Mä oon nyt päättänyt. Asunnon siirrän Matilta. Eihän sulla oo mitään sitä vastaan, tyttö kulta?
Leena laski teelusikan. Metallinen kilahdus kuului lautaselta jotenkin lopullisen oloisena.
Matille? Sehän on vasta kolme.
Siks just! Että sillä olis turvattu tulevaisuus. Ja mä muutan sun luo. Asut yksin, tilaahan riittää.
Äiti, Anneli Virtanen, seisoi eteisessä ottamatta takkiaan pois. Käsilaukusta pilkotti jonkun paperin kulma. Hän tuoksui tutulle Taikayö-eau de toilettesille. Sille, jota hän oli ostanut jo kolmekymmentä vuotta samasta Alepasta Itä-Pasilan Ratamestarinkadulta. Se tuoksu aina enteili Leenalle jotain uhkaavaa vähän kuin ukkosen edellä. Makea ja voimakas, tunki itsensä koko pieneen kerrostalokolmioon Länsisatamassa.
Leena nousi pöydästä sanomatta sanaakaan. Meni keittiöön. Pani veden kiehumaan. Kädet tekivät kahvikupit, lautaset, sokerit automaationa. Päässä jyskytti yksi sana: siirtää.
Otaako teetä?
Kiitos, kyllä, kulta. Äiti tuli perässä keittiöön, riisui takin vasta nyt ja ripusti tuolin selkämykselle. Asettui sitten Leenan tuttuun vaaleanharmaaseen sohvannurkkaan, josta näkee koko olohuoneen. Täällä on muuten aika viileä. Patteritko ei toimi kunnolla?
Ihan hyvin toimii.
Mun mielestä silti vilpoista. Meillä Topeliuksenkadulla on lämpimämpää. Jari pitää siitä huolta. Valittaa isännöitsijälle heti jos on jotain vikaa.
Leena asetti teekupin äidin eteen ja istui vastapäätä. Tutut kasvot, silmien juonteet, huulet tiukkana viivana. Kuusikymmentäyhdeksän vuotta. Hopeat hiukset siistinä, uusi vaaleansininen neule Jari osti sen viime viikolla, kehui WhatsAppissa: Äitille lahjaksi, piristyi kovasti.
Notaarille pitäis mennä huomenna, Anneli jatkoi, lusikoiden sokeria. Kymmeneltä. Jari järjesteli kaiken, kaikki valmiina. Se on niin fiksu.
Kysyitkö sä mun osuudesta?
Äiti kohotti katseensa. Hämmennystä. Kuin olisin pyytänyt Helsinki-Vantaan lentokentän avaimia.
Mistä osuudesta? Sä oot mun tytär. Sama perhe, sama asunto, siirränpähän vain lapsenlapselle. Matille se vielä tulee tarpeeseen.
Mä omistan puolet asunnosta, äiti. Paperilla. Suoraan sanottuna puolet.
No entäs sitten? Anneli hörppäsi teetä, irvisti. Täällä on kuumaa. Eihän sulla oo mitään tarvetta sille kämpälle. Jarilla ja Ailalla sekä Matilla taas on. Ja mä tuun sulle asumaan sun pitää nyt vähän joustaa. Eihän sun oo paha?
Leena vilkaisi vanhaa valokuvaa. Kaikilla perhekuvissa on paikkansa: isä, äiti, hän ja Jari. Hän seisoo vasemmassa laidassa, melkein leikatulta reunalta. Jari keskellä, äidin sylissä vaikkei ole mikään vauva. Hymyilee. Isä katsoo johonkin muualle. Leena vakavana, kädet kylkiä pitkin.
Kysyitkö, hän toisti hiljaa.
Mitä siinä on kysyttävää? Anneli laski kupin takaisin lautaselle, pieni terävä kilahdus. Äiti päättää. Minä tiedän mikä on oikein.
Sä oot aina tiennyt.
No juurikin niin! Anneli nyökkäsi voitonriemuisena. Jari ilahtui jo, kehui miten viisas ratkaisu, ettei jokainen äiti osaa näin hyvää tehdä lapsilleen.
Leena kantoi oman teekuppinsa keittiöön. Kaatoi loput lavuaariin. Pysähtyi, katsoi ulos ikkunasta. Ulkona oli marraskuinen ilta, katuvalot, märät lehdet kasoissa, talonmies laiskasti lakaisi lehtiä Tunturi-haravalla.
Mä mietin, hän sanoi kääntymättä.
Ei sun tarvitse miettiä. Huomenna kymmeneltä. Pistä notaarin osoite ylös.
