Sukuaarre
Ei! Älä yritä suostutella minua, äiti! Aion tehdä tämän joka tapauksessa!
Kylläpä sinä, Salla, miksi?! Selitä nyt äidille, miksi sinä oikein haluat tämä tehdä?
Koska hän astuu huoneeseen minuutin ennen minua! Koska en kestä katsoa itseäni peilistä! Koska en saa omaa elämääni järjestettyä normaalisti! Ei tule miestä, ei tule lapsia! Voi hyvänen aika, äiti! Eikö sinä todellakaan ymmärrä?! Salla purskahti itkuun ja paiskasi hiusharjansa uneliaan Unton päähän.
Unto, joka tarmokkaasti raapi kynsillään tyynyä kuulostellessaan ylhäällä käyvää riitaa, oli saanut kissanlepopaikakseen Sallan itse kirjoman tyynyn. Sen piti olla lahja mummolle, mutta suuri riita, joka aikoinaan jakoi suvun kahteen täysin erilliseen leiriin, esti lahjan perille saannin. Samettisen tyynyn ruusut oli nyt Sallan omaisuutta, mutta Unto-herra hyökkäsi niiden kimppuun vähintään kerran päivässä.
Kissa oli tullut taloon nimenomaan Sallan ansiosta, ja Salla koki nyt velvollisuudekseen kasvattaa tätä omapäistä olentoa, jonka hän oli kerran pelastanut naapurintyttöjen rääkkäykseltä. Ei ollut omistajaa, joten sitä saattoi kiusata miten huvitti näin pikkulapset tuumivat. Tyttö, joka kohteliaasti kysyi, mitä pojat tekivät, ei heidän mielestään ollut mikään este.
He arvioivat Sallan ihan väärin. Tyttö nuottikansio kainalossa oli kyllä hempeä ja herkkä, kuten äitikin olisi toivonut. Mutta isä taas oli halunnut muuta, ja niinpä Sallalla olikin musta vyö karatessa sekä lokerollinen kunniapysteja, jotka kiusasivat häntä joka siivouspäivä. Salla vihasi järjestyksen tekemistä, ja pöly pokaalien pinnalla masensi hänet liki kokonaan. Äiti ei suvainnut niiden pois laittamista tyttären itsetunto olisi muuten liikaa laskenut.
Juuri urheiluscabat olivat osuneet oikeaan aikaan ja paikkaan: poikajoukko sai tukkapöllyä ja vetäytyi päätään pyyhkien, Salla taas sai omakseen aran, rääpykarvaisen kissanpennun häntineen, joka oli hädin tuskin karvattoman matoksen näköinen. Kohta hännästäkin tuli tuuhea, ja Untosta kehittyi röyhkeä karvatassu, joka oli täysin varma siitä, että Salla oli hänen omaisuuttaan eikä mistään muusta maailmassa enää tarvinnut huolehtia. Elämän voi ottaa rennosti, silloin tällöin kiitokseksi suoda emännälle oikeuden rapsuttaa takakorvaa.
Se, kun Unto tuli täysivaltaiseksi perheenjäseneksi, Salla palasi kotiin Sibelius-Akatemiasta allapäin. Kilpailuun harjoittelemisessa kaikki takkusi, sormet, jotka yleensä tottelevat moitteettomasti, eivät enää osanneet mitään, kun harjoitussalissa istui hänen opiskelutoverinsa Otso.
Otso, jonka Salla oli tuntenut lähes yhtä kauan kuin itsensä ensin yhteistä koulua, sitten taideopistoa oli yhtäkkiä muuttunut vieraaksi, kummalliseksi ja käsittämättömäksi. He eivät olleet nähneet kesään ja Otson perheenreissun jälkeen kuukausiin, ja nyt vanha ystävyys muuttui epävarmuudeksi ja sähköksi. Kun Otso tuttavallisesti halasi Salla, jotain aivan uutta välähti hänen sisässään melkein sietämätöntä onnea, jota ei tehnyt mieli hätistää pois. Yleensä Salla olisi huitaissut kaveria niskatukasta, nyt teki mieli olla paikoillaan, tunsi lämpimän käden olkapäällä eikä halunnut liikahtaa.
