Isäni Toivo Koskinen oli haaveillut pojasta, mutta kun tulinkin maailmaan, olin hänelle kuin turha tyttö, jonka hän halusi unohtaa sydämestään. Mutta vuosien mittaan juuri tämä epätoivottu tyttö, joka joutui kestämään nöyryytystä ja yksinäisyyttä, kasvoi hänen luotettavimmaksi tuekseen ja opetti koko kovalle maailmalle, että itsensä arvoisen tulee osata vaatia kunnioitusta.
Muistan siitä on jo vuosikymmeniä miten uutinen tyttären syntymästäni tavoitti isän Kurikan sahalla, palkkapäivänä. Miehet keräsivät markkansa, kolisuttivat tyhjiä siirtolapeltotölkkejä ja lähtivät kotiin, mutta isä seisoi portilla, puristi ryppyisiä seteleitä nyrkissään.
Voi hyvänen aika, murisi Toivo hampaiden välistä ja sylkäisi sahanpuruihin. Sanoinhan, että haluan pojan. Mutta piti sitten kuitenkin tyttö lykätä.
Sisällä kiehui: katkeraa vihaa ja pettymystä äitiäni, Lempiä kohtaan. Ei huvittanut astua kotiin veistämöltä oli pitkät ja yksinäiset askeleet kylmään pirttiin, jossa äidin ja vastasyntyneen olisi kuulunut odottaa. Äiti Lempi kitui Alajärven sairaalassa, ja sillä välin isä pakkasi harvat tavaransa vanhaan tikkuiseen reppuun, hautasi taskuun vaihtovaatteet ja kuivan ruisleivän palan, suuntasi joen yli äitinsä luo toiseen kylään viidentoista kilometrin päähän.
Kun Lempi kahden viikon kuluttua palasi kotiin, oli mökki outo toisella tavalla siisti kuin ennen. Hän laski kehdon sängylle, istui viereen, kasvot käsissään, hartiat vavahtelivat hiljaisista nyyhkytyksistä. Tyttäruus, pikkuinen mytty, nukkui sikeästi, sirpukkahuulten välillä kuului hiljainen maiskahdus jo unissaan. Lempi katsoi minua surumielisesti ja ajatteli: Kuka olisi arvannut, että juuri sinä, lapseni, veisit isäsi pois rinnaltani?
Isäni oli jykevä mies, leukaluut neliömäiset ja olemus, jota kylällä kutsuttiin jääräpääksi. Hän ei sietänyt vastaväitteitä. Oli vain yksi totuus: pojan piti tulla, suvun jatkaja. Hänkin oli nuorempana kasvanut kahden sisaren jälkeen ja oli varma, että hänen harteillaan Koskisen suku jatkuu. Ja nyt taas vain turha tyttö.
Mummuni, isän äiti, yritti useampaan kertaan puhua hänelle, sopuilla, mutta Toivo pysyi itsepintaisesti poissa: En tule ennen kuin tyttö on huitsin kuusessa. Ja niin väliin jäi Lempi ja me kolme kuin pohjaton kuilu olisi aukeutunut jokiuoman leveydeltä.
Lempi toipui, ryhtyi töihin. Vuonna viisikymmentäseitsemän äitiysloma oli tuntematon käsite: karjaa, torppaa, suota, metsää. Tovin toivonkipinää silmäkulmassa, Lempi antoi minulle nimen Sanelma. Olkoon nimi vahva, sopii pojalle tai tytölle, hän ajatteli. Minut tunnettiin pian vain nimellä Sami poikamaihin nyrkkeihin tarttuva, vakaa ja vähäeleinen lapsi jo pienestä pitäen. Puolen vuoden iässä seisoin sängyn laidalla, vuoden tienoilla ratsastin puuhevosella, jonka naapurin Aaro oli minulle veistänyt. Kävelin, puhuin ensimmäisenä kylän lapsista. Mummu tapasi päivitellä: Eihän tuota ehdi perässä pysyä!
