kysyi, miten hän oli voinut osallistua olympialaisiin.
Viimein minut löydettiin. Olin ainoa tuon tiedekokouksen jäsenistä, joka todella tiesi, miksi sarvikuonon poikasta kutsutaan itse asiassa, kukaan ei sitä tiedä edelleenkään, ja niin päädyin hetkeksi tieteen piiriin mukaan, mutta pilasin senkin, kuten näkyy.
Niin menivät nuoruuden helmipäivät, niiden muistot haaleina, mutta tuoksuvina, kuin ekaluokkalaisen uusi vihko pakkasaamuna.
