**Perjantai, 11. elokuuta**
Seisoin samalla paikalla, missä olin viisi minuuttia sitten jättänyt Annin. Katsoin ympärilleni hämmentyneenä, ja sisälläni nousi outo levottomuus. Häntä ei ollut missään.
Lukemattomien lasten joukosta en löytänyt ainoatakaan, omaa tytärtäni.
”En ymmärrä mitään”, mumisin itsekseni. ”Minne hän katosi? Kävin vain viideksi minuutiksi syrjässä.” Sitten huomasin Sirpa Kivistön, tyttäreni luokanopettajan, joka parhaillaan asetteli synkkiä eka-asteisia pituusjärjestykseen. Juoksin hänen luokseen.
”Missä lapseni on?! Tytöllä on valkoiset rusetit. Hänen kuuluu olla teidän kanssanne. Mutta häntä ei ole missään.”
Olin niin hermostunut, etten edes huomannut korottaneeni ääntäni.
Nuori opettaja säpsähti ja katsoi minua neuvottoman näköisenä.
”Anteeksi… Kuka tarkalleen? Kaikkihan taitavat olla paikalla.”
”Tyttäreni. Anni. Hän oli juuri täällä, ja nyt häntä ei ole! Hän on teidän luokallanne. Ettekö muista meitä?”
”Anteeksi, minulla on luokassa kaksikymmentäyhdeksän oppilasta, ja olemme tavanneet vain muutaman kerran.”
”Ja sitten?”
”En ole vielä ehtinyt oppia kaikkia lapsia ja heidän vanhempiaan ulkonäöltä.”
”Onko se mielestänne tekosyy?”
”Kuulkaas, jokainen vanhempi toi oman lapsensa henkilökohtaisesti. Mutta te… te ette tuonut. Te tulitte luokseni vasta nyt. Ymmärrän, että on tohinaa, mutta… kertokaa miksi, jätitte tyttärenne yksin? Ettekö näe, kuinka paljon väkeä koulussa on tänään? Täällä voi hukkaantua jopa aikuinen, ei vain seitsemänvuotias lapsi.”
”Kävin vain muutamaksi minuutiksi kaupassa hakemassa vettä. Anni halusi juoda. Tulin takaisin – eikä häntä ollut. Pahus, te olette opettaja! Eikö teidän pitäisi huolehtia lapsista? Mistä minä nyt etsin häntä? Minne hän on voinut mennä?”
Sirpa hengitti syvään. Tämä oli hänen ensimmäinen työpäivänsä, ensimmäinen oma luokkansa, ja kaikki tuntui oudolta unelta.
”Rauhoittukaa, mies. Miltä tyttärenne näytti?”
”Sanoinhan: hänellä oli isot valkoiset rusetit.”
”Anteeksi, mutta luokassani on viisitoista tyttöä, ja kaikilla on valkoiset rusetit. Onko muita tuntomerkkejä? Mitä hänellä oli esimerkiksi yllään?”
Vaikenin hetkeksi. Olin niin hämmentynyt ja hermostunut, etten tiennyt mitä sanoa. Aamulla olin auttanut tytärtäni sitomaan ne rusetit, oikonut kaulusta, huolissani etteivät valkoiset sukat likaantuisi, ja nyt tajusin etten pystynyt melkein kuvailemaan häntä.
”No, mitä tuntomerkkejä… Seitsemänvuotias tyttö, ruskeat silmät ja pitkät tummat hiukset.”
”Jo parempi. Muistatteko vielä jotain?”
”No… Hänellä on keltainen reppu, jossa on ankkoja! Hän tykkää eläimistä, ja siksi valitsi juuri sellaisen repun. Muilla ei varmasti ole samanlaista. Herra, minne hän on voinut kadota?” mumisin huolestuneena jatkaen hermostuneesti ympärilleni katselua.
”Älkää huolehtiko, etsitään. Ja me löydämme hänet. Tuskin hän on ehtinyt koulun alueelta pois. Eli teidän Anninne on jossain täällä. Odottakaa minua täällä, palaan pian.”