Mä sanoin että mietin.
Tuli hiljaista. Leena kuuli, kuinka äiti nousi, keräsi laukun, veti takin päälleen. Käveli ovelle. Pysähtyi.
Sä taas kiukuttelet, Leena. Sä oot aina ollut itsepäinen. Jari olis jo hoitanut tän.
Ovi meni säksäyttäen kiinni. Leena jäi seisomaan ikkunan ääreen, kunnes kuuli hissin kolahduksen. Käveli olohuoneeseen, rojahti sohvalle ja jäi katsomaan kattoa sitä samaa halkeamaa, joka kiemurteli kulmasta lamppuun. Leena osasi kaikki sen mutkat. Kuinka monta iltaa sitä tuli laskettua lampaiden sijasta.
Puhelin värisi. Viesti Marilta.
Mitäs elämä? Tuu Kahvila Käpyyn, toin sulle kaurakeksejä. Itse tein.
Leena tuijotti näyttöä. Sormet kirjoittivat automaattisesti: Kiitos, tuun huomenna.
Puhelin rintakehälle. Silmät kiinni.
Muisto. Hän kahdeksanvuotiaana. Jarin syntymäpäivä. Pöytä katettu, vieraat lähteneet. Yksi kakunpala jäljellä, iso, jossa kerma-ruusu. Hän katsoi, nuoli huuliaan. Äiti laski palan Jarin eteen.
Sinulle, poika. Sä oot päivänsankari.
Entä Leena? Jari kysyi suu täynnä kakkua.
Leena on jo iso. Se voi antaa sulle ensi kerralla. Eiks niin Leena?
Leena nyökkäsi. Nousi pöydästä, meni huoneeseensa. Makasi sängyllä, katsoi kattoon. Isä tuli myöhemmin, istui sängyn reunalle, silitti päätä.
Älä siitä välitä, sanoi hiljaa. Äiti vaan rakastaa Jaria vähän liikaa. Se on se kuopus.
En mä oo millänikään.
Isä huokaisi. Lähti. Leena jäi laskemaan halkeamattomaan kattoon jotain näkymätöntä. Ehkä oman sydämensä lyöntejä.
Aamulla Leena heräsi aikaisin. Päätä särki. Suihku, vaatteet. Työmatka alkoi puoli kahdeksalta, HeatHouselle kävelee parikymmentä minuuttia. Hän piti siitä, etenkin syksyllä. Ilma viiltävän raikasta, lehdet kahisevat. Väki kiirehtii, huppuja tiukemmalle, kukaan ei huomaa. Saa kulkea omissa ajatuksissa eikä kukaan pysäytä.
Toimistossa tuoksui kahvi ja paperi. Nina, pääkirjanpitäjä, jo omalla paikallaan.
Huomenta, Leenukka. Ootpa kalpea tänään.
Nukuin huonosti.
Syö D-vitamiinia! Mä ostin Multivitania, se auttaa.
Leena nyökkäsi. Avasi tietokoneen, tabloidit, alkoi täyttää lukuja. Rivi riviltä päivät kuluivat turvallista, tasaista.
Lounasta hän ei tänään syönyt muiden kanssa. Takki päälle ja ulos. Kahden korttelin matka puistoon; suihkulähde, joka kesällä suihkua, nyt pelkkä betoniastia täynnä lehtiä. Penkki tyhjä. Leena istui alas, otti esiin eväsleivän, muttei syönyt. Tuijotti puihin.
Puhelin soi. Jari.
Ei vastannut. Laittoi kapulan laukkuun. Hetken päästä piippasi viesti: Lene, mitä sä oikein teet? Äiti ottaa itteensä. Soita sille.
Leena poisti viestin. Haukkasi kuivaa leipää ja mautonta kinkkua. Pureskeli hitain liikkein. Muisti miten kerran 12-vuotiaana äiti passitti hänet Reittioppaalla kauppaan, kun Jari sairasti kuumeessa. Äiti pyörtyi Jarin sängyn vierellä viilentäen otsaa rätillä. Leena veti takin päälle, juoksi sateessa lähikauppaan, säilytti leivän kuivana takin sisällä. Tuli kotiin, jätti leivän keittiöön. Äiti nyökkäsi, katsoi vain Jaria.
Leena, vaihda kuivat vaatteet. Veljes nukkuu.
Sänkyyn, märät vaatteet lattialle. Iltakuume nousi. Äiti tuli illalla, mittari kainaloon.
Kolmekymmentäseitsemän ja puoli. Pelkkää flunssaa. Ota teetä ja hunajaa, kyllä se siitä.