Päiväkodissa Sanelma oli heti porukan johtaja, napakka, nopea ja reilu. Kolmen vuoden iässä pysäytin viisivuotiaankin kiusaajan, jos lapio meinasi joutua vääriin käsiin. Ilme kasvoi leuka korkealla: en mennyt kenen tahansa syliin, kuuntelin harvaa. Pihalla juoksin laastarihihat hulmuten, pajupatsas kädessä paimensin lehmät takaisin aidan taakse. Pieni tytönalku, mutta rohkea kuin aikuinen.
Toivo sillä aikaa haki lohtua. Hän kietoutui naapurikylän Railin ympärille, joka oli eronnut, kaksi lasta mukana. Ensin kävi vain kaipuuseen mutta Raili, ovela ja vankka, osasi pitää miehestä kiinni. Sulle mä pojan synnytän, saat nähdä, kuiskasi Raili, Toivo hymisi takaisin: Pojasta puhe, ei tytöistä. Mutta vuodet kuluivat, Raili ei odottanut. Lasten hoito oli työläämpää, omasta verestä olisi pitänyt syntyä jatkoa. Toivo synkistyi, toisen vuoden jälkeen jo kirosana nousi huulille.
Samalla kantautui hänen uuteen kyläänsä huhu: Se Sanelma siellä on kuin poika vahva, napakka, reilu. Kolmivuotias kuulemma yhteenkin pojan peittoo. Tämän kuuli mummu ja kehoitti taas: Käy katsomassa lasta. Veri on vettä sakeampaa. Toivo olisi ehkä jättänytkin menemättä, mutta löysi Railin keittiöstä oudon nyytin kuivattuja juuria ja yrttejä. Kuuli, että Raili kävi noidan luona. Jokin vanha pelko hiipi Toivon mieleen: Ei tämä ole luonnollista.
Toivo heitti tavaransa reppuun, paiskasi oven, astiat helisivät. Raili perään ne rohdot olivat raskauden toiveeseen! mutta Toivo ei enää kuunnellut.
Nelikymmenvuotiaana Toivo palasi kotiin, ensi kertaa näki minut. Olin risukinttunen, tukka sojotti, vanhassa leningissä. Katsoin häntä suoraan en ottanut vastaan tarjottua piparia.
Kylläpä katsoo mutisi Toivo hämillään. Liekö äiti lietsonut?
Lempi loisti ilosta, viuhtoi käsillään:
Ei suotta, Toivo! Olen sinusta puhunut vain hyvää. Odotin joka päivä, että palaisit. Emmehän me ole vieraita toisillemme.
Lempi rakasti miestään ankaruudestaan huolimatta. Ankaruus sekaantui kovuuteen, toisinaan suorastaan kovasydämisyyteen. Toivo näytti tyytymättömyytensä lyömällä nyrkin pöytään pahimmillaan kohotti kättään vaimoonsa. Ja alkoikin; isä käytti joskus kättäänkin.
Viisivuotiaana ymmärsin jo paljon. Kun isä vilkaisi äitiin pahasti, mutistin nyrkkiäni pienesti:
Pahis! Minä sua vielä!
Nyrkki naurettava, mutta isä näki siinä kapinan, jonka hän yritti aina siivota pois omassa rinnassaan.
Toivo rauhoittui hetkeksi, kun Lempi synnytti pojan. Hänet nimettiin Paavoksi. Kaikki veliin liittyvä jäi minun harteilleni: kannoin veljeä selässä, syötin, leikin ja vaihdoin vaipat kunnes hän oppi kävelemään.
Isä oli tyytyväinen, mutta ei iloinen. Yhä perhe sai osansa tuimasta kurista.
Lempi kuunteli kiltisti toraa, toivoen, ettei käsi nousisi.