Sirpa Kivistö juoksi oppilaidensa luo, jotka odottivat kärsimättömästi koulunavajaisen alkua. Hän laski lapset uudelleen ja katsoi erityisen tarkasti tyttöjä. Mutta valkoisilla ruseteilla varustettujen tyttöjen joukossa Anni ei ollut, eikä kukaan heistä ollut nähnyt tyttöä keltaisen ankkarepun kanssa.
Pyydettyään kollegaansa – rinnakkaisluokan opettajaa – pitämään silmällä oppilaitaan, Sirpa palasi nopeasti luokseni.
”Kukaan Annin luokkalaisista ei ole nähnyt häntä”, hän sanoi. ”Hän ei ole voinut mennä sisälle kouluun. Eli tyttärenne taitaa olla pihalla. Ehdotan, että etsimme yhdessä.”
”Eikö olisi parempi ilmoittaa poliisille?”
”Luulen, että se on turhaa. Löydämme varmasti Annin”, Sirpa sanoi yrittäen saada äänensä kuulostamaan rauhalliselta ja varmalta. Vaikka tietysti hänkin oli huolissaan tytöstä.
Lyhyesti: isä ja opettaja lähtivät etsimään Anni.
Kiersimme nopeasti koulun pihan, kurkimme urheilukentälle, kävimme portilla seisovan vartijan luona useita kertoja. Mutta tulosta ei tullut. Kukaan ei ollut nähnyt Anni.
”Eikö tyttärellänne ole puhelinta?” Sirpa kysyi, kun suuntasimme takapihalle – ainoaan paikkaan, jossa emme olleet tänään vielä käyneet.
”On tietenkin”, huokaisin. ”Mutta hänen puhelimensa on nyt minulla. En ehtinyt antaa sitä Annille…”
”Harmi, ettette ehtinyt…” opettaja huokaisi perässäni.
”Kunpa mitään ei olisi tapahtunut… kunpa hänelle ei olisi sattunut mitään”, toistelin melkein kuiskaten.
Sirpa Kivistö ei vastannut mitään. Hän ajatteli, että vastuu oli nyt paitsi lapsista, myös vanhempien luottamuksesta. Ja jos lapselle olisi käynyt jotain vakavaa…
Samalla keltaisen ankkarepun ja valkoisten rusettien tyttö seisoi koulun takapihalla korkean puun alla ja puhui kissanpennulle, joka istui oksalla suoraan hänen päänsä yläpuolella eikä päässyt alas. Kuinka hän olikaan pyytänyt sitä tulemaan alas, mutta pentu vastasi vain surkeasti maukumalla.
”No tule jo, pieni, hyppää”, Anni sanoi kissalle. ”Minä otan sinut kiinni. Lupaan.”
Kissa yritti hyppää, mutta viime hetkellä pelko esti sen liikkeet, ja se puristautui lujemmin oksaan ja alkoi jälleen maukua. Niin surkeasti, että Anni itki melkein.
Kun tyttö tajusi, ettei pärjäisi itse – hän juoksi hakemaan apua.
Ja kun hän kiersi koulun kulman taakse, hän kohtasi yllättäen isänsä ja Sirpa Kivistön. Heidän ilmeensä olivat jotenkin levottomat.
”Tyttö, minne katosit?” Mikael juoksi luokseni. ”Menin melkein järjiltäni. Mitä sinä täällä oikein teet?”
”Isi, voit kyllä myöhemmin moittia minua, okei?” Anni vastasi. ”Mutta nyt… nyt tarvitsen apuasi.”
”Mitä on tapahtunut?”
”Tule mukaani.”
Hän tarttui isänsä kädestä ja toisella kädellä veti Sirpa Kivistöä ja johdatti heidät varmasti koulun taakse.
Emme ymmärtäneet mitään, aikuiset katsoimme toisiamme ja lähdimme hiljaa tytön perässä. Lopulta Anni vei meidät puun luo ja osoitti sormella ylös:
”Tuolla on pieni kissanpentu. Näettekö? Isi, ota se alas, ole kiltti.”
”Anni, etkö haluaisi kertoa isälle, miten päädyit tänne? Minä sanoin, missä sinun pitää minua odottaa?”
”Kun seisoin aidan vieressä ja odotin sinua, näin, kuinka koira ajoi tätä pentua takaa ja juoksin niiden perässä. Kissa pelästyi ja kiipesi puuhun, ja koira haukkui sitä. Koiran minä ajoin pois… Mutta pentua en saa alas.”
