Päiväkirjani, maaliskuu 2003
Valmistuin juuri Helsingin yliopistosta, ja päätin että nyt olisi hyvä hetki mennä naimisiin ensimmäisen lukiolaisrakkauteni kanssa. Hänen nimensä oli Aino. Aino oli fiksu ja viehättävä, suorastaan lumoava suomalainen tyttö, joka viimeisteli samaan aikaan pro gradu -työtään. Olimme yhdessä sopineet, että menisimme naimisiin heti, kun kumpikin olisi saanut opintonsa pakettiin.
Päätin ottaa puheeksi äidin kanssa aikeeni. Äidilläni ei kuitenkaan ollut hyviä uutisia. Hän sanoi suoraan, että joko menisin naimisiin naapurin Annin kanssa tai en kenenkään muun. Äiti tiukkasi vielä, kumpi minulle oli tärkeämpi: ura vai rakkaus? Hänellä oli selvä visio: pojastaan tulisi menestynyt mies.
Anni tuli arvostetusta ja varakkaasta espoolaisperheestä, ja oli jo pitkään ollut ihastunut minuun. Oma sydämeni kuitenkin kuului Ainolle, jonka koti oli köyhempi ja joka ei miellyttänyt äitini silmää Ainon äidistä liikkui huonoja puheita Mitähän ihmisetkin ajattelisivat?
“En kaipaa toista miniää enkä, mutta tee, miten itse haluat, julisti äiti lopuksi.
Yritin suostutella häntä kuukausien ajan, mutta hän pysyi lujana. Sitten hän uhkasi: jos menisin Ainon kanssa naimisiin, hän kirousi meidät. Tämä pelotti minua. Tapasimme Ainon kanssa vielä kuuden kuukauden ajan, mutta vähitellen suhteemme hiipui pois.
Lopulta menin Annin kanssa naimisiin. Hän oli hyvin kiintynyt minuun, mutta päätimme, ettemme pidä kunnon hääjuhlia. En halunnut, että Aino näkisi ikinä hääkuvia missään. Anni oli kotoisin hyvästä perheestä, joten muutin hänen vanhempiensa avaraan rivitaloon Espooseen. Hänen perheensä auttoi minua nostamaan urani uudelle tasolle. Kuitenkaan en koskaan ollut onnellinen.
En haaveillut lapsista. Kun Annille lopulta selvisi, ettei minua saanut enää taivuteltua perheen perustamiseen, hän haki itse avioeroa. Se tapahtui, kun olin täyttänyt neljäkymmentä ja Anni oli kolmenkymmenenkahdeksan. Anni meni sittemmin uudelleen naimisiin, sai lapsen ja oli onnellinen.
Minä puolestani haikailin Ainon perään. Koetin tavoittaa häntä uudelleen ja uudelleen, mutta häntä ei löytynyt mistään. Lopulta sain selville, että hän oli saanut surullisen kohtalon. Yhteinen tuttavamme kertoi, että hän oli naimisiin menonsa jälkeen päätynyt pahaan suhteeseen ja uusi mies oli väkivaltainen lopulta mies tappoi hänet.
Tämän jälkeen muutin takaisin vanhaan kerrostaloasuntoon, jossa olin kasvanut. Siellä aloin juomaan enemmän kuin ennen. Katselin päivittäin Ainosta otettua valokuvaa enkä koskaan pystynyt antamaan äidilleni anteeksi.
Opetus itselleni: Joskus rohkein teko olisi ollut kuunnella sydäntä, vaikka ympäristö olisi kuinka vastaan. Nyt voin vain katsoa taaksepäin ja miettiä, missä kohtaa oikea polku katosi sumuun.
