Tiedätkö muuten, joskus elämä opettaa parhaat läksyt ihan yllättävissä paikoissa niin kävi kerran täällä Helsingissä, yhdellä Esplanadin hienoimmista merkkiliikkeistä, ja tämä juttu sai mut oikeasti miettimään, miten pinnallista meidän arviointi toisinaan on.
Oli siis perjantaipäivä, liikkeessä tuoksui kallis nahka ja ranskalainen hajuvesi, ja porukka vilkuili hermostuneina ympärilleen. Yhtäkkiä ovesta astui sisään nainen, jolla oli päällään ihan tavallinen Marimekon trenssi, ei mitään designer-painosta. Hän jäi ihailemaan hyllyä, jonka päällä keikkui joku mielettömän hintainen design-laukku tiedät, siis sellainen, jonka hinta vastaisi pientä kotia Espoossa.
No, heti paikalle uiskenteli myyjä nimeltään Antti kyllä, sellainen, joka luulee olevansa enemmän muotigurua kuin asiakkaan auttaja. Ja Antiltapa lipsahti suusta suorastaan jäätävä kommentti:
Kuule, parempi ettet edes vilkaise tuohon laukkuun. Sun palkka tuskin riittäisi edes laukun vetoketjuun. Ovi on tuolla.
Nainen ei sanonut mitään, vaan kaivoi kaikessa rauhassa taskustaan puhelimen, avasi sen ja näytti näytöltä jotain myyjälle. Ruudulla vilkkui liikkeen logistinen järjestelmä sellainen, johon ei ihan kuka tahansa pääse käsiksi ja pääsykoodi.
Onpa mielenkiintoista, nainen totesi kylmän rauhallisesti. Sillä tämän ohjelman mukaan minä juuri hyväksyin paikan myymäläpäällikön välittömän irtisanomisen.
Antti jäi suu auki tuijottamaan vuorotellen naista ja puhelinta. Sen tukka hikoili ja ylimielisyys suli pois kuin lumi toukokuussa.
Odottakaa hetki… Te olette se sama sijoittaja, joka oli aamun kokouksessa?
Nainen laittoi puhelimen takaisin taskuun, astui askeleen lähemmäs ja katsoi suoraan silmiin ei vihaa, vain jäätävä itsevarmuus.
Olen se, jolle tämä rakennus kuuluu. Sinä taas et enää työskentele täällä.
Nainen nappasi sovelluksesta painikkeen, ja eikös heti tiskin takaa pölähtänyt kaksi jämerää sekurity-kaveria Matti ja Mikko, hassua kyllä tutut nimeltä, sillä heitä on nähty myös Messukeskuksen ovella. Antti kalpeni niin, ettei varmaan koko kesänä saanut enää väriä naamaan. Turvamiehet laittoivat kädet rauhallisesti hänen harteilleen ja johdattivat myyjän sivuovesta ulos. Ura luksusliikkeessä päättyi sekunnin murto-osaan.
Nainen seurasi katseellaan, kun Antti hävisi takahuoneen kautta, ja kääntyi sitten nuoren oppilasharjoittelijan, Ilonan, puoleen jonka silmistä näin että tilanne oli jättänyt aikamoisen jäljen.
Muista tämä, Ilona: raha ei pidä ääntä. Hiljaisuus on niiden valttikortti. Mutta kunnioitus pitää kaikua selvästi jokaiselle, joka astuu tästä ovesta, ihan sama, miltä hän näyttää.
Nyt se putiikki kuulemma on koko kaupungin rennoin ja ystävällisin paikka vierailla.
Rakennan sulle vielä ytimekkään opetuksen: älä arvioi ihmistä pinnan perusteella. Koskaan et voi tietää, kuka sinun edessäsi oikeasti seisoo.
