Leena ei löytänyt rauhaa – käveli ympäri asuntoa kuin ahdistettu eläin. Hänen miehensä käytös häiritsi häntä. Viime päivinä Jari oli ollut epätavallisen huomaavainen: auttoi kotitöissä, laittoja herkullisia päivällisiä, antoi kukkia. Kaikki tämä huolenpito herätti epäilyksiä. “Hän on selvästi syyllistynyt johonkin”, Leena mietti lähestyessään ikkunaa. Hänen katseensa osui vahingossa alaspäin – ja sydän käpertyi kuristusotteeseen. Hän vetäytyi äkisti. “Onko hän todella tällainen?” hän kuiskasi uskomatta näkemäänsä.
Samassa hänen takanaan kuului naisen ääni. Se oli hänen vaimonsa – Anna.
Jari seisoi ikkunalla ja katseli, kuinka naapurin Leena ulkoilma pientä koiraansa. Anna tuli luo, katsoi myös ulos ja jännittyi heti.
“Mihin mietteissä?” hän kysyi viileästi.
“Työasioita”, Jari huokaisi vältellen häntä katsomasta. “Yksi työkaveri sotki asioita, nyt joudun korjailemaan.”
Anna tarkasteli miestään tarkasti. Jokin hänen äänessään ja kasvoillaan paljasti valehtelun. Mutta hän vain nyökkäsi ja meni keittiöön.
Jari tunsi ärsytyksen nousevan. Anna ärsytti häntä yhä useammin: hänestä oli tullut kärkäs ja pikkumainen. Hän alkoi etsiä lämpöä muualta. Ja löysikin sen – Leenasta. Tämä oli kiltin hiljainen, hymyilevä ja asui yksin yläkerrassa.
Eräänä iltana toimistolla sähköt katkesivat, ja hänet päästettiin aikaisin kotiin. Hän makasi hetken sohvalla, sitten meni ulos kävelemään. Leena oli juuri pihalla. Hän ei kestänyt kiusausta – lähestyi, keskustelu alkoi. Se päättyi kahvilareissuun. Ja sen jälkeen – Leenan asuntoon.
Aamulla hän heräsi syyllisyyden taakkaan. Olohuoneessa roikkui hääkuva, jossa he ja Anna – nuoret ja rakastuneet. Hän muisti, kuinka oli vannonut uskollisuutta. “Ikuisesti” – sana soi nyt ivallisena.
Hän laittoi illallisen – Annan lempilaatikon. Kun tuli töistä, väsyneenä mutta tyytyväisenä, hän kehui ruokaa ja jopa suuteli Jaria. Tämä seisoi väkinäisen hymyn kanssa ja pyöritti mielessään viimeaikaisia tapahtumia.
Muutaman päivän päästä hänellä oli vapaapäivä. Hän vältteli Leenaa, tunsi itsensä likaiseksi. Mutta vetovoima oli magneetin vahva. Kun Anna lähti töihin, hän päätyi taas naapurin luo.
Anna huomasi muutoksen. Jari oli liian avulias mutta samalla etäinen. Hän tunsi – tämä salasi jotain. Ja eräänä päivänä, nähdessään, kuinka Jari vakoili Leenaa ikkunasta, kaikki loksahti kohdalleen.
Riita puhkesi keittiössä.
“Sinäkö hänen kanssaan?” Anna tiuskaisi, osoittaen ikkunaa päin.
Jari jähmettyi. Sitten hän alkoi selitellä kömpelöitä tekosyitä, mutta oli liian myöhäistä. Anna heitti hänet ulos hetkessä.
“Mene hänen luokseen! Sopivasti asutkin yläkerrassa. Muuta hänen luokseen!”
Jari yritti selittää, mutta Anna ei enää kuunnellut. Hän poistui, pakkausi tavaroita, ja pian hänen äänensä kuului rappukäytävässä:
“Leena… Otatko minut sisään? Anna heitti mut ulos…”
Leena ei ilmeisesti odottanut käänettä, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen ovi avautui.
Annaa kyyneleet valui poskia pitkin. Ei kivusta – pettymyksestä. Hän oli luullut, että Jari edes yrittäisi taistella, mutta tämä lähti heti. Ilman sanoja. Ilman yritystä pelastaa. Ilman häpeää.
Ja hän päätti: “On parempi olla yksin kuin sellaisen kanssa, joka pettää näin helposti.” Ja huomenna… hän hankkisi kissan. Tai koiran. Ne ainakin ovat uskollisia, toisinkuin monet ihmiset.
Niin hän oppi, että parempi olla yksin kuin väärässä seurassa – sillä rakkaus vaatii rehellisyyttä, eikä pettävällä sydämellä ole sijaa kestävään onnellisuuteen.