Kun Otso sitten katosi esityssaliin heilutellen ryppyisiä nuotteja ja ilmoittaen kaikille näyttävästi olevansa palannut, Salla sätti itseään. Voi tyhmä! Miten sitä voikin mennä keksimään moista päässään?
Mutta tuota uutta tunnetta ei saanut enää irti rintalastasta. Salla tuijotti Otsosta vilauksia ja laski katseensa heti kun tämä vilkaisi takaisin. Se oli sekä ihanaa että tuskaista. Toisaalta teki mieli selvittää asiat, mutta ajatuskin mahdollisesta tunnustuksesta pyöräytti maailman mustaksi ja kangisti sormet.
Salla kärsi.
Kertoa tästä ei voinut kellekään. Äiti ei ymmärtäisi. Tai hän ajatteli niin mutta sillä ei ollut edes väliä. Salaisuuden puhuminen äidille ei ollut mahdollista.
Äidin kanssa Salla eli monimutkaisessa suhteessa: rakasti ja vihasi yhtä aikaa. Molemmat tajusivat, ettei luonteessa ollut puutetta, ja tiesivät, että joskus piti hillitä sanoja, ettei loukkaisi rakkaintaan. Tämä ei silti juuri onnistunut, ja kun paukkui, talossa laskeutui hiljaisuus. Ei koskaan käsienheiluttelua ja huutamista, vaan ovi meni äänettömästi kiinni, ja äänettömyys täytti talon.
Kulttuurista toistensa tuhoamista.
Niin sanoi Salla-mummi ennen suurriitaa ja lisäsi sitten:
Ihmeellistä typeryyttä!
Salla allekirjoitti mummin sanat, mutta ei voinut perinnettä katkaista: vain ylläpitää. Yleensä hän teki sovinnon ensin ja palautti jopa hauraan rauhan perheeseen.
Salla tiesi varmasti, että äiti rakasti ja niin voimakkaasti, että rakkaus teki jo kipeää. Tuula Liinamaa, Sallan äiti, ei rakkaampi olisi voinut olla. Ja äidin rakkautta suojeltiin vesitiiviin kupolin alla kettinkiin sidottuna, vailla mahdollisuutta kohdata vaaroja.
Tuula suojeli tytärtään kuten taisi ja osasi, eikä Sallalla ollut elämässä muuta kuin koti, opinnot ja satunnaisia retkiä luontoon tai vanhempien lomamatkoille. Leireillä hän ei ollut koskaan käynyt, koulukaverit olivat pelkkiä luokkahuonekytköksiä. Äidin ystävien lapset oli nimetty kaveriehdokkaiksi muista ei puhetta. Pero nekin olivat Sallalle vieraita, eivät ystäviä. Eikä siksi, että hän olisi ollut ilkeä mutta Anelma kiusasi nimillä ja ilkikurisella pilalla, Samuli oli täysi pahapoika, joka ensimmäisenä päivänä repi Sallan pehmokarhun pään irti.
Niin pitää! tokaisi Samuli, ja Salla nyyhkytti siitä päivästä aina kun poika ilmaantui kynnykselle.
Voi harmi ettei lapset tule toimeen! Olisi ollut upea pari!
Samuulin äiti nyökytteli ja yritti lohdutella, mutta Salla tunsi lepertelyt läpitunkevaksi teeskentelyksi.
Tuula! Älä riko lastasi! Salla kuunteli, kun mummi nuhteli äitiä. Anna sen valita! Jos otat valinnan nyt, lapsi kasvaa aikuiseksi tuntematta itseään!
Lempi Laitinen, älä nyt höpsi! Salla on vielä pieni! Ei se nyt valintoja tee minä vastaan kaikesta! Joten minä valitsen.
Kestähän ettei tämä veny liian pitkäksi. Äläkä suotta luule, että lapsi on omaisuutta.
Miksi Salla muisti tämän keskustelun niin tarkkaan? Ei itsekään tiennyt mutta se oli polttomerkitty hänen mieleensä, ja aina kun äiti yritti määrätä liikaa, Salla toisti:
Äiti! En ole sinun omaisuutta!
Se hermostutti Tuulan.
Ei voi papukaijana toistaa muiden sanoja! Pitää olla omat ajatukset!
Niinhän minä olen! Salla suuttui ja talo vajosi taas hiljaisuuteen.
Mummon kanssa kanssakäyminen oli pakko lopettaa, kun perheessä puhkesi SUURI RIITA.