Sanelma (minulle jo seitsemän) tömäytin jalkaa, nyrkit puristuen:
Jos kyyläät äitiä, kerron poliisille!
Toivo hypähti vihasta:
Tuollainen penska! Mulle sinä et ala!
Hän tavoitteli minut, mutta väistin vikkelästi, uhkasin etäältä uudestaan.
Kerran yritti vitsalla kuria palauttaa. Purin hammasta, kestin. Toivo luuli kouluttaneensa minut. Mutta seuraavana päivänä toin poliisin paikalle.
Lempi säikähti:
Eihän, herra konstaapeli, lasta saa kasvattaa? Isä on ahkera, hoitaa perheen kaikki on hyvin
Poliisi Jukka Korhonen veti pipon päästään, pyyhki otsaansa:
Lempi Koskinen, toivon, että ymmärrätte varoituksen. Jos tieto kiertää kunnantalolle, niinkuin koira veräjälle teidän miehenne joutuu pulaan. Tästä nyt varoitus.
Isä seisoi katse maassa, muka katuvana.
Tähän on tultu. Poliisit taloon
Sen jälkeen Toivo oli varovaisempi. Ei pelännyt, mutta tarkkaili minua. Joskus vain ärähti:
Metsänelävä
Lempi luuli, että kaikki on nyt hyvin. Tuli kolmas lapsi, tytär. Sisar määrättiin minun hoiviini:
Sinä osaat jo. Vaihda Nannan vaippa.
Koulun jälkeen paiskin läksyt pikapikaa, ahersin pikkusiskon, Nannan kanssa ja pesin pyykit. Isä näki, että olin taas kotona korvaamaton apu. Hän pysyi hiljaa.
Niin kasvoin yläasteelle. Kahdeksannen jälkeen ilmoitin lähteväni kaupunkiin opiskelemaan. Isä punastui. Hänen hiuksensa nousivat suorastaan pystyyn:
Millä elät? karjaisi hän. Taas ruokit itseäsi meidän piikkiin?
Olin viisitoista, vankka ja voimakas. Minua pelkäsi moni poikakin. Kerran liikunnanopettaja huomautti:
Sinulle, Koskinen, sopisi paini.
Ei kiitos, mutisin.
Isälle katsoin silmiin:
Minä lähden opiskelemaan.
Älä kyykytä, uhkasi Toivo. Rahaakin et saa!
En pyydäkään. Ruoki vaan nuoremmat, isäntä
Isä syöksyi tarttumaan vyöhön. Minä nappasin uunin kuuppakoukun:
Astu askel sinulle käy huonosti!
Lempi parkui, juoksi väliin. Isä katsoi minua, näki että olisin iskenyt, ja luovutti. Minkälainen nainen tämä on! hänen ilmeensä kertoi.
Lähde, mumisi Lempi hiljaa. Kyllä me pärjäämme.
Sinun pitää jättää se isä! tiuskaisin.
Tyttö, mitä puhut? Meillä nyt vaan on tällaista
Näin opetetaan historian tunneilla.
Muuta oppia voisi myös antaa, Lempi sanoi hiljaa.
No, elä kuten tahdot. Minä en enää auta.
Kaupungissa elämä tuli vastaan rajuin tuulin. Asuin tehdaskoulun asuntolassa, opin tekniikkaa oikein kahdella kädellä, raadoin lattioita pestessä iltaisin. Äiti oli laittanut muutaman kympin talteen, ne ylläpitivät alussa. Tovereista lähimmäksi jäi huoleton Marjaana sellainen huiska, joka haaveili vain avioliitosta ja katsasteli poikia peilin kautta.
Iiris, katso nyt niitä meidän tyyppejä! hän hihkui.
Minä opiskelen, vastasin viileästi.
Olet sinä höntti. Mutta autat mua sittenkin matikassa.
Päivästä toiseen uurastin töitä, opintoja, autoin Marjaanaa. Näin jääräpäisyyteni kannatti.
