Hän oli kahlehdittu puuhun ja ulvoi kivusta, mutta vanha mies uskalsi lähestyä
Tänä talvena talvi tuntuu unohtaneen pienen Savukosken kokonaan. Pakkaset ovat niin armottomia, että linnut putoavat taivaalta lennossa. Tällaisella viimalla ei kovinkaan kovasydäminen isäntä jättäisi koiraansa ulos, mutta juuri pahimpaan pyryyn vanha metsästäjä Väinö kutsumanimeltään Kotka suuntaa kohti erämaata. Häntä ajaa eteenpäin levoton, raskas aavistus.
Mustamännyn laavuilla paikassa, josta kuiskitaan kunnioituksella Väinö näkee jotain, mikä saa hengityksen pysähtymään. Iso, vitivalkoinen napasusi on sidottu teräsvaijerilla puuhun, ja viimeisillä voimillaan naaras lämmittää hikisiä, paleltumaisillaan olevia pentujaan. Tämä ei ole sattumaa eikä metsästys, vaan kieroutuneen nahkamiehen, jota kylillä sanotaan Lihamieheksi, julmaa jälkeä.
Väinö tietää, että lähelle meno voisi maksaa hänen henkensä haavoittunut peto on arvaamaton. Mutta hän ei kykene jättämään eläintä kuolemaan. Väinö kaivaa puukkonsa ei hyökätäkseen, vaan vapauttaakseen. Heidän edessään on taistelu paitsi kylmää, myös joskus eläintäkin julmempaa ihmistä vastaan.
Aluksi Valkoinen läikkä tummanrunkoisen puun juurella tuntuu vain valon leikiltä. Lähemmäs mennessään Väinö ymmärtää kyseessä on tarunhohtoinen napasusi, joka on joutunut ansaan, joka on suunniteltu kidutusta varten. Vaijeri on viiltänyt syvän uran niskaan, ja pentujen pienet, lähes jäätyneet nykeröt pyörivät emon jaloissa.
Susi paljastaa hampaansa. Sen jäisissä, vaaleansinisissä silmissä ei ole pyyntöä pelkästään äidin raivo, joka mieluummin kuolee kuin luovuttaa pentunsa. Väinö riisuu lapaset ja näyttää tyhjät kämmenensä. Rauhoitu, kaunokainen. En ole hän. Tulen leikkaamaan vaijerin, en sinua, hän sanoo matalasti, astellen hangella, joka on imenyt verta.
Sitten tapahtuu ihme. Kun painavasta oksasta lohkeaa lunta heidän päälleen, Väinö ei väistä, vaan peittää vartalollaan pennut. Vapautettu susi ei käy hänen kurkkuunsa, vaan lipaisee hänen ohimoaan. Hiljainen liitto on syntynyt.
Väinö rakentaa hätäiset reen ja, selkä kipeänä, hinaa raskaan suden sekä pennut mökilleen. Hän ymmärtää: tästä hetkestä hän ei enää ole yksin.
Elämän henkäys
Väinön talossa alkaa kiire. Eläinlääkäri Aino saapuu tiukka, harvasanainen nainen, jolla on kultaiset kädet. Aino paikkaa haavat naarassudesta, jonka Väinö risti Lumiksi. Mutta ilo on lyhyt: pienin pennuista, Taimi, lakkaa hengittämästä. Kylmyys on pysäyttänyt sen hennon sydämen.
Liian myöhään, Aino huokaa, mutta Väinö ei suostu luovuttamaan. Karkeilla, voimakkailla käsillään hän hieroo pennulle sydänpainalluksia ja puhaltaa suoraan sen suuhun. Aika matelee tuskaisen hitaasti, kunnes yhtäkkiä Taimi haukkoo ilmaa. Väinö repii sen kuolemalta, eikä siitä hetkestä pentu enää halua olla muualla kuin hänen vanhan huopanappansa päällä.
Näyttää siltä, että pahin on ohi. Pennut vahvistuvat ja pitävät mökissä meteliä; Lumi katsoo Väinöä uskollisesti, tavalla joka on enemmän kotikoiran kuin pedon. Mutta vaara ei ole kadonnut. Salametsästäjä Oskari, Lihamies, huomaa menetyksensä ja palaa. Ensin talon ylle ilmestyy drooni, sitten yöllä ikkunasta hiipii unettava kaasu.
Nahka pojasta
Väinö herää pään jomottaessa, ja kauhu on pahempi kuin pakkanen. Taimi on poissa. Pöydällä, puukolla kiinnitetty paperilappu: Haluatko nähdä pentusi elossa tuo naaras. Vanha kaivos. Keskiyö. Lihamies iskee juuri siihen, mikä tekee ihmisen heikoksi.
He ehdottavat vaihtokauppaa, Väinö sanoo Ainolle, jonka edessä seisoo nyt entinen rajamies, ei enää vain erämaiden hiljainen vaeltaja. Väinö kaivaa arkun pohjalta vanhan valkoisen naamioasun, sutii nokella kasvonsa ja ottaa mukaansa varsijousen hiljainen ja armoton ase.
Lumi nousee ontuen rinnalle, ymmärtäen kaiken. He eivät aio neuvotella. He menevät hakemaan ja kostamaan. Aino hiipii perässä, laukku lääkkeitä mukana.
Koston yö
Vanha kaivos odottaa kirkkaiden valonheittimien ja aseistetun vartion kanssa. Väinö ja Lumi kiertävät varjoja pitkin sisään. Rosvot odottavat voimattomana horjuvaa vanhaa miestä, mutta saavatkin vastaansa korpimetsän aaveen.
Jänne napsahtaa hiljaa; nukutusnuoli osuu vartijaan ääneti. Tie on auki. Väinö ryntää angariin, jossa Oskari pitää Taimia häkissä. Salametsästäjä nostaa pyssyn, mutta liian myöhään.
Pimeydestä syöksyy valkoinen salama. Lumi kaataa Lihamiehen ja painaa häntä maata vasten. Hän ei revi tätä, vaikka voisi, vaan pitää kiinni kurkusta, katsoo silmiin niin, että Oskari kalpenee sekunnissa. Samaan aikaan Aino tulee ja soittaa poliisit. Väinö murtaa häkin ja nostaa vapisevan Taimin syliinsä.
Loppu
Tapaus leviää kautta Lapin. Oskari ja hänen apurinsa saavat tuomionsa. Lumi ja pennut saavat Ainon suhteiden avulla jäädä Väinön mökille valvotuiksi susikoiriksi.
Vanha metsästäjä ei tunne enää yksinäisyyttä. Iltaisin hänen jaloissaan nukkuu jättimäinen valkoinen susi, sylissä Taimi. He ovat todiste siitä, että perhe ei aina tarkoita verta. Joskus se tarkoittaa niitä, joiden kanssa kuljet läpi jäähelvetin.
