Aino katsoi puhelimen näyttöä. Sointu oli lähettänyt kutsun yhteiseen chattiin: “Tytöt, odotan teitä lauantaina klo 18 Kahvila Mintussa. Tulee hauskaa!”
Aino on kolmekymmentä. Kaksi lasta, tytär Helmi ja poika Timo. Ero. Toimistotuoli, joka muistaa hänen selkänsä paremmin kuin yksikään mies kahteen viime vuoteen. Ja tämä kutsu, josta hän ilahtui.
“Timo, älä juo käytävällä! Helmi, laita sukat jalkaan, on kylmä!” Aino huusi, pidellen puhelinta olkapäällään.
Linjan toisessa päässä Sointu sirkutti yllätyksistä ja karaokesta.
“Aino, tuletko? Lupaan, että on mahtavaa, ja ilman niitä sinun lauseitasi: ‘minulla on lapset’.”
Aino hymähti.
“Sinun lapsesi. Sinun ongelmasi. Sinun erosi. Sinun ikäsi… Mietin”, hän vastasi.
Lauantaina Pekka, ex-mies, myöhästyi kaksi tuntia – hän kävi lasten luona viikonloppuisin. Helmi itki, koska halusi äidin letittävän hiuksensa “kuin prinsessalla”, ja Timo piilotti vasemman kengän. Kun Aino vihdoin veti vetoketjun kiinni ainoassa mekossa, joka ei vielä näyttänyt pussilta, kello lähenteli kuutta illalla.
“Lähden. Edes tunniksi.”
Kahvilassa soi musiikki. Kirjanpidon tytöt olivat jo maistaneet shampanjaa, ja Marja myyntiosastolta kertoi uudesta poikaystävästään sellaisella intonaatiolla, kuin olisi puolustamassa gradua aiheesta “Minun onneni, jota teidän kaikkien pitäisi nähdä.”
Sointu näki Ainon, kiljahti ja ryntäsi halaamaan.
“Tulit! Kuinka kaunis olet! Istu alas, kohta tuodaan kakku.”
Aino istui pöytään, otti lasillisen mehua. Kuunteli. Nyökkäili. Hymyili oikeissa kohdissa.
Liisa viereisestä osastosta, pitkä vaalea nainen ikuisesti tyytymättömällä ilmeellä, kumartui hänen puoleensa:
“Ja missä sinun miehesi on?”
“Erossa. Jo vuosi”, Aino sanoi tasaisesti.
“Ai, anteeksi. En tiennyt. Lapsilla on varmaan vaikeaa.”
Aino joi mehunsa loppuun. Alkoi soida hidas musiikki, tuttu. Joku kutsuttiin tanssimaan. Aino jäi istumaan. Hänen viereensä istui Sointu, juhlakalu, jo hieman hiprakassa ja siksi epätavallisen vakava.
“Aino, miksi olet surullinen?”
“En ole surullinen. Olen väsynyt.”
“Se on sama asia, kun olet kolmekymmentä kahden lapsen ja exän kanssa, joka tulee vain aikataulujen mukaan.”
Aino hämmästyi tarkkuutta.
“Oletko sinäkin eronnut?”
Sointu nauroi:
“En. Mutta olen tarkkavainen. Kuule… Pyysin laulajaa laulamaan yhden laulun. Sinulle.”
Aino ei ymmärtänyt, mutta nyökkäsi.
Poika mikrofonin takana tarttui sointuihin. Ja yhtäkkiä alkoi soida jokin vanha, jota soitettiin radiossa, kun Aino opiskeli yliopistossa. Laulu, jonka tahtiin hän ja Pekka olivat suudelleet penkillä asuntolan edessä. Typerät sanat: “Älä koskaan sano hyvästi”. Aino peitti kasvonsa käsillään. Ei häpeästä. Siitä, että joku muisti, millainen hän oli. Ennen “sinun lapsiasi”.
“En tilannut tätä laulua”, hän kuiskasi.
Sointu kohautti olkiaan:
“Ehkä se on hänen oma ideansa. Ehkä pidit hänestä. Katsotko sinä joskus peiliin, Aino?”
Hän ei ollut katsonut. Mutta nyt nosti katseensa. Poika mikrofonin takana hymyili. Tuntematon. Nuori. Tietämättä mitään hänen elämästään. Aino pyyhkäisi poskensa servietillä, otti lasillisen shampanjaa ja hymyili takaisin. Ei sitä virallista toimistohymyä, vaan aitoa.
