Hei, soitin sulle, mutta kuule, mulla on yksi juttu kerrottavana. Eila näki sen puoli kahdeksalta aamulla.
Juhani seisoi hissin edessä ja piti kissa sylissä. Puristi sitä molemmilla käsillään rintaa vasten. Kissa oli harmaa, toiselta kyljeltä vähän ränsistyneen näköinen, ja siitä haisi kellarille niin, että Eila astui askeleen taaksepäin.
– Herranen aika, hän sanoi. – Mitä tuo nyt on.
Juhani ei vastannut. Hän ei ylipäätään paljon puhunut naapureille. Painoi hissin nappia ja tuijotti kerrosnäyttöä.
– Mistäs ton kaivoit, Eila totesi eikä kysynyt. – Sehän on ihan likainen. Aiotko ihan tosissas viedä sen kotiin?
– Etsin sitä viisi kuukautta.
Hissi avautui. Juhani astui sisään. Painoi nelosta.
Eila jäi seisomaan rappukäytävään ja katsoi, miten ovet sulkeutuivat. Mutta Juhanin naama oli tosi onnellinen. Hän ei irrottanut katsettaan kissasta ja tasaili sen tassuja hiukan, kun se liikahteli.
Eila kertoili myöhemmin yläkerran naapurille, että se näytti ihan kummalliselta.
Miksi – sen hän sai tietää myöhemmin.
Ilmoituksia alkoi ilmestyä syyskuussa. Pieniä, tavalliselle paperille tulostettuja, valokuvan kanssa. Kuvassa oli kissa. Harmaa, raitakuvioinen, toiselta puolelta viikset lyhyemmät kuin toiselta. Kuvan alla luki lyhyesti ”Kadonnut” ja puhelinnumero.
Juhani liimasi niitä itse. Aamulla aikaisin, ennen töitä, lähti rulla teippiä ja pino lappuja kainalossa. Kiersi tolppia, ilmoitustauluja, kaupan seiniä. Sormia paleli, teippi ei tarttunut kunnolla pakkasessa, piti painaa tavallista pidempään.
Musti katosi elokuun lopussa. Se vaan ei tullut illalla kotiin. Keittiön tuuletusluukku oli jäänyt auki.
Kotona patterin vieressä odotti kuuppa. Juhani ei vienyt sitä pois.
Puheluita tuli pari ensimmäistä viikkoa.
Ihmiset ilmoittivat harmaista kissoista. Raitakuvioisista kissoista. Yhdestä oranssista, jonka joku jotenkin päätti tarjota. Juhani matkasi jokaiseen puheluun. Katsoi, pudisti päätä, kiitti, ajoi takaisin.
Kolmannella viikolla soitti nainen, jonka osoite oli Rakentajantie, sanoi nähneensä samannäköisen autotallien luona. Juhani lähti illalla töiden jälkeen, pimeässä. Käveli autotallien välissä puhelimen taskulamppu palaen, valaisi ovien alle, huuteli. Kukaan ei tullut esiin. Vain toinen kissa, musta, kurkisti portin alta ja katosi takaisin pimeyteen.
Lokakuussa Juhani hankki itselleen muistikirjan.
Kirjoitti ylös osoitteet, missä kävi. Ihmisten nimet, jotka soittivat. Päivämäärät. Joskus lyhyitä merkintöjä – ”harmaa, mutta nuorempi”, ”väri ei sama”, ”omistaja löytyi”. Sivuja kertyi enemmän. Juhani selasi kirjaa joskus illalla, ei lukenut, vaan selasi vain.
Työkaveri, Matti, kysyi kerran, mikä häntä vaivaa.
– Mikään, Juhani sanoi.
– No niin just, Matti sanoi eikä kysynyt uudestaan.
Marraskuu oli märkä, pimeni aikaisin.
Juhani oli laajentanut hakualueita. Kulki pihojen läpi korttelin päähän, kahden päähän. Meni vieraiden rappukäytäviin, katseli ikkunalaudoille, portaiden alle. Joskus kyseli pihalla olevilta. Useimmat vaan pudistelivat päätä pysähtymättä. Yksi vanha mummo kolmannen rappukäytävän luona sanoi nähneensä samanlaisen muuntajan luona syyskuussa, muttei muistanut tarkkaan.
Juhani kiitti. Käveli muuntajalle. Seisoi siinä. Ei ketään. Tottakai.
Eila pyydysti hänet kerran rappukäytävästä ja sanoi, että nyt riittää, viisi kuukautta on pitkä aika, pitäis hankkia toinen. Hän ei sanonut pahalla.
– Toista ei tartte, Juhani sanoi.
– No tyhmästi teet, Eila sanoi.
Juhani nyökkäsi ja lähti rappusia kohti. Eila katsoi hänen peräänsä ja ajatteli, että ihmiset oikein kiduttaa itseään joidenkin kissojen takia.