Aamulla sama lämpö, kouluun silti. Koko päivän hytisi, kääriytyi villatakkiin. Opettaja kysyi vointia. Leena nyökkäsi. Kotona äiti keitti Jarin kunniaksi sekametelisoppaa. Leena laittoi itselleen. Äiti vei keiton Jarin huoneeseen.
Tarvitaan Jarille ruokaa. Sun on hyvä syödä vaikka leipää ja voita.
Leena söi leipää, join vettä. Palasi huoneeseen tekemään läksyjä.
Iltapäivällä Leena oli takaisin töissä Ninan huoletessa.
Et kai sä oo kipee?
En.
Illalla kotiin päästyään Leenan puhelin taas pärisi. Tällä kertaa oli pakko vastata.
No hei.
Lene kuule äiti sanoi, ettet aio allekirjoittaa niitä papereita.
En sanonut etten aio, mä vain pohdin asiaa.
Pohdittavaa ei oo. Me ei tarvita sitä kämppää, etkä sä siellä edes asu. Matin kannalta tämä on tärkeetä! Se on meidänkin kummipoika.
Niin, munkin.
No hyvä, sitten allekirjoitat. Notaarille odotetaan.
Leena kuunteli veljensä ärtynyttä hengitystä.
Lene, ootko siellä?
Joo.
Mitä vastaat?
En tuu huomenna.
Mitä!?
En tuu notaarille.
Lene, viitsitkö äiti näki vaivaa! Minä sovin ajan! Sä…
Jari, se on myös mun puolikas asunto. Paperilla. Ei oo annettu suostumusta.
Suostumus? Sä oot mun sisko! Perhe! Eikö sulla ole sydäntä?
Jari alkoi jo karjua. Leena siirsi luuria korvalta. Kuuli huudon: itsekäs, kylmä, aina ollut.
Rauhoitu, Jari.
En rauhoitu! Sä oot aina kadehtinut mua! Aina koska äiti rakasti mua enemmän!
Leena laski puhelimen pöydälle. Veli jatkoi huutamista, ääni vaimeni oven taakse. Hän meni jääkaapille, joi vettä. Kädet tärisivät. Neljäkymmentäkolme vuotta. Ohuet sormet, lyhyet kynnet. Ei sormuksia. Ei koskaan ollutkaan.
Palattuaan huoneeseen, puhelin oli hiljaa. Sitten tuli viesti: Palataan asiaan kun oot rauhoittunut. Mutta huomenna tuut kuitenkin.
Leena heittäytyi sohvalle peiton alle. Ulkona sade naputti ikkunaan, pisarat valuivat toisiaan pitkin alas. Katsoi niitä, kunnes silmät alkoivat sumentua. Ei uni silti tullut, vain vanhat muistot elokuvana mieleen.
Hän kuusitoista. Postimies toi kirjeen. Helsingistä, yliopistolta. Hän oli valittu stipendirahalla, opiskelupaikka ja asuntolapaikka varmistuneet. Leena hyppi pitkin asuntoa, painoi kirjettä rintaansa vasten. Juoksi kertomaan äidille keittiöön.
Mä pääsin Helsinkiin! Mut on valittu!
Anneli sekoitti puuroa, katsoi kirjettä.
Näytä.
Luki, palautti takaisin.
Et mee minnekään.
Miten niin?
Jari ja minä ei pärjätä yksin. Sun pitää olla avuksi. Jari käy kohta pääsykokeensa ja tarvitsee apua. Sä lähdet, niin kaikki jää mun harteille.
Mutta tämä on mun unelma!
Unelmia… Tytöt ovat kotona. Menet naimisiin, teet lapsia. Ei siihen Helsinkiä tarvita.
Äiti…
Ei mitään. Ja älä isälle puhu, se vaan tukisi sua. Minä tiedän paremmin.
Leena jäi seisomaan keskelle keittiötä kirje kädessä. Äiti palasi hellan ääreen. Leena meni huoneeseensa, sulki oven. Yöllä hän poltti kirjeen kylppärin lavuaarissa. Katsoi, miten paperi mustui ja kiertyi. Pestyään tuhkajämät alas, nukkui ilman kyyneleitä.
Seuraavana päivänä äiti kehui isälle iltaruualla:
Leena päätti jäädä. Meneekin liiketalouteen. Meidänkin tyttö osaa tehdä oikeita ratkaisuja!
Isä katsoi Leenaa. Hän nyökkäsi. Isä ei sanonut mitään. Söi keittonsa ja meni katsomaan Yle-uutiset.
Jari kysyi:
Tuutko auttamaan matikassa? Mulla on koe.
