Kuka sua täällä kaipaa viiden lapsen kanssa? Tuula-äiti karkottaa leskeksi jääneen 32-vuotiaan Ainon, tietämättä että vanhassa talossa odottaa perintö ja öinen vieras
Hautausmaalla oli kosteaa. Savinen multa litisi halvoissa kengissä Ainon jaloissa, takertui painavina kokkareina päkiään. Hän seisoo ja katsoo, kun haudankaivajat peittävät hänen koko elämänsä savella. Jussi lähti äkisti. Kolmenkympin puolivälissä. Kaaduttiin vaan tehtaalla, eikä enää koskaan noussut.
Ainon vieressä hyppii jalalta toiselle Tuula, hänen äitinsä, joka tiukasti käpertyy turkkiinsa ja vilkaisee nuivasti lapsenlapsiaan, jotka painautuvat mustaan takkiin äitinsä kylkeen.
No niin, itketty jo tarpeeksi, eiköhän tämä riitä, äiti tokaisee ääneen, kun kumpu alkaa kohota. Lähdetään nyt, Aino. Ei tänne auta jäädä paleltumaan. On asiaa.
Kotona, pienessä kahden huoneen asunnossa, jonka otto oli vielä maksamatta, Tuula-äiti marssii suoraan keittiöön ja istahtaa pöydän päähän emännän elkein.
Joten, hän aloittaa ottamatta edes hattuaan pois. Asunnon vie pankki, senhän tiedät. Et pysty maksamaan. Jussia ei enää ole eikä sulle työpaikkaa ilman koulutusta.
Minä menen töihin, Aino vastaa hiljaa, keinutellen vuoden ikäistä Veikkoa sylissään.
Minne? Siivoojaksi? äiti hymähtää halveksuen. Sullahan on viisi! Viisi lasta! Eihän kukaan suostu ottaan sinua! Vanhimmat, Hilla ja Sampo, laittaisin lastenkotiin. Väliaikaisesti. Pienemmille ehkä lastensuojelu auttaa.
Ei, Aino kuiskaa.
Mitä sinä selität? äiti kurtistaa otsaansa.
Omaa kotiani en jätä! Aino katsoo äitiä suoraan silmiin, kuivat ja vakavat silmät. En anna lapsia pois, vaikka joudun itse nälkään.
No jopas oot hölmö, äiti nousee, oikaisee turkkiaan. Olisi pitänyt miettiä aiemmin. Mutta kun olit vaan “rakkaus sokaisee”. Nyt kyhjötät tässä omine lapsines. Minua turhaan et enää rahan perään kierrä.
Kuukauden kuluttua tulee pankilta viesti. Kaksi viikkoa aikaa lähteä pois. Aino yrittää etsiä tuttavilta apua, mutta viisi lasta on liikaa kenen tahansa vastaanotettavaksi.
Silloin tulee kirje. Maaseudulta, Särkiniemestä. Notaari ilmoittaa, että Aino on perinyt talon kaukaiselta tädiltä, jonka hän näki kerran elämässään. Vanha talo, mutta oma, Aino ajattelee. Ei ole vaihtoehtoja.
Särkiniemi vastaanottaa heidät jäisellä tuulella. Talo on metsän reunassa, kelot mustuneet, porras vino ja ikkunoista katselee sumuiset, sameat silmät.
Äiti, kylmä täällä on, vikisee viisi-vuotias Kerttu.
Kohta lämmitetään, pieni, kohta, Aino yrittää, ettei ääni värise.
Ensimmäinen yö on yhtä koettelemusta. Pönttöuuni savuava, lapset yskivät, veto käy kaikkialta. Aino peittelee muksut kaikeen, mitä löytyy: takkeihin, peittoihin ja mattoihin. Itse ei nuku. Istuu ja kuuntelee, miten Veikko hengittää.
Seitsemänvuotiaalla Sampsa-pojalla on parantumaton sairaus. Apu on monimutkaista ja odotusaika vuosikausi. Lääkäri Oulussa sanoo suoraan: Hoidon pitäisi olla yksityisenä pääkaupungissa. Voi olla, ettei muuten kestä. Hinta on kuin kahdesta asunnosta, jotka jo vietiin.
Aamulla Aino kiipeää vintille tukkimaan rakoja. Vanhasta rojusta, yli viisikymmentä vuotta vanhoista lehdistä ja repaleisista takeista löytyy peltipurkki entiseltä teemaidolta. Sisällä öljyisestä liinasta löytyy jotain painavaa.
Taskukello. Massiivinen, hopeinen ja ketjulla. Aino hieraisee kantta, hopea tummunut. Kaksipäinen kotka ja kaiverrus: Uskon ja uskollisuuden puolesta.
Kaunis, Aino huokaa hiljaa. Mutta onkohan arvokas?
Kello vaikenee. Viisarit pysähtyneet viittä vaille kaksitoista.
Aino kätkee löydön kaappiin. Nyt ei auttanut antiikki. Ruokaa kolmeen päivään, puita vähä, ja Sampsa heikkenee. Ei jaksa nousta, vähäisestäkin ponnistuksesta voimat loppuvat.
Illalla pyry sakenee. Lumi peittää maailman, eristää mökin. Lapset nukkumaan, itse istuu ikkunassa. Miettii, menikö aivan metsään. Toiko lapset tänne vain tuhoutumaan?
Oven takaa kuuluu hiljainen koputus.
Aino säpsähtää. Kuvitteliko?
Koputus toistuu. Päättäväinen, matala.
Aino tarttuu pesurautaan ja lähestyy ovea.
Kuka siellä?
Laske sisään, emäntä, myrsky riehuu, ääni ovella on outo. Nariseva kuin vanha mänty mutta rauhallinen.