Joulukuussa puhelut melkein loppuivat.
Ilmoitukset olivat kastuneet, kellastuneet, monesta paikasta irronneet. Juhani liimasi uudelleen. Tulosti uusia, lähti aamuisin teippirullan kanssa. Hän oppi pitämään rullaa kainalossa ja kelata yhdellä kädellä, toisella painoi lappua.
Kolmantena tammikuuta hän kuuli äänen.
Hiljaisen. Tuskin kuultavan. Jossain kellarin oven takana, sen, mikä oli ekan rappukäytävän alla. Juhani pysähtyi. Kuunteli. Ääni ei toistunut.
Hän seisoi hetken. Sitten meni hakemaan avainta isännöitsijältä.
Isännöitsijä, Simo, etsi avainta pitkään, löysi väärän, löysi sitten oikean. Kysyi, mitä Juhani kellarista haluaa. Juhani kertoi. Simo katsoi häntä, niin kuin katsotaan ihmistä, jota ei kannata ruveta vastustelemaan, ja antoi avaimen.
Ovi aukesi vaivalloisesti, sieltä tuoksui kostealta betonilta, vanhalta puulta ja joltain muulta. Juhani laittoi taskulampun päälle ja astui sisään.
Kellari oli pitkä ja matala.
Juhani kulki hitaasti, valaisi putkien alle, vanhojen laatikoiden taakse, seinän vierustaa pitkin. Valokartio tavoitti vuoroin ruosteisen polkupyörän ilman pyörää, vuoroin pinoa lankkuja, vuoroin jonkun hylkäämän retkisängyn, jonka kylki oli painunut. Haisi kosteudelta ja kalkilta. Jossain tippui, harvakseltaan ja tasaisesti kuin kello.
– Musti, Juhani sanoi.
Hiljaa sanoi. Ei huutanut, vaan varmaan tunnusteli, niin kuin tunnustelee pimeää ennen kuin astuu siihen.
Kukaan ei vastannut.
Hän meni pidemmälle, ohitti sähkökaapin johtoineen, ohitti riviin pinotut vanhat patterit. Taskulampun valo liikkui hitaasti. Juhani ei kiirehtinyt. Viidessä kuukaudessa oli oppinut olemaan kiirehtimättä paikoissa, joissa kiirehtimisestä ei mitään hyötyä ollut.
– Musti.
Jälleen hiljaisuus. Vain tippuu jossain. Vain putket humisevat pään päällä, lämpimät, pölyn peittämät.
Hän pääsi perimmäiselle seinälle ja pysähtyi. Valaisi nurkkaan. Siellä oli laatikoita, kolme tai neljä, pinottuina päällekkäin, ja niiden ja seinän väliin jäi pimeä tila, kapea kuin rako. Juhani kyykistyi. Valaisi sinne.
Kaksi silmää heijastivat valon.
Hän ei liikahtanut. Vaan katsoi. Sydän teki jotain outoa, ei kovaa, mutta tuntuvan, kuin olisi hypännyt yhden lyönnin yli ja sitten kirinyt kiinni.
– Musti, Juhani sanoi. Ihan hiljaa.
Silmät eivät kadonneet. Mutta kissa ei myöskään tullut esiin. Se istui laatikoiden ja seinän välissä ja tuijotti taskulampun valoa. Juhani laski valoa hiukan sivuun, ettei se sokaisisi. Sitten istuutui lattialle. Suoraan betonille, miettimättä vaatteita, miettimättä yhtään mitään.
Vaan istui. Ja alkoi odottaa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan aikaa kului.
Oli kylmä. Betoni imi lämpöä takin läpi nopeasti ja tasaisesti. Juhani ei liikahtanut. Piti taskulamppua sivussa, että raossa ei ollut ihan pimeää, mutta ei myöskään silmiin. Joskus puhui hiljaa. Ei kutsunut, ei houkutellut. Vaan puhui, niin kuin puhutaan, kun täytyy että ääni on lähellä.
– Kylmä täällä sulla on, Juhani sanoi. – Viisi kuukautta. En mä uskonu, että sä oot tässä.
Rakosta ei kuulunut ääntäkään.
– Mä kävin kaikkialla. Rakentajantiellä kävin yöllä. Siellä on autotalleja, et sä niitä tunne. Kirjan kirjotin täyteen.
Jossain pimeässä tippui. Putket humisivat.
– Kotona on kuuppa. Mä en oo vienyt sitä pois.
Juhani kuuli rapinaa ennen kuin näki liikkeen. Kissa tuli ulos raosta hitaasti. Ei suoraan Juhania kohti, vaan ensin sivulle, laatikoita pitkin, nuuhkaisi ilmaa, pysähtyi. Juhani ei liikahtanut. Katseli. Kissa oli laiha. Kylki ränsistynyt, paikoin karvaa ei ollut kasvanut takaisin. Toisella puolen naamaa viikset lyhyemmät. Vasemmalla.
