Tapasin erään pojan ystäväni syntymäpäiväjuhlissa. Hän sattui olemaan hyvä ystävä syntymäpäiväsankarin poikaystävästä. Meillä näytti olevan hyvä kemia, ja hän pyysi minut ulos.
Kun tapasimme, hän ilmoitti heti, että meidän pitäisi käydä ensin ruokakaupassa ostamassa vähän ruokatarvikkeita ja että menisimme sitten yhdessä hänen kaverilleen kylään. Ulkona oli hyytävän kylmä, eikä hän ehdottanut mitään muuta vaihtoehtoa, kuten kahvilaa tai elokuvia, joten suostuin.
Hän ehdotti, että ostaisimme pizzan ja muutaman pienen jutun. Kävelimme sisään S-markettiin, otimme ostoskärryt ja suuntasimme hyllyille. Poika alkoi sitten lastata kärryyn kallista konjakkia, paketin laadukkaita lenkkimakkaroita, juustoa ja ananasta…
Olin vähän ihmeissäni, kun itse laitoin ostoskoriin vain mandariineja ja keksejä minulla ei ollut mukana paljonkaan rahaa. Olin tullut treffeille, en ruokaostoksille.
Ajattelin, että ehkä hän haluaa tarjota ja on antelias tyyppi.
Saavuimme kassalle, ja meidän edellämme oli viisi ihmistä. Silloin hän jätti kärryn siihen ja sanoi: “Palaan ihan kohta.” En oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Kun meidän vuoromme tuli, otin vain mandariinit ja keksit kärryyn, ja lopuista jätin suosiolla luopuen.
Kävelin ulos ja näin hänet odottamassa oven vieressä. Hän nappasi kassini käteensä ja huomasi heti painosta, että kaikki ei ollut kuten pitäisi. Hän kurkkasi kassiin, hölmistyneenä, ja kysyi: “Missä loput on?”
Viittasin takaisin kauppaan päin, mistä tulimme. Hän huusi perääni, että olen nuuka ja itsekäs, että olisin voinut maksaa kaiken ja että hän oli tuhlannut aikaansa minun kanssani…