Kuka oikeassa, kuka väärässä sitä Salla ei halunnut pohtia.
Kaikki mokasivat!
Ja mummo, joka paiskasi vihasta sanat:
Olisit pitänyt hermosi kasassa kun kannoit lasta! Herkkä luonne Pötyä! Ajattele muitakin! Kun tiesit riskit, miksi et hoitanut itseäsi kunnolla Tuula? Millä sinä oikein pään täytit?
Ja äiti, joka raskaana ollessaan huusi ja raivosi aiheutti kaaoksen muutamassa sekunnissa, valitti yön tunteina lattialla:
Olette sietämättömiä! Ettekö tunne myötätuntoa?! Täysin epäinhimillistä!
Kuka kaipasi myötätuntoa ja miten sitä olisi pitänyt osoittaa, siitä eivät Salla ja isä saaneet tolkkua. Hiiviskelivät varovasti, mutta siitä ei ollut hyötyä. Lapsi menetettiin myöhään, ja väärin määrätty lääkehoito jäi lääkärin vastuulle ketään ei kiinnostanut kaivella syyllisyyksiä. Tuula syytti koko maailmaa. Mummi Lempi uskalsi sanoa asiat suoraan.
Jos vielä joskus yrität, pitää olla oikea lääkäri! Mikset tullut minulta kysymään? Ylpeyskö se oli? Kaikki yksin! Ja tässä lopputulos! Surullista meille kaikille. Lapsen kuolemasta syyllistyminen on turhaa, teet asiat kuitenkin omalla tavallasi. Mutta minä saan ainakin sanoa oman sanani. Tarvitset oikean hoidon ja rauhan! Hormonit tasan! Ymmärrätkö? Lapset eivät synny nykyään itsestään tarvitaan apua! Ole äiti ja puoliso! Sinulla on jo yksi ehkä vielä toinenkin.
Tämä keskustelu vei Lempiltä voimat; sairaankuljetus haki hänet pois korkeassa verenpaineessa. Tuula ei koskaan antanut anteeksi anopin sanoja.
Sallan isä yritti välillä tehdä sovintoa, mutta ymmärsi pian, että kaksi sisukasta naista ei taivu väittelyssä, ja jätti kaiken ajalle.
Rauhanpalautus kesti kauan. Salla kaipasi mummoa, mutta ei uskaltanut vastustaa äitiä, joka roikkui hänessä entistäkin tiukemmin ja näki tyttäressä elämänsä merkityksen.
Äiti, miksette yrittänyt uudelleen? Halusithan sinä pojan?
Salla kysyi tätä kerran, mutta jäi vastausta vaille. Tuula katsoi niin, ettei siitä aiheesta sopinut enää koskaan puhua. Muuten perhe, nimi mukaan lukien, olisi pyyhkiytynyt pois.
Mummo oli ainoa, jolle Salla olisi voinut luovuttaa suurimman salaisuutensa, mutta hän oli muuttanut pois. Lempi oli myynyt kerrostaloasunnon ja ostanut talon Naantalista. Perustelunaan: näin asiat selkiävät.
Tästä lähtien Salla tiesi, että isä kävi mummon luona pari kertaa vuodessa, eikä äiti vastustanut mutta Sallaa ei saanut ottaa mukaan.
En halua, että sinut käännytetään minua vastaan!
Sallaa tämä ei tyydyttänyt, mutta hän sääli äitiä, rakasti isää ja halusi omalta osaltaan auttaa vanhempiaan pysymään yhdessä.
Hän säilytti mummon valokuvaa lempikirjansa välissä ja katseli sitä salaa kun äiti ei huomannut.
Valokuvaajan taito ihmetytti Sallaa. Miten mummo osattiin kuvata niin, että Liinamaan suvun suurin aarre näytti niin pieneltä, että Salla alkoi itkeä omaa peilikuvaansa katsellessaan?
Nenä, peritty, omituinen, hurmaavan törkeä
Kaikesta tästä Salla otti itselleen vain sanan törkeä. Mitään muuta ei hän näissä kasvoissaan nähnyt.