Kolmannella kurssilla tuli uusi opettaja Antti Salonen, nuori, hiljainen mies. Tummat hiukset, silmälasit, siistit vaatteet. Ryhmässä häntä ei arvostettu heti. Kovaäänisimmät pilkkasivat.
Jatketaan! nousin kerran seisomaan. Nyt juonittelu seis! Minä tarvitsen tästä tutkinnon, ettekä te sitä pilaa.
Porukka hiljeni. Kaikki tiesivät, etten ollut kenenkään pompoteltavissa.
Antti Salonen jäi mieleen: rauhallinen ääni, älykkäät silmät. Hänkin katsoi minua erityisesti, kiittäen hiljaa.
Vuosien kuluessa kävin kotona vain satunnaisesti talkoissa, syystöissä, keväällä. Pikkuveli Paavo kasvoi, haaveili ajokortista. Nanna oli arka ja sopeutuvainen. Isän kanssa en juuri keskustellut. Jos tarvittiin apua, autoin, jätin aina muutaman kympin pöydälle.
Neljäntenä vuonna Marjaana, kovaonninen rakkaudessa, pääsi naimisiin. Minä mietin: “Tuleeko minulle koskaan perhettä?” Laajemmin pohdin, olisiko yksinolo parempaa kuin äidin hiljainen kärsimys.
Sitten kohtasin Ilmo Komulaisen. Hän oli pitkä, jännittävä ja arka kundi rinnakkaisosastolta. Sattumoisin tansseissa kävi niin, että hän pyysi tanssiin.
Tanssitaanko?
No mikäs siinä, vastasin.
Siitä se lähti. Ilmo oli, toisin kuin isäni, lempeä, rauhallinen ja luotettava. Ei juonut, ei tupakoinut, ei kirosanoja. Katsoi minua aina hiljaa, mutta lämmöllä. Kolmen kuukauden päästä ehdotti avioitumista.
Etkö jätä minua? kysyin.
En mistään hinnasta.
Naimisiin mentiin vähin äänin. Saatiin kaupungilta yksiön avaimet, aloin töihin tekstiilitehtaassa. Vuoden päästä syntyi Saara.
Mutta onni ei kestänyt. Ilmon hiljaisuus rapisi välinpitämättömyydeksi, verkkaus laiskuudeksi. Hän jäi yhä useammin pois kotoa, rahat vähenivät. Sanomista tuli. Enkö saa olla vapaalla? hän ärähti juopuneena.
Päätin: en käy samaa tietä kuin Lempi. Lähdin hakemaan avioeroa. Marjaana päivitteli:
Iiris, miten pärjäät yksin?
Samaa kysyttiin muuallakin. Saanpa nähdä.
Eikä hätä tullut sain hoitopaikan Saaralle, työpaikassa arvostusta. Elettiin säästäen, mutta nälkää näkemättä. Ilmo maksoi satunnaisesti elatusapua.
Paavo tuli kaupunkiin, asui luonani, opiskeli autonkuljettajaksi. Ihaili, miten taloudessani pyöri kaikki kurinalaisesti.
Kuinka jaksat? Paavo ihmetteli.
On ensin kiitettävä itseään, jos odottaa arvostusta muualta.
Marjaana erosi miehestään, joka paljastui äidinpojaksi. Hän nyyhkytti keittiössä:
Olet oikeassa, Iiris. Raha ei takaa rakkautta, eikä turvallisuus ole pankkitilillä.
Mainitsi kerran Salosen:
Antti Salonen, tiedäthän? Hän on yksin nykyään… Ja olisi sopiva sinulle.
Ensin en ajatellut asiaa. Mutta sattumalta, yhtenä syksyisenä lauantai-iltana, kohtasimme kauppahallilla, jossa harvat asiakkaat istuivat kahvilla. Minä nautin teetä ja Antti tunnisti minut.