”Sinä itse ajoit ison koiran pois?” Sirpa Kivistö kysyi yllättyneenä.
”Jep”, Anni nyökkäsi. ”Sanoin sille, että isäni tulee pian, ja jos se ei itse lähde, isäni auttaa sitä lähtemään. Ja se lähti. Mutta pentu istuu siellä edelleen, raukka. Isikulta, otatko sinä sen alas? Kauanko täällä voi seisoa tekemättä mitään?” Anni tömisti tyytymättömänä jalkaa. ”Sitä pelottaa…”
Katsoin epäillen ohuita oksia ja tajusin, ettei minun yli 90 kilollani ollut mitään asiaa sinne. Toinen juttu oli opettaja. Hoikka, solakka. Hän varmasti pystyisi.
”Mitä te minuun noin katselette?” Sirpa Kivistö kysyi yllättyneenä. ”En minä kiipeä. En yletä edes oksaan.”
”Minä autan teidät ylös”, hymyilin.
”Ei mitään.”
”Olkaa kiltti”, Anni tarttui opettajan käteen. ”Katsokaa, kuinka se pelkää. Entä jos se putoaa?”
Sirpa Kivistö nosti katseensa.
Kissanpentu maukui surkeasti uudelleen, ikään kuin se todella ymmärtäisi, että puhe koski sitä.
”Hyvä on”, hän sanoi lopulta. ”Mutta jos te – Sirpa katsoi minua – pidätte minusta lujasti ettekä pudota minua.”
”Lupaan, että kaikki menee hyvin”, hymyilin.
Sirpa Kivistö istuutui leveiden harteitteni päälle, nostin hänet helposti ylös, ja sitten hän nousi jaloilleni molemmille jaloilleen ja yhdellä kädellä oksasta kiinni pitäen, toisella hän yritti ylettyä kissanpentuun tytön ja isän kannustushuutojen kaikuessa.
”Vielä vähän…” kannustin. ”Melkein saatte sen.”
Pentua ensin perääntyi säikähtäneenä, sitten se uskaltautui, astui varovasti häntä kohti ja…
”Onnistui! Onnistui!” Anni taputti iloisesti. ”Olettepa te mahtava, Sirpa Kivistö! Isi, pidä häntä lujasti, älä pudota.”
Kun Sirpa Kivistö vihdoin oli maassa, Anni ojensi kätensä heti pentua kohti ja painoi sen rintaansa vasten.
Ja pentu alkoi heti hiljaa kehrätä.
”No niin”, hymyilin. ”Luojan kiitos, kaikki ovat hengissä ja kunnossa. Mutta kuinka sinä minua pelästytitkään tuolla salaperäisellä katoamisellasi, tyttäreni.”
”Anteeksi, isi. En halunnut pelottaa. En vain voinut jättää sitä yksin. Se ei olisi pystynyt itse tulemaan alas.”
Katsoin Anniin ja pudistin vain päätäni.
Juuri tuon hyvän sydämen takia rakastin tytärtäni eniten maailmassa.
”Voimmeko ottaa sen kotiin?” Anni kysyi katseellaan kissanpentuun.
”Luulen, että tuon tutustumisen jälkeen on vaikea kieltäytyä”, virnistin.
”Sitten pidä siitä huolta, kun minä haen oppikirjoja. Ja varo – älä katoa mihinkään. Jotta me Sirpa Kivistön kanssa emme tarvitse etsiä sinua.”
Opettaja ei voinut olla nauramatta.
”Niinpä… Kuvittele, kuinka äiti yllättyy, kun tulette kotiin tämän pikkuisen kanssa.”
”Minulla ei ole äitiä…” tyttö huokaisi. ”Mutta haluaisin kovasti, että olisi.”
”Anteeksi, en tiennyt…” opettaja säpsähti.
”Ei se mitään, kaikki on hyvin”, hymyilin. ”Hän jätti meidät viisi vuotta sitten. Muutti ulkomaille. Enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen. Tarkemmin sanottuna – minä ja Anni emme ole kuulleet mitään.”