Sehän on valtava! Anelma, jonka Salla oli viimeksi nähnyt yli kymmenen vuotta sitten, henkäisi ja yritti hipaista manikyroidulla sormellaan Sallan nenän kärkeä. Voi anteeksi! Mutta se on niin huvittava! Elävä Pinokkio! Häiritseekö se sinua suudellessa? Oi, apua! Salla, oletko tosissasi? Ei voi olla! Oletko ihan hiljaa, etkö yhtään vastaa? Et ole koskaan? Mikä uskomaton! Sinun ikäisenä ja ei yhtään poikaa! Hui!
Miten hän silloin pystyi hillitsemään itsensä, Salla ei tiedä. Häntä melkein poltti halu repiä Anelman upeasta kuontalosta puolet.
Kuka muka on oikeutettu sanomaan Sallalle tuollaista?! Ystävä? Ei. Kaverikaan? Ei todellakaan random tuttava. Anelma asui nykyään perheen kanssa Espanjassa, kotimaahan pistäytyi harvoin. Tämä tapaaminen järjestyi Tuulan viime hetken päähänpistona ennen Anelman paluulentoa ja Salaa vastaan.
Tyttöseni, noin ei sovi! Olette olleet tapaamatta vuosikausia!
Ja olisittepa olleet lisääkin! Miksi äiti?
Salla! Se on tarpeen!
Kenelle?
Ensinnäkin sinulle! Älä nyt kysele hölmöjä. Sitten kiität vielä minua!
Totta kai Salla kiitti mielessään äitiä monta kertaa parhailla kirosanoilla. Mutta se päätös, jonka hän teki puhelinkeskustelun jälkeen, oli ehkä ensimmäinen aikuinen, harkittu valinta.
Minä otan kauneusleikkauksen!
Et ota! Tuula tuijotti tyrmistyneenä synkkää Sallaansa. En salli sitä! Miksi!
Turha yrittää puhua ympäri, äiti. Isä on jo antanut siunauksensa. Minä aion tehdä tämän!
Et uskalla kuiskaus oli niin hiljainen, että Salla tuskin kuuli sitä.
Keskustelun päätteeksi Tuula purskahti itkuun ja vetäytyi huoneeseensa. Hän kiersi levottomana ympäriinsä kunnes myöhään yöllä hän keksi yksinkertaisen, kirkkaan ratkaisun: Hän syöksyi miehensä luo ja pyysi Lempin puhelinnumeroa.
Salla lensi Naantaliin jo seuraavana päivänä.
Tuula itse saattoi hänet lentokentälle ja, halatessaan hyvästiksi, kuiskasi:
Elämässä tehdään niin paljon typeryyksiä, kultaseni. Niin paljon menetetään, missä voisi löytää enemmän… Älä toista minun virheitäni! Ja muista. Odotan sinua ja rakastan valtavasti ehkä enemmän kuin itse elämää, enemmän kuin maailmaa yhteensä.
Salla ei voinut muuta kuin nyökkäillä ja, halaten äitiä, astella koneeseen. Mummo odotti se oli nyt tärkeintä.
Lempi otti Sallan vastaan lämpimästi, mutta varsinainen keskustelu tapahtui vasta kahden päivän päästä, kun molemmat rauhoittuivat sen verran, että saivat lauseet ulos kokonaisten lauseiden muodossa.
Salla, mikä sai äitisi tajuamaan asioita ihan uudella tavalla? Oliko syy siinä, että päätit sahata nenäsi pois?
En tiedä. Kai siinä.
Miksi? Sinähän olet kaunis! Ei siinä vähän meikki haittaisi, mutta sepä on toissijaista.
Mummo! Älä sinäkin aloita! Minähän olen aivan Pinokkio!
Kuka höpisi noin?
On ollut niitäkin…
Salla puri huulta jottei alkaisi itkemään Anelma oli niin upea sormin ja tukin ettei tuon poikaystäväongelmia ollut koskaan. Sellaisista tytöistä pojat tappelevat.
Ne jotka avoimesti pilkkaavat ulkonäköä eivät ole ihmisiä. Ne ovat Jumalan unohduksia. Täydellisiä ei ole, ei varsinkaan naisia! Jos löydät yhdenkin, joka on täysin tyytyväinen itseensä, Guinnessin ennätysten kirjaa ei tarvita! Suurempaa harvinaisuutta ei löydy!
Ehkä minä ilmoittaudun sinne? Suurin nenä? Olen takuuvarma ykkönen!