Sitten hän lähetti Pekalle viestin: “Myöhästyn. Yöksi jätän lapset sinulle. Tästä ei neuvotella.”
Ja hengitti ulos. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysillä keuhkoilla.
Kakku tuotiin tasan yhdeksältä. Aino söi kaksi palaa eikä laskenut kaloreita. Sointu kuiskasi korvaan:
“Tiedätkö, kutsuin sinut, koska olet ainoa, joka ei arvostellut raporttiani palaverissa.”
“Sinun raporttisi oli ihan ok”, Aino kohautti olkiaan.
“Juuri niin. Olet ainoa, joka oikeasti kuuntelee. Ei teeskentele.”
Kotiin Aino palasi yhdeltätoista. Tyhjä asunto tuoksui hiljaisuudelta. Ensin teki mieli itkeä, koska Timon sukat eivät olleet levällään eteisessä eikä Helmin hiussolki lojunut keittiössä.
Mutta sitten hän riisui mekon, keitti teetä, laittoi juuri sen laulun kuulokkeisiin. Ja tajusi, että koti ei ole vain pienten jalkojen ääntä. Se on myös tätä hiljaisuutta, jossa vihdoin voi kuulla itsensä.
“Oli ihan mukava ilta”, Aino ajatteli ja nukahti hymy huulillaan.
Aamulla tuli viesti tuntemattomasta numerosta: “Oletko tänään esittelyssä? Olen se laulaja kahvilasta – Jussi. Saanko tarjota kahvia? Ihan vain, ilman syytä.”
Aino katsoi puhelinta ja vastasi: “Olen. Musta kahvi, ilman sokeria. Ja kiitos laulusta.”
Ensimmäiset kaksi viikkoa kaikki oli kuin elokuvassa. Jussi tapasi Ainon töiden jälkeen kukkakimpun kanssa. Hän lauloi hänelle kahvilassa, kun oli vähän väkeä, ja katsoi niin kuin Aino olisi maailman ainoa nainen. Aino suli. Ja katosi.
Ensin kerran viikossa. Sitten joka toinen päivä. Sitten äiti lakkasi peittelemästä tyytymättömyyttään.
“Aino, kenen päälle heität lapset? Minulla on omat juttuni. Sinulla on työkin, muuten.”
“Äiti, pyydän, Timo nukkuu jo, Helmi on tehnyt läksyt. Olen kaksi tuntia.”
“Kaksi tuntia hän… Koko viikko kaksi tuntia. Tunnen nämä ‘kaksi tuntia’. Mies?” Aino oli hiljaa.
“Ja mistä se on? Siitä kahvilasta?” Äiti puristi huulet. “Kahvilalaulaja… Aino, olet fiksu tyttö, kolmekymmentä ja kaksi lasta – tartut keneen tahansa, joka katsoo hellästi. Vain ne kaikki ovat samasta muotista. Tänään yksi laulaa sinulle, huomenna toinen.”
“Äiti, lopeta!” Aino heitti laukkunsa sohvalle. “Et tunne häntä.”
“Entä sinä… kuinka kauan olet tuntenut hänet… kuukauden? Kaksi? Olen nähnyt miehiä elämäni aikana”, hän paiskasi oven kiinni.
Jussi oli erilainen. Hän muisti, mikä Helmin nimi on ja että Timo pelkää pimeää. Hän sanoi, että ei lapsia vastaan, että hän miettii, miten he voisivat järjestää elämän.
Aino melkein uskoi.
Sinä iltana hän päätti tehdä yllätyksen. Jussi sanoi esiintyvänsä kymmeneen, sitten vapaa. Aino jätti lapset äidille, tämä pyöritteli silmiään mutta ei kieltäytynyt, ja ajoi kahvilaan ilman kutsua. Hän astui sisään. Hymyili tutulle baarimikolle. Katsoi lavalle.
Jussia ei siellä ollut.
Hän seisoi pylvään luona ja tanssi. Ei valssia, vaan hassutteli, mutta musiikin tahtiin kauniin naisen kanssa. Pitkä. Laiha. Tiukassa mekossa, joka maksoi kuin Ainon kuukausipalkka. Hänen hiuksensa olivat täydellisesti laitettu, nauru kova ja vapaa.