Iiris?
Oli harmaantunut, silmissä edelleen se sama kiitollinen katse. Istui viereeni; puhuimme pitkän, avoimen keskustelun, jossa kumpikin kertoi vaiheensa.
Miksi olet yksin? hän kysyi hiljaa.
Kai näin vain kävi.
Sattumaa tai ei, olen iloinen että tapasimme.
Saattoi minut kotiin, kosketti varovasti kättäni.
Soitanko? Antti kysyi.
Soita, vastasin.
Antti kutsui pian mökilleen. Pihan laidalla uusi talo rakentui, omenapuita jo istutettu, verannalta näkyi järven selkä. Sisällä tuoksui tuore puu. Juttelimme tulevaisuudesta, kompostista, nurmikonleikkuusta tavallisista asioista, joita en ollut koskaan ennen saanut jakaa.
Olin juuri ottamassa teevettä, kun pihalla pysähtyi pakettiauto ja pari miestä kiipesivät aidan yli. Antti meni tervehtimään, minä siirryin perässä. Miehet vaativat metalliromua mukaansa, uhkasivat, ottivat jopa puukon. Tiskipöydän alta nappasin kirveen.
Menkää, komensin, tai kutsun poliisin.
Miehet säikähtivät, poistuivat. Antti oli vaikuttunut ja hymyili pitkään.
Sinä tosiaan osaat pistää hanttiin! hän sanoi lämpimästi. En koskaan ollut tuntenut sellaista ylpeyttä ja turvallisuutta.
Siitä alkoi yhteinen polkumme. Kuukauden päästä Antti kosi.
Vaimokseni, Iiris. Olen vaatimaton, mutta rakennan meille kodin. Rakastan sinua myös Saaraa.
Kyllä. Se oli vanha, iloinen vastaus ja itkin ilosta.
Häät pidettiin vaatimattomasti. Lähipiiri: Marjaana, Paavo vaimoineen, Nanna miehineen, Lempi ja Toivo suostuivat viimein tulemaan.
Nyt juhlitaan lasta, sanoi Lempi.
Isä nyökkäsi, arvioi Anttia tarkkaan. Kun tämä tervehti ja kiitti tyttärestä, Toivon silmissä vilahti lämmin katse.
Pidä siitä huolta, murahti hän. Onhan siinä luonnetta, mutta sydän on kultaa.
Antti lupasi.
Kun läheiset lähtivät illalla, halasin äitiäni:
Tervetuloa kylään, meillä on nyt teille paikka.
Lempi itki onnestaan. Isä haroi Saaran tukkaa, sanoi:
Kasva vahvaksi, tyttö.
Kasvan kyllä, vaari, vakuutti tyttö hymyillen.
Aallonmurtajan valot loistivat kun palasimme illalla kotiin. Olin rauhallisempi kuin koskaan elämässäni.
Aika kului. Antin talo valmistui, omenapuita kasvoi, verannan reunalla meidät saattoi nähdä ilta toisensa jälkeen. Saara valmistautui lääkikseen, Paavo ajoi busseja, Nanna sai kaksoset. Lempi kävi puutarhassa, Toivo istui patiolla teekupin kanssa, kertoi elämänohjeita. Kaikki kipeä hälveni vähitellen, jäljelle jäi vain kiitollisuus.
Eräänä syysiltana, kun omenat jo tuoksuivat tuvassa eikä pihalla enää kuulunut kuin satunnainen haravan raapaisu, Saara kysyi hiljaa:
Äiti, oletko sinä onnellinen?
Katsoin miestani, tytärtäni, kotia ja puita.
Olen, vastasin.
Antti hymyili.
Istuimme hiljaa, kuuntelimme iltatuulta. Tuntui, että edessä oli loputon rivi tällaisia iltoja. Ja silloin tiesin: minä olin vihdoin kotona. Ja kaikki oli hyvin.
