Kaikki alkoi siitä, kun äitini naapuri soitti minulle.
Heipä hei, Helinä, hän sanoi.
Tervehdys, Irja-Liisa, vastasin vähän hämilläni.
Miten sujuu elämä? Entä lapset? hän jatkoi.
Kaikki ihan hyvin, kiitos, sanoin varovaisesti alkaen aavistaa, ettei hän soittanut ihan muuten vaan.
Intuitioni ei pettänyt.
Helinä, oletko käynyt äitisi luona viime aikoina?
Syyllisyys vyöryi päälleni. Huokaisin raskaasti. Olimme asuneet eri osoitteissa jo pitkään. Ja siitä asti kun poika aloitti koulun, elämä muuttui silkaksi oravanpyöräksi.
Aamulla teen kaikille puuron, hoidan reput, kiiresin töihin, illalla kaupan kautta kotiin, sieltä suoraan hellan ääreen, syötän perheen, tiskaan, ja sitten vielä läksyjen tarkistus. Siinä vaiheessa iltaa olen kuin käytetty tiskirätti. Ei siinä oikein kyläily innosta. Viikonloput menevät taas muihin juokseviin asioihin: siivous, pyykit, silitys, ehkä havahtuu hetkeksi vain tuijottamaan kattoon… Harvemmin on äidille ehditty, myönnän sen.
On siitä aikaa, Irja-Liisa, tunnustin nolona. Tarkoitus oli käydä lauantaina…
Oletko huomannut äidissäsi mitään kummallista? hän kysyi hiljaa, kuin salaa jostain.
Mitä tarkoitatte? kysyin, nyt jo hermostuneena.
Jotain erikoista käytöksessä? Ihan kuin hän olisi ollut jotenkin… erilainen?
Ei mitään sellaista, sanoin lamaantuneena. Mihin oikein viittaatte?
No kun… Irja-Liisa hapuili sanojaan en tiedä miten sanoa… Ehkä ei ole asiani…
Mutta mitä on tapahtunut?! parkaisin jo lähes ääneen. Mielikuvitukseni kiisi, ja löysi heti pahimmat kauhuskenaariot.
Sinun äitisi on tainnut saada höppänän, Irja-Liisa tokaisi.
Anteeksi kuinka!? kimpaannuin.
No kun, kuule, naisella on nyt mies! Suhde!
Ei voi olla totta! purskahdin nauruun. Äiti on yli seitsemänkymppinen! Romanttiset jutut ovat jo takanapäin.
Älä nyt, kulta, Irja-Liisa närkästyi. Kyllä minä tiedän mitä näin!
Siis rakastaja?!
En rakastajaa nähnyt, mutta sun äitees kyllä ja hän kertoi kaiken!
Varoituksena: kuunteles nyt.
Törmättiin tänään kadulla. Ja hän pinkoi ohi kuin maratoonari. Pakko oli huutaa perään. Sanoi vain: Anteeksi Irja, kiireen kiirus, pitää ehtiä ostaa lohta. Mitä luulet, ottaisinko kirjolohta vai siikaa? Siinä vaiheessa olin ihan pihalla. Leena, et sä edes pidä kalasta. Ja hän, iloisena kuin lapsi: En mä itselle, vaan Vaasalle. Vaasa tykkää kalasta ihan mahdottomasti. Ja niin hän loisti silmät innosta. Ymmärrätkö nyt?
Ehkä se on vaan joku kaveri, takeltelin, vaikka päässä surisi epäilys. En keksinyt ketään nimeltä Vaasa äidin piiristä.
Kaveri? Älä nyt hulluja puhu, Helinä! Rakastaja, sehän on!
Ja kaiken lisäksi hän löysi sen jostain kadulta! Nyt se Vaasa asuu äidin luona! Mitä jos se on joku koditon, entinen linnakundi tai juoppo kenties sarjamurhaaja?! Koko Suomi täynnä kaikenlaista sakkia nykyään! Ja mistä lähtien normaaleja suomalaisia miehiä on kaduille jäänyt notkumaan?
