Talvinen lumi peitti Andrein pihan pehmeään vaippaansa, mutta uskollinen saksanpaimenkoira Graf käyttäytyi oudosti Sen sijaan, että Graf olisi käpertynyt viime kesänä rakkaudella rakennettuun isoon koiraansa, se sinnikkäästi nukkui ulkona suoraan lumessa. Andrei katseli ikkunasta ja tunsi huolta — koskaan ennen Graf ei ollut tehnyt näin. Joka aamu, kun Andrei meni ulos, Graf katsoi häntä kireänä. Heti kun Andrei lähestyi koppia, koira asettui hänen ja oven väliin, murisi hiljaa ja katsoi kiihkeästi, aivan kuin sanoen: “Älä mene sinne.” Tämä käytös vuosien ystävyydessä huolestutti Andreita — mitä hänen paras ystävänsä piilotteli? Päättäen selvittää asian, Andrei keksi pienen suunnitelman — houkutteli Grafin keittiöön herkullisen pihvin avulla. Kun koira lukittuna sisälle haukkui ikkunan takana, Andrei hiipi kopille ja kumartui kurkkaamaan sisään. Sydän pysähtyi, kun silmät sopeutuivat hämärään ja hän näki jotain, mikä sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä… …Sisällä, tiukasti peiton alla, makasi pieni kissanpentu — likainen, kylmissään ja tuskin hengittäen. Sen silmät avautuivat vaivoin ja keho vapisi kylmästä. Graf oli löytänyt sen jostakin ja suojeli pienokaista hylkäämisen sijaan. Hän nukkui ulkona, ettei pelottaisi pentua, ja vartioi ovea kuin siellä olisi ollut jotakin kalleinta. Andrei pidätti hengitystään. Hän ojensi kätensä, otti varovasti pienen eläimen ja painoi sen rintaansa vasten. Sillä hetkellä Graf juoksi hänen luokseen ja asettui varovasti hänen viereensä — ei muristen, vaan lempeästi, valmiina auttamaan. — Olet hyvä koira, Graf… — Andrei kuiskasi kissanpentua puristaen. — Parempi kuin moni ihminen. Siitä päivästä eteenpäin pihassa ei asunut enää kahta ystävää vaan kolme. Ja rakkaudella rakennettu koirankoppi sai uuden tarkoituksen — pienenä kotina pelastetuille sieluille.

Talvi oli levittänyt Mikon pihalle paksun, pehmeän lumipeitteen, mutta hänen uskollinen koiransa Väinö, jättikokoinen suomenpaimenkoira, käyttäytyi viime aikoina kummallisesti.

Sen sijaan, että olisi tehnyt itselleen mukavan pesän mökkiinsä jonka Mikko kesällä oli nikkaroinut hartaudella Väinö kaikesta huolimatta nukkui mieluummin ulkona, suoraan hangessa kuonon päällä. Mikko katseli ikkunasta ja tunsi rinnassaan puristusta Väinö ei ollut koskaan ennen ollut noin outo.

Joka aamu, kun Mikko asteli Väinön luo, koira katsoi häntä jännittyneenä. Ja aina, kun Mikko yritti lähestyä koirankoppiin, Väinö asettui oven eteen, murisi hiljaa ja mulkoili lämpimän vetoavasti kuin olisi sanonut: “Älä nyt hyvä ihminen mene sinne. Tuollainen käytös yli kymmenen vuoden ystävyydelle oli poikkeuksellista mitä ihmettä Väinö oikein salasi?

Mikko päätti ottaa selvää. Hän kehitti viekkaan suunnitelman: houkutteli Väinön keittiöön herkullisella käristeellä, lukitsi oven, ja samalla kun Väinö ulvoi keittiön ikkunan takana täyttä kurkkua, Mikko hiipi kopille ja kyykistyi tirkistelemään sisään. Sydän pamppaillen hän antoi silmiensä tottua hämärään ja näki jotain, joka jäädytti veriänsä suonissa

Kopin perällä, vanhan huovan sisällä, kökötti rääsyinen kissanpentu likainen, jäässä ja hädin tuskin hengittävä. Silmät aukenivat hädin tuskin, ja koko pikkuinen vapisi kylmästä. Väinö oli löytänyt tuon ressukan ties mistä, eikä ollut ajanut pois, vaan ryhtynyt henkivartijaksi. Väinö nukkui hangessa, jotta pentu saisi lämpöisen kopin, ja vartioi sitä kuin maailman suurinta aarretta.

Mikko pidätti hengitystä, ojensi varovasti kätensä ja nosti pikku otuksen syliinsä. Samassa Väinö kieppasi luokse ja painautui Mikon kylkeen eikä enää murissut, vaan hautoi pentua silmillään, valmiina auttamaan.

Sinäpä olet koira vailla vertaa, Väinö Mikko kuiskasi, rutistaen kissanpentua rintaansa vasten. Parempi kuin moni ihminen.

Siitä päivästä lähtien pihalla asui enää harvoin vain kaksi kaverusta nyt kolmikko. Ja rakkaudella rakennettu koirankoppi löysi jälleen oikean tarkoituksensa turvaisana kotina pelastetuille pienille sydämille.

Rate article
Sixty & Me
Talvinen lumi peitti Andrein pihan pehmeään vaippaansa, mutta uskollinen saksanpaimenkoira Graf käyttäytyi oudosti Sen sijaan, että Graf olisi käpertynyt viime kesänä rakkaudella rakennettuun isoon koiraansa, se sinnikkäästi nukkui ulkona suoraan lumessa. Andrei katseli ikkunasta ja tunsi huolta — koskaan ennen Graf ei ollut tehnyt näin. Joka aamu, kun Andrei meni ulos, Graf katsoi häntä kireänä. Heti kun Andrei lähestyi koppia, koira asettui hänen ja oven väliin, murisi hiljaa ja katsoi kiihkeästi, aivan kuin sanoen: “Älä mene sinne.” Tämä käytös vuosien ystävyydessä huolestutti Andreita — mitä hänen paras ystävänsä piilotteli? Päättäen selvittää asian, Andrei keksi pienen suunnitelman — houkutteli Grafin keittiöön herkullisen pihvin avulla. Kun koira lukittuna sisälle haukkui ikkunan takana, Andrei hiipi kopille ja kumartui kurkkaamaan sisään. Sydän pysähtyi, kun silmät sopeutuivat hämärään ja hän näki jotain, mikä sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä… …Sisällä, tiukasti peiton alla, makasi pieni kissanpentu — likainen, kylmissään ja tuskin hengittäen. Sen silmät avautuivat vaivoin ja keho vapisi kylmästä. Graf oli löytänyt sen jostakin ja suojeli pienokaista hylkäämisen sijaan. Hän nukkui ulkona, ettei pelottaisi pentua, ja vartioi ovea kuin siellä olisi ollut jotakin kalleinta. Andrei pidätti hengitystään. Hän ojensi kätensä, otti varovasti pienen eläimen ja painoi sen rintaansa vasten. Sillä hetkellä Graf juoksi hänen luokseen ja asettui varovasti hänen viereensä — ei muristen, vaan lempeästi, valmiina auttamaan. — Olet hyvä koira, Graf… — Andrei kuiskasi kissanpentua puristaen. — Parempi kuin moni ihminen. Siitä päivästä eteenpäin pihassa ei asunut enää kahta ystävää vaan kolme. Ja rakkaudella rakennettu koirankoppi sai uuden tarkoituksen — pienenä kotina pelastetuille sieluille.