Aino, ymmärtämättä miksi, siirtää salpaa. Ovelle astuu vanha mies, matala, pitkässä villakangastakissa, köydellä vyötetty. Parta harmaa ja tuuhea, mutta silmät nuoret ja kirkkaat.
Käykää peremmälle, Aino väistää.
Ukki käy huoneeseen, missä lapset nukkuvat, vilkaisee Sampsaa. Poika hengittää raskaasti unessa.
Pieni potilas? kysyy vieras.
Vaikea tauti, Aino huokaisee. Apua tarvitaan. Rahaa ei ole.
Raha on pelkkää pölyä, ukki istahtaa penkille. Aika taas on kultaa. Löysitkö löytöni?
Aino jähmettyy.
Kellon? Onko se teidän?
Minun oli. Sain lahjaksi, kun joskus nostin herrasmiehen avannosta. Siitä on kauan… Säilytin, tiesin että joskus tarvitaan.
Ukki, myyn sen! Aino innostuu. Saan edes lääkkeet, onhan hopeaa.
Ukki naurahtaa partaansa.
Ei kannata hätiköidä. Siinä on juju. Mestari Bure oli veikeä. Ota ohut neula, paina kevyesti kannen luona, missä lenkki, siinä on kaksoispohja.
Hän nousee.
Jää hyvästi nyt, Aino. Kaunis nimi. Älä huoli.
Jääkää, ottakaa teetä! Mikä nimenne on? Aino kiirehtii hellalle.
Sanovat Paavoksi.
Aino palaa teekannun kanssa, mutta huone on tyhjä. Ovi kiinni, lapset nukkuvat. Ilmassa tuoksuu kallis hartsi ja tuore leipä.
Koko yön Aino ei saa unta. Aamulla, kun vaalenee, hän ottaa kellon, löytää ompeluneulan. Kädet tärisevät. Sormin hän tunnustelee pientä reikää lenkin vieressä ja painaa.
Naps.
Takakansi, joka näytti yhtenäiseltä, pomppaa auki. Syvennyksessä paperilappu ja kolikko. Kultainen, painava. Ei sellainen joita panttilainaamot ripustavat.
Aino avaa paperin. Tällä vahvistan, että haltijalla on oikeus loput vaikeaa lukea, vanhoja koukeroita.
Hän kulkee naapurikunnan kautta kaupunkiin. Löytää antiikkikaupan. Omistaja, pyylevä mies terävillä silmillä, ensin tympääntyy.
No, hopeaa, 84-leima. Korkeintaan viisi tonnia maksaisin.
Katso myös tämä, Aino ojentaa kolikon ja paperin.
Kauppias ottaa suurennuslasin, kulmat nousevat. Sitten vaalenee kasvoiltaan.
Mistä olet saanut tämän?
Perinnöksi jäi.
Nainen… hän poistaa silmälasit. Konstantinin markka. Kokeiluerä. Näitä on maailmassa muutama. Ja paperi suora lahjakirja, allekirjoittajana suuriruhtinas. En voi ostaa, ei ole minulla sellaisia rahoja. Tämän kanssa sinun pitää mennä Helsinkiin huutokauppaan. Se on omaisuutta.
Sampsa saa kuukaudessa hoidon, parhaat lääkärit, paras sairaala. Aino istuu osastolla ja katsoo, kuinka pojan posket alkavat punoittaa. Rahaa jää ylikin. Uuteen taloon, kaikkien viiden koulutukseen.
Takaisin Särkiniemelle palatessaan Aino menee ensin haudalle. Pitkään etsii kuivien korsien keskellä, kunnes löytää. Kallistunut risti, melkein pois kulunut nimilaatta: Paavo, 18881960.
Aino jättää haudalle kukat, kumartaa syvään.
Kiitos, ukki Paavo.
Hän rakentaa uuden talon. Iso, valoisa, kaasu ja kaikki mukavuudet. Kyläläiset kunnioittavat: ahkera, tiukka, pitää lapsistaan huolta.
Tuula-äiti ilmaantuu puolen vuoden päästä. Kyyti taksilla, tärkeänä, kakku kainalossa. Käy taloa ja pihaa läpi arvostelevin katsein.
No hei kulta! äiti ojentaa käsiään, kuin ei olisi koskaan hylännyt. Kuulin, että olet noussut jaloillesi! Joku sanoi, löysit arvokkaan aarteen. No, niinhän minä sanoin: kaikki kääntyy parhain päin. Minulla vähän terveys reistaillut, eläkekin pieni, osaisitko äitiä auttaa? Huoneitakin näyttää riittävän.
Aino astuu kuistille. Hänen takanaan seisoo vanhimmat lapset, katseet tiukasti isoäidissä.
Hyvää päivää, äiti, Aino sanoo tyynesti.
Mitä siinä tuijotat? Kutsu sisään! Tuula astuu jo portaille.
Ei.
Ei vai? hymy hyytyy äidin kasvoilta.
Täällä ei ole sinulle paikkaa. Teit valintasi silloin, kun hylkäsit meidät.
Kyllä minä… Vien tämän oikeuteen! Olen äitisi! Sinun pitää! Tuulan kasvot lehahtavat viininpunaisiksi.
Siitä vaan, Aino kääntyy ovelle. Mutta nyt lähdet. Meillä on päiväunien aika, Sampsan pitää nukkua.
Ovi napsahtaa lukkoon.
Kadun puolelta kuuluu vielä huutelua kiittämättömästä tyttärestä ja viidestä jatkosta, mutta Aino ei enää välitä. Hän astelee keittiöön, jossa tuoksuu piirakat ja seinällä vanha kello tikittää uuden, onnellisen elämän aikaa.