Tottakai.
*
Öisin Leena heräsi repaleisiin uniin. Joskus varpaita särki. Yhdesti tökkäsi varpaansa jakkaraan pimeässä. Puristi suuta, ettei huuda. Aamulla jalka turvoksissa. Äiti käski laittaa rasvaa.
Aamulla peilistä katsoi väsyneet, riitelevät kasvot. Hän suoristi hiuksensa, meikkasi, lähti töihin.
Päivä konttorissa venyi. Ninan lastenlasten kuvat vilkkuivat kännykän näytöllä. Leena hymyili, nyökytteli. Lounaalla puistossa, penkki, vanhat valokuvat kännykässä. Perhekuva, Jarin koulukuva, isä kalassa Jarin kanssa. Seuraavalla Leena on vain taka-alalla, tai sitten puuttuu kokonaan. Kun oli Leena otti tämän kuvan.
Puhelin värisi. Anneli.
Leena ei vastannut. Kohta viesti: Tyttö kulta, notari odotti. Emme menneet. Jari pettyi. Siirrettiin ylihuomiseksi. Tuletko?
Leena poisti viestin. Palasi toimistolle.
Illalla rappukäytävässä vaimea ääni. Jari ja Aila. Jari kantaa huoliaan, kasvot punaisena. Aila velttona hänen perässään.
Siellähän sä vihdoin oot! Jari huohotti. Ollaan odotettu tunti.
Minkä takia?
Pitää keskustella. Päästätkö sisään?
Leena avasi oven sanomatta. Jari loikki olohuoneeseen, levitti kinttunsa. Aila jäi nurkkaan, tuolin reunalle.
Otatko teetä? Leena kysyi.
Ei, mennään asiaan Jari huitaisi kädellään. Istu.
Leena istui. Aila takakenossa, katse matossa.
No siis, Jari aloitti mikset sä suostu? Äiti on vanha. Ansaitsee rauhan. Sun luona riittää tila. Kaksio on iso.
En mä väitä että tila loppuu.
No just, hyvä. Eli suostut nyt. Allekirjoitat luopumisesta, siirretään asunto Matille ja kaikilla on hyvä.
Asunto ei ole Matin.
No kenen sitten? Sun? Et asu siellä!
Paperilla puolet on mun.
Paperilla, paperilla! Perhettä ei jaeta puoliksi!
Leena tuijotti Jarin pönäkkää olemusta. Vatsa valuu vyön yli. Neljäkymmentä, pätkätöitä rakentajana Rakennus-Raution listoilla jos huvittaa. Asuu äidin luona, äiti pesee, vaimo kokkaa, äiti maksaa.
Jari, käytkö sä töissä? Leena kysyi yllättäen.
Hämmentyi.
Mitä sillä on väliä?
Ihan mielenkiinnosta. Käytkö?
Käyn. Rakennuksella. Koko eilinen päivä.
Paljonko tienaat?
Kyllä piisaa. Ei kuulu sulle.
Maksatko vuokraa?
Äiti maksaa. Hänen kämppänsä.
Mun puolikas on maksettu jo viisitoista vuotta.
Hiljaisuus. Aila katsahti Leenaan, käänsi äkkiä pois.
Niin, no. Niin kuuluu mennä. Sulla on rahaa, asut yksin. Meillä lapsi. Tarpeita on enemmän.
Siksi haluattekin siirtää asunnon Matille?
Mitä vikaa siinä on? Lapselle turvallisuutta! Mummo antaa lapsenlapselle kämpän normaalia!
Mummo voi antaa oman puolikkaansa. Mua voi kysyä mun puolikkaasta.
Susta ei kyllä saa tolkkua! Jari alkaa raivota Aina ollut itsekäs! Äiti oli oikeassa!
Mitä äiti sanoi?
Että sä oot kylmä. Sydämetön. Ei sua kukaan rakasta. Siksi oot yksin!
Sanojen paino täytti huoneen. Aila lyyhistyi. Leena katsoi veljensä naamaan ja nyrkkeihin.
Menkää ulos, hän sanoi hiljaa.
Mitä?
Lähtekää mun kämpästä.
Säkö heität mut ulos?! Siskosi!
Mene nyt. Heti.
Jari tuijotti, suu auki. Katsahti Ailaan, joka nousi vaiti.
Lähde nyt, Jari, Aila kuiskasi.
Vähänkö oot… Jari ärähti. Leenalle: Vielä saat katua tätä. Äiti saa kuulla, miten kohtelet meitä. Ja tietää kuka oikeesti oot.
