Mies vei koiransa syvälle suomalaiseen metsään ja jätti sen remmin päässä kiinni mäntyyn, toivoen pääsevänsä siitä eroon. Mutta kukaan ei olisi osannut arvata, mitä susi tekisi koiralle
Koirasta oli joskus tullut omistajansa silmäterä. Hän itse oli aikoinaan valinnut sen pentueesta, opettanut sille ensitemppunsa ja nauranut, kun pentu juoksi häntä kohti hännänheilutus sellaisella vauhdilla, että pää meinasi jäädä jälkeen. He kävivät yhdessä hirvijahdissa, samoilivat kotiin räntäkelissä ja koira nukkui aina hänen ulko-ovensa edessä. Omistaja kutsui koiraansa ylpeydekseen, eikä ihan syyttä.
Mutta kaikkihan muuttuu, myös ihmiset ja koirat. Vuosien mittaan isäntä huomasi, että pennuilla voisi ehkä tienata muutaman euron. Alkuun ajatus tuntui harmittomalta, mutta pian pentuja alkoi syntyä siihen tahtiin, että koira laihtui ja uupui. Jopa eläinlääkäri Jaana totesi: “Jos vielä jatkat, ei sun koira tästä tokene.”
Tämä ei isäntää ilahduttanut. Sen sijaan hän ärsyyntyi ja kuten suomalaiset konsanaan, kun ongelmia ilmenee, hän päätti hoitaa asian nopeasti ja suoraan. Tai ainakin niin nopeasti kuin suomalaiseen mentaliteettiin kuuluu.
Eräänä päivänä hän kiskoikin koiran metsään, harppoi pitkä askel edellä, miettimättä katse taakse lainkaan. Koira Silja nimeltään iloitsi tietenkin metsäkävelystä, eikä osannut ihmetellä, miksi isäntää vitutti ja miksi hän ei puhunut mitään. Kun tultiin männyn luo ja Silja sidottiin kiinni, koira kuvitteli tämän olevan uusi, vähän outo leikki.
Silja odotti. Sitten hän alkoi kiskoa remmiä, jonkin ajan kuluttua ulisemaan. Kun ilta laskeutui, Silja jo ulvoi syvällä suomalaisella kaiholla, täristen ja tempoen niin että ketju painui ikävästi kaulaan. Lehdet rapisivat, lämpö laski, pimeys nielaisi polun. Ketään ei tullut.
Juuri kun aurinko painui horisontin taakse, syvältä kuusikosta hiippaili harmaa susi. Susi asteli varovasti, tarkkaillen hiljaa. Se pysähtyi parin metrin päähän ja tuijotti Siljaa ei muristen eikä hampaita vilautellen, vaan vain katsoen.
Silja jähmettyi. Hän odotti hyökkäystä, mutta mitään ei tullut. Eipä siinä paljon enää pelottanut, kun elämä jo muutenkin oli mennyt pieleen.
Mutta susi no, sehän olikin yllättävän omalaatuinen tapaus…
Silja odotti kipua. Mutta sudella oli vissiin toisenlaiset suunnitelmat. Se kiersi hiljaa puun ympärillä, nuuhki ilmaa, tutki ketjua, männyn juurta ja sammalikkoa. Sitten se laskeutui maahan vähän matkan päähän jäi siihen, silmät tarkkana.
Yö tuli nopeasti ja suomalainen metsä heräsi eloon. Kaukaa kuului ulvahduksia, toisen suden, ehkä ilveksen? Pieniä petoja suhasi paikalle, kiinnostuneina koiran hajusta.
Mutta joka kerta kun joku lähestyi, tuo harmaa susi nousi ja asettui Siljan ja muiden väliin, murahdellen sen verran painokkaasti, että muut perääntyivät. Kukaan ei haastanut sutta, ei edes ahma, eikä Siljaa hätyytelty.
Susi ei käynyt Siljan kimppuun, ei tullut liian lähelle. Se vain pysyi siinä, koko yön.
Silja ei enää ulvonut. Hän makasi hiljaa, hengittäen raskaasti, välillä nosti päätään ja varmisti, että susi oli yhä siinä. Olihan se aamuun asti.
Kun ensimmäiset sarastukset tulivat, metsään hiipi joukko marjastajia. He etsivät sudenjälkiä ja kuulivat hätäisen uikutuksen. Lähempää katsottuna näky oli kuin suoraan suomi-filmin kuvauksesta: koira, sidottuna mäntyyn, ja suden harmaa siluetti puolustamassa sen rauhaa.
Porukka jähmettyi, ja susi vilkaisi heihin arvokkaasti, ilman pelkoa. Sitten se vetäytyi metsän syvyyksiin kuin olisi sukua Tapio-metsänhengelle, jättäen Siljan ihmisille.
Koira pääsi vapaaksi. Vain koska yön pimeydessä joku päätti olla enemmän ystävä kuin peto.
Joskus villit ovat lempeämpiä kuin me ihmiset, vaikka sitä ei aina haluaisi uskoa.
Lähde.