Olin niin järkyttynyt, että suu jäi auki. Irja-Liisa ei antanut armoa:
Kyllä! Leena sanoi niin! Mä vaan kävelin, ja yhtäkkiä hän makasi siinä, märkä ja rääsyläinen, mutta heti kun näki minut, ryhdistäytyi komeasti ihan oikea herrasmies. Sitten vein kotiin, pesin ja kampasin, ja olikin oikea komistus. Helinä, minä menisin selvittämään tilannetta heti!
Kiitos tiedosta… sain juuri ja juuri sanottua ja löin luurin kiinni.
Ajatukset risteilivät sekavasti. Mielikuvissani näin äidin raahaamassa kotiin märän laitapuolen kulkijan. Hyh. Odotin vain, että mieskin tulisi kotiin, niin voimme pitää pikapalaverin.
Mun äidillä on miesystävä, ilmoitin suoraan.
Hänen nimensä on Vaasa. Ja selostin Irja-Liisan raportin.
Mies tuijotti silmät lautasina. Sitten sanoi toiveikkaana:
No, ehkä se Irja nyt vähän paisuttelee. Oletko soittanut äidille?
En, tunnustin nolona.
Soitetaan nyt saman tien. Ehkä tässä ei ole mitään hätää.
Kilkutin puhelimen handsfree päälle jännityksestä täristen.
Hei äiti, terve, aloitin.
No Helinä hei! Miten menee?
Äiti, oletko yksin?
En kuule, täällä on Vaasakin, vastasi äiti nauraen, onnessaan.
Sydän jätti lyönnin välistä.
Mistä sä tämän Vaasasi löysit?
No kun se on sellainen tarina… Äitini alkoi kertoa reippaasti: Löysin hänet kadulta, märkä ja orpo. En vaan pystynyt jättämään, kävi niin sääliksi. Nyt ei ole enää yksinäistä, onhan talossa sentään mieskin. Ja mitä temppuja se tekeekään, voisitko kuvitella! kikatti hän iloisesti.
Lyyhistyin tuolille. Oliko äidin järki todella mennyt?
Mutta äiti, eihän tuollaista voi tehdä! Et sä voi ottaa ketä tahansa kotiin. Mitä jos käy huonosti?
Helinä, voi hyvänen aika! Etkö muista olemme vastuussa niistä, jotka kesytämme! Ja harvoin teidän perheen kanssa edes nähdään. Nyt on taas tarkoitus elämälle.
Vaasa jää ja se on loppuunkäsitelty! sanoi äiti ja sulki puhelimen päättäväisesti.
Mies ponnahti ylös:
Tätähän ei voi jättää näin! Pue päälle, nyt mennään!
Pyörin ympäri asuntoa kuin sakset kädessä, mies kannoilla.
Sun äiti on liian kiltti ja sinisilmäinen. Jos se Vaasa onkin huijari ja mielii asuntokaupoille! Voi prkl! Mä haluan nähdä tuon Vaasasi omin silmin.
Puolen tunnin jälkeen puuskutimme äidin kerrostalon pihalle. Mies nappasi takakontista rautakangen ja pyöritteli sitä kädessään.
Siis ihan oikeasti? älähdin.
Vain varmuuden vuoksi! Ei tiedä, jos Vaasa pistää hanttiin.
Ei mitään väkivaltaa sitten! anelin, samalla kun mielessä pyöri Suomen ällöttävin tosielämän draama.
Kun pääsimme ovesta sisään, mies karjui:
Missä se on?!
Olohuoneen nojatuolissa, äiti vastasi hölmistyneenä. Mitä nyt oikeen touhuatte?
Mies ryntäsi jo olohuoneeseen minä jäljessä.
Ja siellä äidin vanhassa, muhkeassa, sinisessä nojatuolissa makasi jättimäinen, röyhkeä punaturkkinen KISSA. Se nousi venytellen, heilautti häntäänsä ja naukaisi matalasti kuin basso.
Saanko esitellä: Vaasa, sanoi äiti ylpeänä.
Sehän on kissa! huudahdimme yhteen ääneen.
No tietenkin kissa. Mitä te oikein kuvittelitte? äiti hekotti nauran kippurassa, kun me seistiin siinä suu auki kuin savolaiset torilla.