Jari paiskasi oven. Aila livahti perässä. Leena jäi istumaan. Kuunteli rappukäytävän hiljaisuutta. Sitten keittiöön, vettä lasiin, huolellisesti. Kädet eivät enää tärisseet. Sisällä oli vain tyhjyys.
Hän muisti Jarin ensimmäisen vaimon, Sannan näyttävän, kovaäänisen. Äiti hyväksyi heti.
Ottakaa huone tästä, äiti sanoi illallisella. Jarille on tärkeää olla porukan kanssa.
Sanna muutti viikossa, Leena siirrettiin olohuoneen vuodesohvalle.
Väliaikaisesti, kulta, äiti vakuutti. Kunnes nuoret pääsee jaloille.
Vuodetta olohuoneessa kolme kuukautta. Sitten vuokralle lähiöön, silti puolet vuokrasta maksuun ja vanhan kodin laskuista äidin pyyntöön.
Autat nyt vähän, eläkkeet niin pieniä! Jarilla on oma perhe.
Ja Leena auttoi. Joka kuukausi. Sanna lähti vuodessa. Jari itki Leenalle puhelimessa.
Lene, tuu tänne. Mul on paha olla.
Leena tuli, kuunteli keittiössä miten Sanna oli ollut ilkeä. Tarvitsi rahaa ja huomiota.
Se halus muuttaa vuokralle erikseen! Tarvitaanko? Täällä on hyvin! Äiti hoitaa, auttaa!
Leena keitti teetä, äiti silitti Jaria.
Ei mitään, poika. Kyllä löytyy uusi. Mukavampi.
Ailasta äiti tykkäsi vielä enemmän:
Näin pitää ollakin. Ei esiinny. Rakastaa Jaria.
Aila muutti, auttoi kotona, sai Matin ja katosi melkein näkyvistä.
Leena kävi harvoin kylässä, toi lahjoja. Äiti kehui Mattia, Jari töitä. Aila laittoi ruoan, keräsi astiat. Leena lähti ajoissa.
Niinpä, äiti sanoi. Sulla onkin oma elämä.
Oma elämä. Sörnäisten kaksio. Työ HeatHousella. Teehetket telkkarissa. Silloin tällöin kahvila Käpyssä Marin kanssa. Siinä se oli.
Leena meni nukkumaan myöhään, pyöriskeli levottomana. Itsekäs. Kylmä. Kateellinen.
Ehkä kateellinen. Sille, että veli sai kaiken anteeksi. Oli laiska ja silti rakastettu. Häneltä odotettiin vain vahvuutta.
Aamulla ovikello soi. Leena puki aamutakin, avasi oven. Anneli Virtanen, käsissään omenapiirakkapakkaus.
Huomenta, kulta. Tein sun lempparia, omenapiirakkaa.
Leena päästi äidin keittiöön. Äiti laittoi piirakan pöydälle, avasi folion. Tuore, kaunis.
Jari pyysi eilen. Ajattelin tuoda sullekin. Istu alas.
Leena istui, nappasi palan. Makea, murea, samanlainen kuin aina mutta nyt palan sai ensimmäisenä.
Onko hyvää?
On.
No hyvä. Äiti kaatoi teetä, istui vastapäätä. Kuules, mikä tilanne eilen? Jari hermostui. Aila sanoi et tylystit.
Pyysin pois.
Miksi?
Oli töykeä.
Jari? Se on maailman kiltein! Miettii vaan perhettä. Matin turvallisuus…
Ymmärrän.
Hyvä! Allekirjoitat siis?
Leena laski kupin. Katsoi äitiään silmiin.
En allekirjoita.
Mitä?
En.
Anneli kivettyi, kuppi leijui pysähtyneenä.
Sä et tosissas…
Olen.
Mutta miksi? Sä oot mun ainut lapsi! Entä jos jään yksin?
Et sä mikään vanhus ole. 69. Sulla on eläke, terveys. Asu niin kuin haluat.
Mutta enhän mä voi asua yksin? Jari, Aila ja lapsi…!
Se on sun valinta.
Mutta perhe! Mehän ollaan perhe!
Niin Jari sanoi: perhettä ei jaeta. Mutta miksi silti kaikki jaetaan rakkaus, aika, asunnot?
Äiti kalpeni. Kuppi kolahti niin että teet roiskahti liinalle.
Sä… Sä jätät mut?
En jätä. En vain koskaan enää anna sun päättää mun asioita ilman lupaa.
Ei tämä ole materiaalia! Tämä on koti!
Koti jossa en koskaan oikeasti asunut.
Älä puhu tuollaisia!
