Kun minä ja Joni tapasimme, olimme molemmat jo yli kolmekymppisiä. Siihen ikään ei usein viivytellä – niin kävi myös meillä: tutustuimme, pidimme toisistamme, seurustelimme muutaman kuukauden ja hankimme vihkikirjan. Molemmista oli kiire perustaa perhe. Olin haaveillut lapsesta pitkään, ja Jonilla ei ollut aikaisempaa avioliittoa – hänkin halusi tulla isäksi. Menimme naimisiin nopeasti, ilman kummallisuuksia, ja aloimme asua erillään – isoäidin vanhassa asunnossani, jonka olin perinyt. Teimme remontin, ostimme uudet huonekalut, ja tässä kodikkaassa pesässä aloimme juurtua.
Hänen äitinsä, Sirpa Liisan, kanssa olin tavannut ennen häitä vain pari kertaa – kertaalleen kahvilassa ja häissä itsessään. Hän vaikutti silloin hyvältä: rauhallinen, kohtelias, hyväksyi liittomme ulkoisesti, päästi poikansa menemään ilman vastarintaa eikä sekaantunut suhteeseemme. Ajattelin jopa, että olin todella onnekas anoppini suhteen. Niin väärässä olin.
Lapsemme emme viivytelleet. Tulin raskaaksi melkein heti, ja koko raskaudensakin vietin käytännössä kuningattaren olosuhteissa. Mies kantoi minua käsissään – niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin. Kolmelta yöllä hän kuorisi mandariineja, aamulla teki avokadovoileipiä, hieroi vatsaani ja kertoi pojalleni satuja. Ja anoppikin näytti pitäytyvän loitolla. Vain toisinaan hän lähetti Jonin kautta herkkuja – hillopurkkeja, omenia.
En tuolloin kiinnittänyt huomiota, mutta purkit olivat joskus pöllyssä, hillo kovettunutta ja omenat täynnä kyseenalaisia täpliä. Ajattelin, että kyseessä oli vain vanha nainen, jonka näkö ei ollut enää entisensä, ja kaupassa saattoi huijata. Mutta sitten syntyi pikku Matias – ja kaikki alkoi mennä pieleen.
Anoppi ehdotti asuvansa meillä ensimmäiset kuukaudet – hän auttaisi vauvan kanssa ja samalla vuokraisi omansa, jotta saisimme taloudellista tukea. Jonilla oli työpaikallaan vaikeuksia, ja olimme myös ottaneet lainaa auton hankkimiseksi. Idea vaikutti järkevältä. Suostuin.
Mutta Sirpa Liisa ei vain tullut käymään – hän muutti sisään. Kuorma-autollaan tavaraa. Tai ei – “tavaraa” oli liian anteliasta. Kyseessä oli roina: vanhoja, homehtuneita vaatteita, irtonaisia kuppeja, rikkinäisiä leluja, arvoituksellisia laatikoita, sanomalehtipinoja. Joka päivä hänen “kokoelmaansa” tuli lisää. Huomasin jopa, että roskiksissa alkoi näkyä ruokapakkauksia, joita emme missään tapauksessa olleet ostaneet.
Ja sitten eräänä päivänä näin hänen palaavan ulkoa ison pussin kanssa. Harmaa, likainen, superarketin logo rintamuksella. Kurkistin sisälle – ja täristin rajusti. Pussissa oli vanhentuneita ruokia: homehtuneita sämpylöitä, viikkoa sitten vanhentuneita jogurtteja, ei vain mustuneita – vaan mädäntyneitä banaaneja. Hän toi tämän meidän kotiimme. Kotiin, jossa kasvoi vastasyntynyt lapsi!
Ja kaikki tämä – meitä varten! Minua, raskaana ollutta, ja nyt pikku Matiastani! Aloitin riidan. Vaadin Jonia puhumaan äidilleen. Mutta hän… hän alkoi puolustella häntä. Hän oli kasvanut nälässä, hänen äitinsä oli syöttänyt heitä samalla tavalla lapsena, kerännyt naapureilta ruoantähtejä ja kaivanut roskiksista safkaa selvitäkseen.
“Mutta ei ole sotaa!” huusin. “Meillä on rahaa! Emme ole niin köyhiä, että syömme roskia! Ymmärrätkö, että tämä uhkaa lapsen terveyttä?!”
Hän vaikeni. Ja sitten hiljaa sanoi: “Äiti ei tarkoita pahaa. Hän yrittää parhaansa.”
Yrittää?! Päätin, että nyt riitti. Pakkasin tavarat, otin pojan ja lähdin vanhempieni luo Tampereelle. Siellä on rauhallista, puhtaasti, kukaan ei syötä meitä roskiksien vanhentuneilla eväillä.
Annoin Jonille uhkavaatimuksen: joko hän pyytää äitiään lähtemään pois kaiken roinansa kanssa, tai hän jää hänen kanssaan. Mutta en palaa tällaiseen epähygieeniseen kaatopaikkaan.
Nyt, tytöt, kertokaa minulle rehellisesti: oliko liikaa? Pitikö minun käsitellä asiaa jotenkin toisin? Selittää rauhallisesti? Antaa mahdollisuus? Vai teinkö oikein suojelemalla lastani ja itseäni?