Jussi nauroi myös. Ja sitten otti naista kädestä, ja he katosivat oven taakse, jossa luki “Henkilökunnalle”.
Aino seisoi keskellä salia. Joku osui häneen olkapäällään, pyysi anteeksi. Musiikki soi edelleen.
“Kaikki samasta muotista” – muistui äidin sanat.
Hän kääntyi ja lähti. Ei paiskannut ovea. Ei itkenyt. Istui vain taksiin ja sanoi osoitteen… Talon edessä seisoi Pekka. Vanhassa takissa, silmät mustina, vihaisena ja takkuisena.
“Aino! Miksi et vastaa puhelimeen? Äitisi on soittanut puoli tuntia! Isä on sairaalassa. Infarkti. Hän jätti lapset kotiin, ja minua pyydettiin tulemaan heidän luokseen.”
Aino tarttui sydämeensä.
“Mitä? Miten? Hänhän…”
“En tiedä miten. Soita taksi. Minä istun lasten kanssa.”
Tärisevin sormin hän soitti äidilleen. Tämä itki puhelimeen.
“Isä on teho-osastolla. Tule heti.”
“Olen jo tulossa. Äiti, selviääkö hän?”
“Lääkärit eivät sano mitään.”
Koko yön he istuivat äidin kanssa sairaalan käytävällä. Kahdeksalta aamulla ovesta astui väsynyt lääkäri.
“Kriisi ohitettu. Miehenne on vahva. Vielä puoli tuntia, en olisi taannut. Mutta nyt kaikki on hyvin. Lepo, dieetti, ei stressiä.”
Äiti purskahti itkuun. Aino halasi häntä, ja niin he seisoivat, kaksi naista, jotka olivat melkein menettäneet elämänsä tärkeimmän miehen. Matkalla takaisin taksissa Aino katsoi ikkunasta. Aamuaurinko paistoi kerrostalojen läpi. Hän muisti, miten Jussi silitti hänen poskeaan, lupasi merta ja matkoja. Naurettavaa. Meri… Ja isä makasi teho-osastolla, kun hän oli kahvilassa.
“Riittää minulta hullut bileet.”
Kotona oli Pekka, myös valvottanut, sen näki.
“Pekka”, Aino sanoi hiljaa. “Kiitos, että tulit, että olit lasten kanssa.”
Pekka oli hetken hiljaa. Sitten puhui kömpelösti, kuten aina tunteista puhuttaessa.
“Aino, minä ilman sinua… Lapset tarvitsevat isän. Eikä vain viikonloppuisin. Lyhyesti, muutetaan yhteen. Uudestaan, niin kuin ennen. Olet väsynyt. Lapset ikävöivät. Ja minä ikävöin kotia, sinun napinaasi, jos en ole riisunut kenkiä.”
Aino nauroi kyynelten läpi.
Hän meni miehensä luo ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Otti hänen kädestään. Karhea, tuttu, lämmin kämmen. Ei se, joka otti mikrofonin ja lupasi merta. Vaan se, joka työnsi lastenvaunuja, vaihtoi renkaita hänen autossaan.
“Kokeillaan”, Aino sanoi. “Mutta jos et taas pese kuppiasi, tapan sinut tyynyllä.”
“Sopii.”
Lapset ryntäsivät huoneesta, Timo roikkui Pekassa, huusi “iskä!”. Helmi ensin käänsi selkänsä, mutta sitten tuli ja sanoi hiljaa:
“Jäätkö? Pitkäksi aikaa?”
Pekka kyykistyi:
“Pysyvästi, Helmi. Jos otatte minut vastaan.”
Illalla, kun lapset nukkuivat, Pekka tiskasi, Aino otti puhelimen ja poisti Jussin viestit. Yhtäkään viestiä ei ollut tullut.
“Äiti oli oikeassa”, Aino ajatteli. “Mutta yhdessä asiassa hän on väärässä. Ei se ole kolmekymppisyydestä kiinni. Ei lapsista. Eikä erosta. Vaan siitä, kenen valitset. Minä valitsin kauniita lupauksia. Mutta minun olisi pitänyt valita väsyneet silmät ja likainen muki tiskialtaassa.”
Hän meni Pekan luo, halasi tätä takaa, painoi nenänsä olkaan.
“Mitä?” Pekka kysyi.
“Ei mitään. Vain että on hyvä, että olet kotona” – ja se oli enemmän kuin kaikki maailman laulut.