Äiti tiesitkö kuinka monesti olet mulle sanonut rakastavasi?
Äiti vaikeni.
No et kertaakaan. Neljässäkymmenessä kolmessa vuodessa. Jaria kehut joka päivä.
Ethän sä sitä tarvitse. Sä tiedät että mä rakastan!
En tiedä.
Anneli nousi, huulet tiukkana.
Susta ei ole mihinkään! Ruokin, vaatetin, kasvatin…
Kasvatit Jaria. Minä vaan olin talossa.
Kuinka kehtaat!
Siksi kehtaan, koska se on totta. Ja säkin tiedät.
Anneli nappasi laukkunsa, piirakan jäi pöydälle. Meni ovelle.
Vielä tulet katumaan, kun jäät yksin. Opetellaanpa mitä perhe on!
Ovi paukahti. Leena jäi katsomaan piirakkaa, teetahrasta liinalla. Siivosi, tiskasi. Seisoi pitkään lavuaarilla miettien mitään. Sitten takaisin sohvannurkkaan, sinne, missä katto edelleen halkesi hänen tuntemallaan tavalla.
Puhelin pysyi mykkänä. Ei äidiltä, ei Jarilta. Illalla viesti Marinilta: Kävitpä mielessä. Tule Käpyyn vaihtamaan kuulumisia.
Leena vastasi: Huomenna käyn. Jätti puhelimen pöydälle. Käveli ikkunaan. Ulkona katuvalot syttyivät. Jollain oli perhe, jollain lämmin koti. Leenalla hiljainen asunto.
Muisti miten kerran, 25-vuotiaana, toi kotiin poikaystävän. Tapasivat töissä, ohjelmoija. Kävivät leffassa, istuivat kahvilla. Lopulta Leena uskaltautui kutsumaan kotiin.
Äiti kattoi pöydän, pyysi Jarin. Jari tuli syömään, tuijotti puhelintaan. Äiti kysyi pojalta asioita, kehui Jaria. Kunnon mies, hoitaa tilanteet. Poikaystävä oli hiljaa. Leena yritti tuoda mukaan, äiti ohitti. Lähtiessään äiti totesi: Katsotaan kauanko tuo kestää.
Portilla poikaystävä sanoi: Sun äitisi on… hankala.
Juu.
Ei tykkää minusta.
Ei tykkää kuin Jarista.
Entä susta?
Leena nosti olkapäitä. Poika ei enää kysellyt. Pari kuukautta ja sitten yksi tekstari: Selvä. Voi hyvin. Siihen se jäi.
Enää hän ei tuonut ketään kotiin. Harvat deittikumppanit väistyivät pian; sanoivat Leenaa etäiseksi. Leena ei selittänyt tottui siihenkin.
*
Aamulla Leena vei itsensä Käpyyn, Mari järjesteli keksejä.
Leena! Mä jo luulin ettet oo elossa.
Hengissä kai. Perhe-säätöjä.
Jaah, taas äiti?
Mm.
Mari huokaisi. Hän tiesi Leenan taustan mutta vain palasina, Leena ei juuri valittanut.
Mietipä ootko sä oikeastaan velkaa äidillesi?
En tiedä. Pitäisi olla, mut tunnen syyllisyyttä.
Se kasvatetaan. Et ole. Kunpa olisin tajunnut aiemmin omasta äidistäni. Oli aina vaan sun pitää… Mutta itselleen ei velkaa mitään.
Leena hiljaa. Mari jatkoi:
Äitiys ei oikeuta kaikkeen. Rakkautta ja kunnioitusta ansaitaan, ei määrätä. Onko sun äiti rakastanut sua oikeasti?
Leena ravisti päätään.
No just. Miksi siis pitäisi uhrautua?
Mari oli suora, mutta siinä oli järki. Myöntää oli pelottavaa. Sitä oli vuosikymmeniä hakattu päähän että perhe pyhää. Äiti tietää.
En tiedä. Oon vain väsynyt.
Lepää siitä sano sille ei. Olet jo sanonut?
Sanoin eilen.
No hyvä! Miltä tuntuu?
Äiti loukkaantui. Jari nimitti itsekkaaksi.
Ylläri. Hän päässyt helpolla aina. Kiva pitää sut kiltissä nurkassa.
Leena nyökkäsi. Mari rutisti olkapäältä.
Tsemppiä eka kerta kun teit itsesi takia oikein.
He halasivat kai hetken. Mari hymähti vielä.
Lähden takahuoneeseen. Tule taas!
Tuun.
Leena käveli kotiin. Avasi oven, laittoi teetä. Leikkasi vielä palan vanhaa piirakkaa, söi sen seisten ikkunassa. Piirakka maistui. Mutta samanaikaisesti haikealta.
