On sanonta: Tyhmyydestä sakotetaan. Nuorempana pidin sitä liioitteluna, mutta elämä on opettanut, mitä nämä sanat todella tarkoittavat.
Puoli vuotta sitten vastapäiseen asuntoon muutti uusi naapuri. Nainen, ehkä nelikymppinen, siisti, ystävällisesti hymyilevä. Tervehdimme toisiamme rappukäytävässä ihan tavallinen, vähäeleinen suomalainen naapurikohtaaminen.
Ensimmäisen kerran hän koputti oveeni parin viikon kuluttua muutosta, kellon ollessa jo yli yhdeksän illalla. Avatessani oven näin Leenan anteeksipyytävän ilmeen ja tyhjän mukin.
Tosi ikävä häiritä, hän sanoi. Olin alkamassa tehdä letut, mutta suola loppui kesken. Voisitko antaa vähän? Laitan heti huomenna takaisin!
Eihän tuollaisesta voi kieltäytyä. Kaadoin hänelle kunnon annoksen suolaa. Leena kiitteli ja palasi kotiinsa.
Mutta pian hän tuli toiste tällä kertaa pyytämään sokeria.
Tekisi mieli teetä, hän vaikeroi, villatakki päällä ja hiukset vähän sekaisin. Ulkona on kylmä ja myöhä, en viitsi lähteä kauppaan. Lainaisitko mukillisen sokeria? Tuon paketin takaisin kun käyn kaupassa!
Minua ei haitannut auttaa, mutta tuntui kummalta: uuteen kotiin muuttaessa nyt sentään ostaa suolan, sokerin ja muut perusasiat? Päätin kuitenkin olla turhia kyseenalaistamatta.
Seuraavaksi Leena tarvitsi kananmunia. Sitten ruokaöljyä, sipulia, puolikasta sitruunaa, teepusseja, särkylääkkeen ja jopa wc-paperirullan.
Kaava toistui hämmästyttävän säännöllisesti: ilta, anteeksipyyntö, hätäinen tarina ostosten unohtamisesta, ja lupaus palauttaa huomenna. Mutta mikään ei koskaan palannut. Leena muisti, että olin kotona, mutta velat unohtuivat hetkessä oven sulkeuduttua.
Kerran tarvitsin itse porkkanaa keittoon. Tiesin Leenan olevan kotona. Koputin oveen ja pyysin porkkanaa.
Voi harmi, niitä on juuri sen verran että tarvitsen itse kokkailuun, hän huokaisi. En voi antaa.
Ovi meni kiinni. Silloin minua otti päähän. Minun ruokatarvikkeeni ovat yhteistä omaisuutta, mutta hänen porkkanansa pyhiä? Siihen loppui minun hyväuskoisuuteni.
Kirjoitin vihkoon muistiin kaiken, mitä Leena oli lainannut: sokeri, kananmunat, kahvi, öljy, sipuli, särkylääke, sitruuna, pesuaine. Laskin summaksi noin 100 euroa. Jätin lapun eteisen lipastolle aavistin, että sille olisi pian käyttöä.
Lauantaina oli tarkoitus leipoa, ja juuri silloin: ovikello soi. Ovisilmässä näkyi Leena, kulhonsa kanssa.
Otin henkeä, istutin kasvoilleni viileän kohteliaan ilmeen ja avasin oven.
Moi! Kuule, voitko auttaa taas? Olin tekemässä pannukakkuja, mutta vehnäjauhot loppuivat kesken! Saisinko parisen desiä? Tuon takaisin kyllä ihan pian, tiedäthän!
Vehnäjauhoja? Tottakai löytyy, vastasin ja hymyilin.
Loistavaa! Palautan varmasti!
Niin varmaan, sanoin. Mutta tähän väliin katsottaisiin vähän meidän aiempaa ruokakauppaamme.
Ojensin Leenalle aikaisemmin laatimani listan. Hän räpytteli hämmentyneenä silmiään: yleensä toin pyydetyt tavarat suoraan keittiöön, nyt tuli lista vastaan.
Katsopas, osoitin rivejä paperilla. Kirjasin ylös kaiken, mitä olet lainannut parin viime kuukauden aikana. Varmistetaan yhdessä: kananmunia, viisitoista kappaletta. Eikö niin?
No, en tiedä montakohan niitä oli hän mutisi, hymy haihtui kasvoilta.
Minä tiedän. Sokeria neljä mukillista. Öljyä, kahvia, pesuainetta, sitruuna, sipulia. Kaikki oikein?
Leena oli hiljaa, katse muuttui närkästykseksi. Miten kehtasin? Oltiinhan me nyt naapureita!
Laskin kaiken kaupan keskihintojen mukaan, jatkoin. Pyöristin vielä alaspäin. Yhteensä 95 euroa.
Osoitin avointa kämmentä.
Kun maksu on hoidettu, saat vehnäjauhot heti. Tarvittaessa vielä siivilöitynä.
Ootko tosissasi? hän puhahti. Pistätkö niistä laskun? Suolasta ja tulitikuistakin?! Onko sulla kaikki kotona?
Kyllä vain, nyökkäsin. Jos ottaa jonkun tavaran, pitää palauttaa. Jos ei palauta, siitä tulee osto. Nyt vain maksetaan.
Onpa tämä pikkutarkkaa! Leena pahoitteli. Luulin, että täällä ollaan ihmisiä… Sä ootkin ihan nuuka!
Nuukuus on sitä, että rahaa löytyy sushiin, mutta eivät wc-paperit riitä, sanoin rauhallisesti.
Leenan naama punastui.
Pidä hyvänä jauhosi! hän tiuskaisi. En enää mitään pyydä sinulta!
Ovi paiskautui kiinni. Jäin vain seisomaan, tuntematta edes vihaa lähinnä helpotusta.
Siitä on nyt pari viikkoa. Leena ei puhu minulle, katsoo hississä muualle ja selaa muka puhelintaan. Kuulin hänen valittaneen talon talkkarille, että talossa asuu ämmehtivää ja kylmää porukkaa.
Mitä sinä olisit tehnyt tilanteessani? Jatkanut samaan malliin? Minä opin, ettei ystävällisyys tarkoita, että antaa muiden kulkea ylitseen rajojen vetäminen on suomalaisessakin naapurustossa tarpeen.
