Äiti jäi vihdoin eläkkeelle. Siitä on jo pari vuotta. Olen niin väsynyt, hän sanoo. Terveys ihan nollissa. Työ oli hermoja raastavaa, työyhteisö täynnä myrkkyä, enkä enää nuorene päivä päivältä. Haluan elää lopulta tätä elämää ihan omaksi ilokseni, enkä vaan muiden vuoksi.
Eipä meillä kukaan ollut äidin kanssa asiasta toista mieltä. Äiti on sellainen, ettei hänen kanssaan tappeleminen tulisi mieleenkään kenellekään.
Niinpä äiti muutti kesämökilleen ja alkoi viettää elämänsä parasta aikaa: kasvattaa kukkia ja kurkkuja, pitää tupakkataukoja parvekkeella, juoda kahvia joskus vähän konjakilla höystettynä, toisinaan hyvän kirjan kanssa. Järjestellä kaappeja, palautua työelämästä, muistella sitä pienellä kauhulla, ja iloita siitä, että lapsenlapset ovat jo täysi-ikäisiä eikä heitä enää tuoda koko kesäksi hoitoon.
Lisäksi hän jakoi meille jälkipolville säännöllisesti yhden ja saman neuvon:
Älkää jääkö eläkkeelle ennen kuin lapsenlapset ovat valmistuneet yliopistosta. Se on tärkeää. On tärkeää, että he ovat jo omillaan, eikä kukaan työnnä heitä enää mummon niskoille. Ja mahdollisista lapsenlapsenlapsista olisitte jo niin vanhoja, että se jää sitten heidän omien vanhempien murheeksi sitä murhetta teille ei pidä tulla.
Kaikkiaan mökillä oli kaikki hyvin: noutopiste, kyläkauppa, netti yhteydessä, ruusutarha ikkunan alla, raikas ilma, rauhalliset naapurit, elämää ilman ylimääräistä stressiä. Mutta ajan myötä äidille iski pieni tylsyys. Niinpä äiti päätti järjestää vähän ohjelmaa: hän päätti valaa betonilla ison osan pihastaan.
Parkkipaikka piti saada edustuskelpoiseksi. Äidin mukaan se näytti jotenkin epäjalolta. Eikä pidä odottaa armoa luonnolta, luonnolta kun on jo annettu meille nettiyhteys käyttöön. Sen avulla äiti löysi helposti netistä remonttiporukan nimeltä Pojat, jotka kyllä tekisivät kaiken tietty rahaa vastaan.
Tuli sitten suuri päivä. Pihaan saapui viisihenkinen porukka, ja heidän nokkamiehensä oli Mikael. Äiti kutsui häntä vain Mikaksi, vaikka tämä oli kaksimetrinen ähisee-mies. Aloittivat innolla, mutta heti ilmaantui ongelmia. Kaksi betonimixiä jo odotti ohjeita. Äiti tarkkaili meininkiä.
Sitten Mikalla alkoi kihahtaa hattuun. No kun tuli näin onnenpotku vastaan. Vaimomainen mökinvartija. Yksin betonihommissa, joihin Mikan mielestä nainen ei voi ymmärtää mitään. Päätettiin poikien kesken ottaa äidiltä hieman ekstraa, koska mikäpä etteikö mummolta voisi laskuttaa vähän ylimääräistä.
Mika veti tutun kaavan:
Ei tällä tavalla voi tehdä, kaikki on ihan pielessä pitää maksaa tuplasti muuten lähdetään ja voit hakea toisen porukan.
Äiti kuunteli rauhallisesti loppuun asti. Vilkaisi sympatian kanssa. Sanotte siis viisikymmentä tuhatta? Entä jos kaksikymmentäviisi kävisi? Sitten hän sanoi: No, pojat Minä kyllä uskon teihin. Kuinka sitä ei tään näköisiin miehiin luottaisi.
Ja sitten äiti lisäsi:
Tehdään niin. Lyödäänkö vetoa?
Mistäs vetoa? Mikael innostui.
No siitä nimenomaisesta viidestäkympistä. Vedetäänkö, että saan sinun porukkasi tekemään tämän parissa tunnissa, vaikka väitit että tässä menee koko päivä? Jos onnistun, sinä maksat minulle viisikymmentä tuhatta euroa, jos en, minä sinulle. Pannaanko kättä päälle?
Jos olisin ollut Mikan tilalla, olisin miettinyt vähintään sata kertaa. Vaikka kyseessä olisi ollut outo vanha nainen miksi mennä väittämään vastaan? Mika ei ollut korkeakouluja käynyt, mutta itsetunto ja ahneus loistivat ylitse muiden. Sovittiin.
Mika istahti kuistille kahvimuki kädessä katsomaan. Ja Hilkka äiti siis laittoi kumisaappaat jalkaan ja alkoi ohjata.
Viidessä minuutissa oli miehet jaettu paikoilleen niin, etteivät itsekään tajunneet, milloin heistä tuli aivan superporukka. Jokaiselle näytettiin selkeästi tehtävät: mistä mitäkin kannetaan, miten tasataan, missä ei saa viivytellä, missä pitää olla huolellinen. Betoniautojen kuljettajille pidettiin pikakurssi: milloin kaadetaan, miten kaadetaan, että tulee oikea työsekulku eikä vain kasaan. Prosessi rullasi niin, ettei yhtäkään turhaa liikettä tai taukoa syntynyt.
Betonijumalatar.
Se, minkä nämä pojat olivat aikoneet tehdä koko päivän, oli äiti hoitanut reilussa kahdessa tunnissa. Ja jälki: naurettavan hyvää. Suoraa, tasaista, ammattimaista, napakymppi.
Alkuun Mika hymähteli kohta vanha täti väsähtää. Sitten hymy hyytyi. Lopulta mies kalpeni. Sillä tuli mieleen veto. Sana. Viisikymppinen piti nyt maksaa.
Mikalta meni hetkeksi puhekyky. Ilme muuttui sellaiseksi kuin lapsella, kun huomaa, ettei maailma aina menekään niin kuin kuvitteli.
Odottakaas hän ähkäisi. Kertokaa nyt miten te teitte tällaista?! Eihän tämä ole mahdollista! Miten tällaista voi ihminen osata?
On, äiti, Hilkka, totesi ja pyyhki betonipölyt hanskoistaan. Näitkö, kun ajoititte tänne? Isot liikenneympyrät. Kolmessa kerroksessa.
Nähtiin mumisi Mika.
Ja ajoitteko niiden läpi?
No joo ajettiin.
Hienoa. Minä muuten olin niitä rakentamassa.
Ja siinä kohtaa, on sanottu, Mika vihdoin ymmärsi, että pullantuoksuinen mummo voi olla ihminen, joka on tehnyt töitä, joissa moni vahvempikin olisi murtunut. Ja ettei tällaisten kanssa kannata käydä riitelemään omaan nilkkaan se vaan iskee.