Se on hän.
Kissa otti toisen askeleen. Sitten toisen. Sitten tuli Juhanin jalkaa vasten ja painoi pään polveen. Kerran. Niin kuin varmistaakseen. Ja jäi seisomaan viereen.
Juhani ei nostanut kättä heti. Ensin vaan istui. Sitten varovasti, hitaasti, laski kämmenen kissan päähän. Musti ei siirtynyt pois. Vaan ummisti silmänsä, ja siinä oli jotain niin yksinkertaista, että Juhanin kurkkua kuristi.
Hän ei itkenyt. Vaan istui kylmällä betonilla oman talonsa kellarissa ja piti kättä kissan päässä, jota oli etsinyt viisi kuukautta. Ja kissa seisoi vieressä ja oli hiljaa. Se oli aina ollut vähäpuheinen.
Ylös nouseminen oli vaikeampaa kuin istumaan meneminen.
Jalat olivat puutuneet, ja Juhani nousi hitaasti, laatikoiden varassa. Musti väistyi askeleen verran, tarkkaili. Juhani oikoi itsensä, seisoi. Hän oli lukenut, että kissat saattavat villiintyä, vieraantua ihmisistä jo parissa viikossa. Tässä oli viisi kuukautta. Sitten kyykistyi uudelleen ja otti kissan syliin.
Musti ei vastustellut. Se oli kevyt, paljon kevyempi kuin ennen. Juhani puristi sen rintaa vasten ja tunsi, miten kämmenen alla sykki pieni, nopea sydän.
He kulkivat ulos samaa reittiä. Retkisängyn ohi, ruosteisen polkupyörän ohi, sähkökaapin ohi. Taskulamppua Juhani piti toisessa kädessä, toisella piti kissasta kiinni. Musti ei liikahtanut. Vaan kerran siirteli tassujaan, haki mukavampaa asentoa ja sitten taas hiljeni.
Ovella Juhani pysähtyi.
Sitten työnsi oven auki ja astui ulos.
Pihalla oli aamu. Harmaa, tammikuinen, ilman aurinkoa. Lumi oli vanhaa, painunutta, mustia jälkiä pitkin polkua. Juhani siristeli silmiä valolta.
Hän seisoi oven edessä ja piti Mustia sylissään.
Silloin Eila näki heidät.
Kotona oli lämmin.
Juhani riisui kenkänsä eteisessä irrottamatta katsettaan kissasta. Sitten laski sen lopulta lattialle, varovasti, kuin laskisi jotain särkyvää. Kissa laski heti kuonon lattiaan ja lähti kulkemaan seinän viertä. Hitaasti, pysähdellen. Nuuhki jalkalistaa, nurkkaa, pikkupöydän jalkaa. Tarkasti.
Juhani seisoi ja katseli.
Musti pääsi keittiöön. Pysähtyi kynnyksellä, väpäytti korvaa. Sitten meni sisään. Juhani meni perässä.
Kuuppa seisoi patterin vieressä, siinä missä se aina oli seisonut. Tyhjä, puhdas, vähän pölyinen reunalta. Kissa meni sen luo, nuuhkaisi. Seisoi hetken sen yllä. Sitten siirtyi pois ja istuutui patterin viereen, kylki lämmintä rautaa vasten.
Juhani avasi jääkaapin. Siellä oli vähän keitettyä kanaa. Hän erotti palan, laittoi kuuppaan. Kädet eivät heti totelleet, sormet olivat vielä kylmästä jäykät.
Musti söi hitaasti. Ei ahneesti, niin kuin nälkäinen syö, vaan varovasti. Juhani istui lattialla hänen vieressään, selkä seinää vasten. Katseli.
Musti kiersi sitten koko asunnon. Tarkasti jokaisen nurkan, jokaisen huoneen, jokaisen ikkunalaudan. Sitten palasi olohuoneeseen, hyppäsi sohvalle ja kiertyi sinne, missä se aina ennen nukkui. Vasemmalle tyynystä, käsinojan viereen.
Juhani ei irrottanut siitä katsettaan.
Viisi kuukautta hän etsi, paleli tolppien luona, matkasi vieraiden puheluiden perässä, käveli taskulampun kanssa autotallien välissä. Ja Musti oli istunut kellarissa ekan rappukäytävän alla. Kaksikymmentä metriä ovelta. Millä se oli elänyt? Varmaan hiirillä. Kuinka pitkään se olisi pärjännyt, jos Juhani ei olisi sattumalta kuullut sen hiljaista maukumista.
Juhani olisi voinut miettiä sitä pitkään. Mutta ei miettinyt.
Hän sammutti valon eteisestä, meni olohuoneeseen ja istuutui sohvalle kissan viereen. Musti avasi silmänsä vähän, katsoi ja ummisti uudelleen. Ikkunan takana hämärtyi.
Kaikki olivat kotona.