Illalla Jari soitti, yllättäen lämpimällä äänellä:
Moi Lene.
Moi.
Mennään nyt ilman riitoja, jooko? Mäkin sanoin pahasti, sori.
Eipä mittään.
No hyvä. Kuule, äiti sanoi ettet allekirjoita siitä luopumisesta. Ehkä se onkin huono, tehdään lahjoitus Matille yhdessä, ei tarvitse irtisanoutua kokonaan. Oot Matin täti eiks siitäkin voisi joustaa?
Jari, mä en allekirjoita mitään papereita.
Tauko, sitten ääni muuttui kovemmaksi:
Mitä??!
En.
Ymmärräthän sä? Sä riistät lasta kodista!
Se saa asua siellä kuten ennenkin.
Mutta se ei ole hänen!
Se on meidän.
Eikä sillä ole väliä! Me ollaan perhe!
Niin silloin kaikki olisivat yhtä tärkeitä. Nyt ollaan no, kuten ollaan. Oon väsynyt.
Väsynyt? Entä minä! Teen töitä lapsen puolesta!
Äiti elättää sua. Sä et maksa mitään
Jaaha, tervemenoa vaan! Jari löi luurin kiinni.
Leena käveli kylpyhuoneeseen, pesi kasvot. Katsoi peilistä itseään. Märät hiukset, silmäpussit. Kuivasi, meni sohvalle. Peitto, silmät kiinni.
Öisin unet olivat outoja. Hän pienenä nurkassa, kaikki katsovat Jaria. Hän haluaisi astua esiin, muttei pääse. Ääntä ei kuulu. Kukaan ei kiinnitä huomiota.
Aamulla heräsi hikisenä. Kävely keittiöön, kahvia, tuijotti ulos. Kaduilla kaikki muu liikkuu. Hän paikallaan.
Puhelin soi. Mari.
Ootko ok?
En tiedä.
Käy vaikka juttelemassa ammattilaiselle. Mulla auttoi.
En kai mä…
Kokeile. Ja soita jos tarvitset.
Kiitos Mari.
Päivä töissä kuin ennen. Lounastauolla puistossa taas, leipä kädessä, syömättä.
Puhelu tuntemattomasta. Täällä on Aila. Voidaanko puhua?
Mistä?
Jarista ja äidistäsi. Tarvitsen neuvoa.
Tule tänään illalla.
Kiitos. Tulen yksin.
Illalla seitsemältä ovikello. Aila ovella, yksin, vähän ränsistyneenä.
Tervetuloa.
Istuvat alas. Leena tuo teetä. Aila pitelee kuppia, hiljaa kauan.
Mua pelottaa, hän sanoo, katsoo alas.
Mietitkö lähtöä?
Jari huutaa äidillesi. Sanoi, että jos ei allekirjoita, heittää pihalle. Mä en tiedä mitä tehdä. Matti pelkää, itkee öisin.
Leena odottaa.
Mäkin pelkään, että hän jättää mut. Ei päästä töihin, sanoo vaimon kuuluu olla kotona. Siksi en koskaan tienaa. Oon hyödytön.
Olet peloteltu, et hyödytön.
Aila kohottaa katseen.
Sinä sanot vastaan. Mä en osaa.
Opit vielä. Se ei ole rakkautta jos pelkää.
Aila juo teen loppuun.
Lähden nyt, ennen kuin huomaa.
Tsemppiä.
Ovi sulkeutuu.
Leena tiskaa kupit, kääntelee asiaa mielessään pitkään. Tietää että joku päivä Aila vielä lähtee. Leenasta oli kuoriutunut voimaa, Aila opettelee vielä.
Yöllä puhelin värähteli. Viestissä: Tyttö kulta, paha olla. Jari tiuskii. Tule.
Leena mietti. Sormet näppäimillä. Lopulta vastasi: En voi ratkaista teidän riitoja. Se on teidän välinen asia.
Et rakasta. Mä oon sun äiti. tuli heti takaisin.
Leena sammutti puhelimen. Laski sen pöydälle. Hengitti. Mutta ei itkenyt.
Aamulla viisi äidiltä. Viimeisin kahdelta: Jari sanoo, että mun on muutettava jos en allekirjoita. Mihin menen?
Leena ei vastannut. Käveli töihin, hoiti tehtävät hajamielisenä. Nina kysyi, Leena nyökkäsi. Sormet tärisivät ilmankin.
Illalla taas Marin puhelu.
No miten menee?
