Olin hiljaa, kun sain tietää, että miehelläni on toinen. Ei siksi, että olisin pelännyt jäädä yksin tai
Vaikenin, kun sain tietää, että miehelläni oli toinen. En siksi, että olisin pelännyt jääväni yksin tai
Sanna, oletko se sinä? — kuului luurista kuiva, etäinen ja jopa hieman ärtynyt naisen ääni. — Kyllä, minä olen. Hyvää iltaa, — vastasin yrittäen tunnistaa äänenpainoja. — Täällä on Leena, entisen miehesi Mikon vaimo, — ilman mitään esittelyä tai tervehdystä hän lateli. — Haluan kertoa sinulle kaksi uutista. Ensimmäinen — Mikko on kuollut. Toinen — tule ja hae hänen äitinsä. Sillä hän ei ole täällä minulle tervetullut. Mykistyin. Sanat kuulostivat kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. En edes heti tajunnut, mistä oli kyse ja miksi tämä nainen soitti juuri minulle. Mikon kanssa olimme naimisissa vain yhden vuoden. Se oli lyhyt, onneton kokemus, josta jäi vain katkeruutta. Sitten erosimme, ja tiemme erkanivat täysin. Emme olleet nähneet, kirjoittaneet tai olleet mitenkään yhteydessä viiteentoista vuoteen. Viisitoista vuotta on valtava pala elämää. Sinä aikana olin ehtinyt rakentaa menestyksekkään uran, ostaa itse oman kaksioni, sisustaa sen mieleisekseni ja oppia elämään täysin yksin. Minulla oli kaikki hyvin, oli vakaus ja rauha. Vain tuon vanhan avioliiton jälkeen olin syvällä sisimmässäni päättänyt: sydämeni on suljettu miehiltä ikuisesti. Perjantai illan viimeiset tunnit olivat jo kuluneet loppuun. Kello lähenteli yhtätoista, ja viikko oli
Sari, oletko sinä? — kuului kuulokkeesta kuiva, etäinen ja jopa hieman ärtynyt naisääni. — Kyllä, olen minä. Hyvää iltaa, — vastasin yrittäessäni tunnistaa äänensävyjä. — Tämä on Liisa, entisen miehesi vaimo, — hän lausui ilman mitään johdantoa tai tervehdystä. — Haluan kertoa teille kaksi uutista. Ensimmäinen — Mikko on poissa. Toinen — tulkaa ja hakekaa hänen äitinsä. Koska hän ei ole minulle täällä tervetullut. Olin sanaton. Sanat kuulostivat kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. En edes heti ymmärtänyt, mistä oli kyse ja miksi tämä nainen soittaa juuri minulle. Mikon kanssa olimme yhdessä vain yhden vuoden. Se oli lyhyt, onneton kokemus, joka jätti jälkeensä vain katkeruutta. Sitten erosimme, ja tiemme erkantuivat lopullisesti. Emme nähneet, kirjoittaneet emmekä olleet yhteydessä viiteentoista vuoteen. Viisitoista vuotta on valtava pala elämää. Sinä aikana olin rakentanut menestyksekkään uran, ostanut omalla rahalla oman kaksiohuoneistoni, sisustanut sen oman makuni mukaan ja täysin oppinut elämään yksin. Minulla oli kaikki hyvin, vakautta ja rauhaa. Mutta tuon vanhan avioliiton jälkeen olin syvällä sisimmässäni päättänyt: sydämeni on suljettu miehille ikuisesti. Perjantai oli jo lopuillaan. Kello oli melkein yksitoista illalla. Viikko oli ollut niin rankka, että
Mirkka nuolaisi valkoista kermaa teelusikasta. — Aino, olet nyt eläkkeellä. Ei sinulla ole mihin kuluttaa.
Aino nuolaisi valkoisen kerman teelusikasta. — Kyllikki, sä oot nyt eläkeläinen. Ei sun tartte mihinkään
Nimeni on Tellervo Aho. Olin naimisissa kahdeksantoista vuotta. Puolet niistä – tilassa, jossa sanoin
Minä, Vellamo Ranta, elin avioliitossa kahdeksantoista vuotta. Puolet siitä tilassa ”jaksa vielä, kohta
Vien lastenlastani Ainon lomakeskuksen uima-altaalle hänen kuudenneksi syntymäpäiväkseen. Toivon antavani
Vein lapsenlapseni lomakylän uima-altaalle hänen kuudenneksi syntymäpäiväkseen, toivoen antavani hänelle
