Olen 60-vuotias ja jo eläkkeellä. Olen asunut yksin jo kymmenen vuotta ilman puolisoa, ilman lapsia, ilman ystäviä. Lapseni ovat omissa töissään ja perheissään eri kaupungeissa, vaimoni kuoli vuosia sitten, ja minulle jäi vain maatilani oma iloni ja huveni. Heti kun kevät alkaa lämmittää, muutan sinne, siivoan torpan ja pihan, istutan kasvit ja nautin olostani.
Talvisin en kuitenkaan pärjää maalla lumen kanssa on liian hankalaa, en jaksa kolata kaikkia kinoksia. Apua ei ole, joten muutan kaupungin vuokra-asuntooni. Syksyn pärjään hyvin, mutta tänä syyskuuna vilustuin hieman ja olin viikon verran Helsingissä, mutta heti kun olo koheni, kiirehdin rakkaaseen kylääni takaisin.
Saapuessani torpalleni huomasin portin olevan auki. Ajattelin heti, että joku on käynyt pihalla. Mutta ei kaikki oli paikoillaan, kunnes huomasin, että ulko-oven lukko oli murrettu. Pelkäsin, olisiko taloon murtauduttu miksi kukaan haluaisi vanhan eläkeläisen kotiin? Astuin varovasti sisään. Sisällä kaikki oli siistinä, paitsi villahuopa, jota en ollut käyttänyt lainkaan, ja pöydällä oli muki. Minähän aina pesen kaikki astiat! Jokin tässä ei täsmännyt.
Ensimmäinen pelko haihtui, kun tilalle tuli ärtymys. Kuka omine lupineen oli tullut asuntooni ja juonut mukistani? Vilkaisin ikkunasta ja näin oudon pojan istumassa pihan nuotiolla, kädet levitettynä tulen lämpöön. Voi hyvä tavaton, kutsumaton vieraani…
Kävelin ulos ja yskäisin saadakseni hänen huomionsa. Räyhääjä havahtui, mutta ei paennut, astui vain suoraan luokseni.
Anteeksi, olen ollut täällä ihan vähän aikaa…
Hän oli rauhallinen ja nöyrä, pieni, ja sääli nousi välittömästi sydämeeni:
Kuinka kauan olet ollut täällä? Oletko syönyt mitään?
Vasta kaksi päivää… Ei juuri ruokaa… Vähän leipää…
Poika näytti ylpeänä ongen, johon oli pujottanut palan vaaleaa ruisleipää.
Miten päädyit tänne?
Äitini ja hänen uusi miehensä hääsivät minut pois. En halunnut asua siellä enää, joten lähdin…
Luulen, että koko kylä etsii sinua.
Ei kukaan etsi, ihan kuin aina. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun lähdin. Joskus olen ollut poissa viikkoja, mutta kukaan ei edes huomaa, enkä ole koskaan saanut tervetuliaisia palatessani.
Kävi ilmi, ettei poika ollut meidän kyläläisiä ollenkaan. Tavallista, mutta surullista: äiti työtön, isäpuolia tuli ja meni.
Sydäntäni särki ja pohdin, miten voisin auttaa. Otin pojan talooni, syötin hänet ja pohdin yön yli, mitä tehdä. Aamulla muistin vanhan ystäväni uskoakseni hänellä oli jokin virka kunnan hallinnossa ja päätin soittaa. Hän ei ehkä auttaisi suoraan, mutta ohjaisi vähintään oikeaan paikkaan.
Ystäväni vakuutti voivansa selvittää asian ja lupasi hoitaa järjestelyt. Minun piti tietysti hakea monenlaisia papereita, mutta muutaman viikon kuluttua minusta tuli pojan virallinen huoltaja. Poika oli siitä niin epäuskoisen onnellinen, ja hänen äitinsä ei edes vaivautunut soittelemaan pojastaan.
Niin me nykyään elämme kuin mummo ja lapsenlapsi; talvella kerrostalossa Turussa, ja muulloin maalla. Pian poika menee kouluun, ja olen varma, että hyvin menee, koska hän jo lukee, kirjoittaa, laskee loistavasti ja piirtää todella taitavasti! Ja miten hän piirtääkään oikea taiteilija.