Muutamaksi sekunniksi koulun takapihalla vallitsi hiljaisuus. Sirpa katsoi meitä – isoa, hieman kömpelöä miestä, jolla oli lempeät silmät, ja pientä tyttöä, jolla oli harmaa kissanpentu sylissään – ja rinnassani tuntui jokin terävä kipu.
”Mutta nyt meillä on Musti”, Anni sanoi päättäväisesti silittäen pentua.
”Oletko jo keksinyt nimen?” hymyilin.
”Tietysti. Voiko nimettömänä elää?”
*****
Minä hain aina Annin itse. Joskus vaihdoimme Sirpa Kivistön kanssa vain muutaman sanan, joskus keskustelu venyi, kunnes koulun piha tyhjeni kokonaan. Puhuimme Annin edistymisestä, hauskoista jutuista luokasta, kirjoista, elokuvista, lemmikeistä, ja vähitellen emme huomanneet, ettemme puhuneet enää vain koulusta.
Eräänä päivänä seisoessani käytävässä odotin, kunnes kaikki lapset menivät, ja astuin sitten päättäväisesti luokkaan.
Sirpa Kivistö hymyili ensin leveästi, mutta huomattuaan käsissäni kauniin kukkakimpun, hän yllättyi.
”Nämä ovat teille”, sanoin matalasti ojentamalla kukat. ”Ja vielä… Haluaisin kutsua teidät tänä iltana illalliselle. Tarkemmin sanottuna – minä ja Anni haluamme kovasti, että söisitte illallista kanssamme. Kolmestaan. Mitä sanotte siihen, Sirpa Kivistö?”
Opettaja punastui, tunsi, kuinka korvat punottivat, mutta… otti kukat vastaan.
Ne tuoksuivat syksyltä, kodilta ja jostain syystä toivolta. ”Hyvä on”, hän vastasi yksinkertaisesti. ”Suostun.”
Samoin Sirpa Kivistö vastasi minulle, kun vuotta myöhemmin kosiskelin häntä.
Maistraatissa Anni piti lujasti kiinni Sirpa Kivistön kädestä ja…
…ei voinut lakata hymyilemästä. Sillä hetkellä hän tunsi olevansa maailman onnellisin tyttö.
”Voinko… voinko nyt kutsua sinua äidiksi?”
Nuoren naisen silmät kyyneltyivät.
”Jos itse haluat, niin tietysti voit. Se on minulle rakkain sana.”
Anni halasi häntä lujaa.
Seisoin vieressä ja katselin heitä hymy kasvoillani.
Kuka olisi uskonut, että minun ja Annin elämä muuttuisi niin täydellisesti?
Mutta ihmeitä tapahtuu.
Ja se ihme, suloinen, pehmeä karvapallo, makaa nyt ikkunalaudalla kotona ja odottaa malttamattomana, että hänen perheensä vihdoin tulee takaisin.
**Opetus: Joskus pienet teot ja hauraat hetket kääntävät koko elämän uuteen suuntaan. Rakkaudella ja sinnikkyydellä löytää paitsi kadonneen, myös kadoksissa olleen onnen.**Istun iltaisin keinutuolissa ja katson, kuinka Anni tekee läksyjään keittiön pöydän ääressä. Sirpa istuu hänen vieressään, ojentaa kynää, oikaisee vinoon mennyttä kirjainta. Musti – se karvapallo – kehrää tytön sylissä kuin pieni moottori. Koulun pihan portilla en enää koskaan seiso yksin.
Tänään Anni täyttää kymmenen. Hän pyysi, että juhlimme samassa paikassa, missä kaikki alkoi. Koulun takapihalla, sen puun alla.
Sirpa nauraa, kantaessaan kakkua. Minä kannan ilmapalloja. Anni juoksee edellä, ja Musti pinkoo hänen perässään – nyt jo iso, laiska kissa, joka silti seuraa tyttöä kuin varjo.
Puun alla seisomme kolmestaan. Sirpa kietoo kätensä ympärilleni, Anni tarttuu meitä molempia kädestä. Ja minä tiedän: se viisi minuuttia, jonka luulin kadottaneeni tyttäreni, antoi minulle koko maailman.
Musti hyppää syliini ja alkaa kehrätä.