Varo Lempi nousi syvältä nojatuolista, haroi hiuksiaan ja siirtyi viereiseen huoneeseen.
Hän palasi kantaen sinisamettista valokuva-albumia.
Kas tässä.
Mikä tämä on?
Ne, joille Liinamaan sukuaarre ei estänyt onnea, Salla. Edeltäjäsi. Ei toki kaikki monet kuvat ovat kadonneet. Jos et löydä täällä esimerkiksi minun serkkujeni kuvia he kuolivat sodassa. Toinen ehti pelastaa oman lapsensa. Antoi kaikki kalleutensa naapurille ja tämä nainen piilotti tytön. Tuo nainen ei vain pelastanut, vaan palautti takaisin kullanarvoiset muistoesineet, koska lapselle on jäätävä jotain suvusta. Sinähän muistat Hiljan. Hän oli juuri tämä lapsi. Upea nainen ja suuri kirurgi! Hänen kätensä pelastivat lukemattomia, ja erityisellä maskilla työskenteli nenä vaati sellaisen. Katso tässä!
Pitkä nainen, uimapuvussa, nauraa pärskeissä, leveälierinen hattu päässä. Mies vieressä kelpaisi minkä tahansa lehden malliksi.
Oliko tuo Martti-setä?
Kyllä! Nuorena, vahvana, elinvoimaisena! Hilja oli onnellinen niin kauan kuin olivat yhdessä.
Mutta hänhän oli pitkään sairaana?
Oli, viimeiset vuodet makasi vuoteessa. Hilja jätti työnsä hoitaakseen, ruokki lusikalla, pesi ja iloitsi siitä, että Martti eli. Tiesi, että luopuminen olisi tulossa, muttei voinut. Ja kuoli itsekin vain puoli vuotta sen jälkeen kun Martista tuli muisto.
Mikä kohtalo…
Hilja on vain yksi sukujuurista. Me emme vaihtaneet sukunimeä naimisiin mennessä halusimme säilyttää ja kunnioittaa esi-isiä. Nenä tuli juuri heiltä. Kukaan tytöistä ei koskaan valittanut siitä. Kaikilla oli hyvä elämä rakkautta, lapsia, monet saivat sekä lapsenlapsia että lapsenlapsenlapsia. Paljon sekin.
Lempi nousi taas ja otti kaapista pienen, kauniisti kaiverretun rasian.
Nyt on sen aika. Ota tämä, Salla. Hilja jätti jälkipolvilleen kaiken, mitä omisti. Jokaiselle tytölle jäi jotain muistoksi.
Korvakorut, jotka Salla rasiasta nosti, olivat niin kauniit, että hengitys salpautui ja sormet värisivät kuin Otsoa nähdessä.
Nämä ovat sinun isoisänisäsi töitä. Tai oikeastaan vähän kaukaisemman, mutta hänelle läheinen. Hän oli koruseppä, näki kauneutta sielläkin missä sitä ei uskoisi olevan. Luonto näkyi kaikessa hänen teoksissaan.
Onko nämä lumpeenkukkia? Salla tutki kiviä koristeltuja kukkia.
Kyllä. Hänen vaimonsa oli Lempi. Korvakorut hän teki Lempiä varten, ja nämä on kulkeneet suvussa aina tyttärelle. Nyt ne ovat sinun.
Mummo! Tämä on todellinen suvun aarre!
Niin myös nenäsi, lapsonen! Ja ajattele jos päättäisin, että näin koru on vanhanaikainen ja ruma sulattaisin ja vaihtaisin johonkin trendikkääseen, olemattomaan ja sieluttomaan? Eikö olisi väärin?
Salla puristi nyrkkiä, piilotti korut ja pudisti päätään.
Se ei ole oikein!
Älä siis kiroa Luojaa, kun sanot, että jokin osa sinusta pitäisi tehdä toisin. Kaikki on oikeaa. Ja nyt kerro minulle, kuka se poika oli, joka herätti sinussa näin suuria asioita?
Mummo! Mistä sinä tiedät?! Salla punastui.
Suuri salaisuus! Lempi nauroi. Vai enkö minä muka nuori koskaan ollut!