Äiti kirjoittaa viestejä. En vastaa.
Hyvä. Aikuinen ihminen, saa pärjätä.
Pelkään että teen väärin. Oon huono tytär.
Et suinkaan. He ovat käyttäneet sua hyväksi, kunnes sait tarpeeksesi. Heille ei riitä mikään.
Leena mietti.
Oot oikeassa. Mä vain en osaa olla muuta kuin raukka.
Sun pitää pitää rajasi. Kestää kyllä, usko pois!
Leena kiitti ja lähti keittämään teetä. Sade alkoi naputtaa ikkunaan. Hän tuijotti pisaroita.
*
Viikkoa myöhemmin ovikello. Anneli Virtanen seisoi oven takana litimärkänä, asiakirjakansio kainalossa.
Saanko tulla?
Nyökkäys. Äiti keittiöön, pyyhe käteen.
En allekirjoita. En enää, Anneli sanoo hiljaa.
Sanoit Jarille?
Sanoi että heittää ulos, jos en myönny. Eilen tönäisi seinään.
Voit jäädä mulle. Hetkeksi.
Kiitos. En pysy kauaa.
Leena keitti teetä. Kaikki sujui rutiinilla mutta aivot eivät olleet mukana. Äiti istui vastapäätä, hiljaa.
Anteeksi, äiti aloitti.
Mistä?
Siitä, että en rakastanut sinua kuten Jaria. Että käytin hyväksi.
Leena kuunteli. Katsoi vihdoin äiti oli pelkkä ihminen. Vanha ja väsynyt.
Anna olla.
Pakko sanoa.
Anneli kertoi tajuavansa vasta nyt, kuinka väärin oli kasvattanut. Että Jari olikin vain käyttänyt hyväkseen, eikä rakastanut. Leena istui, ei mennyt halaamaan.
Vihdoin äiti kysyi:
Voitko antaa anteeksi?
En tiedä. Vielä.
Ymmärrän.
Nuku pois. Uusi päivä on huomenna.
Äiti nousi ja meni huoneeseen, jossa patja odotti. Leena jäi keittiöön. Kaupunki nukkui. Autot liikkuivat satunnaisesti. Elämä jatkui.
*
Aamulla Anneli kysyi:
Mitä ajattelit nyt?
Elää. Töissä. Tavallista.
Entäs miesasioita?
Mihin tässä enää.
Ikä ei estä.
Joskus on vain myöhäistä.
Mun takia?
Unohda, aika meni jo. Et sä kaikkea pilannut. Mennään eteenpäin.
Miten sä pystyt noin?
Haluan olla rauhassa. Ilman riitaa.
Äiti hymyili vaisusti. Etsisiköhän nyt itselleen kämpän?
Muutama päivä meni hiljaisuudessa. Äiti auttoi kodissa, vaikka Leena ei sanonut mitään siitä. Iltaisin molemmat touhusivat omiaan.
Lopulta äiti ilmoitti:
Sain vuokralle huoneen Haapaniemenkadulta. Parin viikon päästä pääsen muuttamaan.
Selvä. Ei tarvitse kiittää.
Kysyn nyt kuitenkin: vihaatko mua?
En… En tunne enää mitään. Tyhjää.
*
Yhtenä yönä kello soi. Leena meni avaamaan. Jari oven takana, kännissä ja vihaisena:
Missä äiti?
Nukkumassa.
Kutsu tänne. Haluan jutella.
Jari, mene kotiin. On yö.
En lähde minnekään.
Yritti puskea, mutta Leena esti. Äiti heräsi, tuli paikalle.
Äiti tulee kotiin nyt. Mä annan sulle anteeksi!
En.
MITÄ?!
En, olen saanut tarpeekseni.
Jari huitaisi, mutta Leena ei väistänyt.
Poistu nyt, Jari.
Hän sylkäisi ja lähti. Ovi paukahti.
Anneli horjui, Leena tuki häntä hellästi.
Anteeksi.
Ei tarvitse.
Olin huono äiti.
Et ollenkaan, epäonnistuit vain välillä. Niitä sattuu ihmisille.
He halasivat hiljaa. Äiti meni omaan huoneeseen. Leena jäi vielä hereille, miettimään miten kummallista kaikki on.
Aamulla äiti pakkasi kamppeet.
Lähden nyt. En halua olla tiellä.
Pysy vielä, jos tarvitset.
Kiitos. Soitan kun on tarpeen.
He seisoivat hetken ovi raollaan.
Sä oot vahva, äiti.
Anneli hymyili.
Sinä myös, Leena.
Ovi meni kiinni. Tuli hiljaista.