Keskustelu venyi syvälle yöhön. Salla puhui, mummo kuunteli, ja Salla ymmärsi viimein voivansa hengittää valmistautua kilpailuun ilman sitä liimamaista pelkoa. Oli joku, jolle saattoi kertoa kaikesta.
Aamulla Salla tapasi mummon pakkaamassa matkalaukkua.
Minne olet menossa?
Nyt on aika koota kivet, Salla. Olen tehnyt paljon virheitä, mutta suurin painaa yhä. Annoin perheen hajota nyt on nähtävä sinun äitisi.
Lempi oli niin päättäväinen, ettei Salla uskaltanut vastustaa. Hän auttoi hiljaa pakkaamisessa ja tilasi taksin kentälle.
Myöhemmin, istuen huoneessaan Untoa halaten, Salla kuulosteli keittiön hiljaisia puheita. Miten hän olisi halunnut mennä mukaan, tarttua äidin ja mummon käsiin ja kysyä, pääsikö neuvottelu viimein eteenpäin… Mutta nyt ei ollut Sallan aika. Rauhaa oli syntymässä epävarmaa, haurasta, mutta kuitenkin jotain, jota ei saanut rikkoa. On niin helppoa murtaa, mutta luoda se vaatii korutaiteilijan tarkkuutta.
Vuotta myöhemmin, kun Tuula nousi vaikeasti mahaansa pidellen, meikkaaja viimeisteli Sallan frisyyria, kosketti liljakorua korvalehdessä, kiinnitti harson ja uudet pinssit Sallan nutturaan ja kysyi:
No niin, oletko valmis?
Melkein! Vielä vähän puuteria, suvun aarteelle! Salla hymyili peilille.
Hän vilkaisi itseään, nyökkäsi omille ajatuksilleen ja muisti, kuinka kerran kysyi Otsolta, kaipasiko tuleva aviomies jotain muutosta ulkonäköön.
Täysin. Sinä olet täydellinen, Salla! Miksi kysyt?
Hämmästys oli niin vilpittömästi herttainen, että Salla räpytti silmiään onnesta.
Hennon hymyn kanssa, katse pilkahtaen räpsähtävien ripsien takaa ja ohuet kädet syleillen kiharatukkaista, pitkää muusikkoa, joka juuri oli voittanut kansainvälisen kilpailun.
Ihan muuten vaan, rakas. Ihan muuten vaanPuuteria pölähti vielä hieman ilmaan, ja Salla antoi sormensa juosta varovasti pitkin nenän siltansa ei salaillen, vaan kevyen onnellisena, kuin sata kertaa ennenkin. Ja kun hän lopulta käännähti, Unto hyppäsi sängyltä, kulki perässä salin ovelle asti ja naukaisi vaativasti: “Älä nyt meitä unohda!”
Salla pysähtyi, silitti kissan pehmoista päätä ja kuiskasi siihen nenukkaansa painaen:
Tiedätkö, Unto, että suvussa jokainen kulma ja kolo on kultaakin kalliimpi?
Silloin mummo, tuoksuen yhä saippualta ja vaniljalta, ilmestyi ovelle hieman hengästyneenä, mutta katseessa uudenlainen pehmeys. Hän nyökkäsi äidille, joka raskaudestaan huolimatta nauroi varmasti ensi kertaa vuosiin ilman pisaraakaan pelkoa äänensä pohjalla. Kaikki kolme naista Salla, mummo, äiti seisoivat hetkeksi yhdessä. Peilit heijastivat heidän kuvansa kolmena eri polvena, joista jokainen kantoi mukanaan sukuaarteita: siroutta, voimaa, pientä oikuttelua ja yhtä mittaamatonta nenää.
Minä rakastan teitä, Salla sanoi hiljaa, eikä enää piilotellut kyynelräntää poskellaan. Hän tiesi nyt, ettei mitään tarvinnut hävettää.
Keittiöstä kuului äidin hiljainen laulu; tuolilla mummo polki jalkaansa rytmissä. Unto naukaisi uudelleen, aivan kuin haluten kuulua joukkoon.
Ja kun ulkoa kaikui auton torvi, Salla tarttui kimppuunsa, koruihinsa ja perittyyn rohkeuteensa ja astui elämään, joka viimein mahtui sekä hänen nenäänsä että sydämeensä.
Sukuaarre oli tallella. Ja niin olivat kaikki, jotka rakastivat.
