Sirkka näki hänet puoli kahdeksalta aamulla.
Toivo seisoi hissin edessä ja piti kissa sylissään. Puristi sitä molemmin käsin rintaansa vasten. Kissa oli harmaa, toiselta kyljeltä kaljuuntuva, ja siitä haisi kellarilta niin, että Sirkka astui askeleen taaksepäin.
– Herranen aika, hän sanoi. – Mikäs tämä nyt on.
Toivo ei vastannut. Hän ylipäänsä puhui harvoin naapureiden kanssa. Painoi hissin nappia ja tuijotti näyttöä.
– Mistäs tuon kaivoit, Sirkka ei kysynyt, toteaisi vaan. – Se on ihan likainen. Aiotko oikein viedä sen kotiin?
– Etsin sitä viisi kuukautta.
Hissi avautui. Toivo astui sisään. Painoi neljättä kerrosta.
Sirkka jäi seisomaan rappukäytävään ja katseli, miten ovet sulkeutuivat. Mutta Toivon ilme oli hyvin iloinen. Hän ei irrottanut katsettaan kissasta, ja sipaisi sen tassuja aina, kun se liikahti.
Sirkka kertoi myöhemmin viidennen kerroksen naapurille, että Toivo oli näyttänyt omituiselta.
Mutta miksi – sen hän sai tietää vasta myöhemmin.
Ilmoitukset ilmestyivät syyskuussa. Pieniä, tavalliselle paperille tulostettuja, valokuvalla. Kuvassa oli kissa. Harmaa, raidallinen, viikset toiselta puolelta lyhyemmät kuin toiselta. Kuvan alla luki lyhyesti “Kadonnut” ja puhelinnumero.
Toivo liimasi ne itse. Aikaisin aamulla, ennen töitä, hän lähti ulos teippirullan ja paperinippunsa kanssa. Kiersi tolpat, ilmoitustaulut, kaupan seinät. Sormia paleli, teippi ei tarttunut kunnolla kylmässä, piti painaa pidempään kuin tavallisesti.
Kalle katosi elokuun lopussa. Ei vaan tullut illalla kotiin. Keittiön ikkuna oli ollut auki.
Kotona lämpöpatterin vieressä oli kulho. Toivo ei ollut sitä siirtänyt.
Puheluita tuli ensimmäiset kaksi viikkoa.
Ihmiset ilmoittivat harmaista kissoista. Raidallisista kissoista. Yhdestä oranssista, jota jostain syystä myös tarjottiin. Toivo lähti jokaiseen puheluun. Katsoi, pudisti päätään, kiitti. Ajoi takaisin.
Kolmannella viikolla soitti nainen Rakentajankadulta, sanoi nähneensä samannäköisen autotallien luona. Toivo lähti illalla töiden jälkeen, pimeässä jo. Kulki autotallien väleissä puhelimen taskulampun kanssa, valaisi ovien alle, huusi. Kukaan ei tullut ulos. Vain vieras kissa, musta, katsoi häntä portin alta ja katosi takaisin pimeyteen.
Lokakuussa hän otti muistikirjan käyttöön.
Kirjoitti ylös osoitteet, minne oli ajanut. Ihmisten nimet, jotka olivat soittaneet. Päivämäärät. Joskus lyhyitä merkintöjä – “harmaa, mutta nuorempi”, “väri ei täsmää”, “omistajat löytyivät”. Sivuja tuli lisää. Toivo selasi muistikirjaa joskus iltaisin, lukematta, vain selasi.
Työkaveri Ville kysyi kerran, mikä häntä vaivaa.
– Ei mikään, sanoi Toivo.
– No juuri sitä minäkin, sanoi Ville, eikä kysynyt enempää.
Marraskuu oli märkä, pimeni aikaisin.
Toivo laajensi etsintäalueita. Kulki pihoissa korttelin päästä, kahden korttelin päästä. Meni vieraisiin rappukäytäviin, katsoi ikkunalaudoille, portaiden alle. Joskus kysyi ihmisiltä pihalla. Useimmat pudistivat päätä pysähtymättä. Yksi vanha nainen kolmannen rapun edessä sanoi nähneensä samannäköisen muuntajakopin luona syyskuussa, mutta ei muistanut tarkkaan.
Toivo kiitti. Käveli muuntajakopille. Seisoi. Ei ketään, tietenkään.
Sirkka sai hänet kerran kiinni rappukäytävässä ja sanoi, että nyt riittää, viisi kuukautta on mennyt, pitäisi ottaa toinen. Hän ei puhunut pahalla.
– Ei tarvita toista, sanoi Toivo.
– Turhaa, sanoi Sirkka.
Hän nyökkäsi ja lähti portaita kohti. Sirkka katsoi hänen peräänsä ja ajatteli, että ihmiset kyllä ajavat itsensä aivan piippuun jonkun kissan takia.
Joulukuussa puhelut melkein loppuivat.
Ilmoitukset olivat kastuneet, kellastuneet, monin paikoin irronneet. Toivo liimasi uudelleen. Tulosti uusia, lähti aamuisin teippirullan kanssa. Oli oppinut pitämään rullaa kainalossa ja kelauttamaan yhdellä kädellä, samalla toisella painoi paperia.
Tammikuun kolmantena päivänä hän kuuli äänen.
Hiljaisen. Tuskin kuuluvan. Jossain kellarin oven takana, sen oven, joka oli ensimmäisen rapun alla. Toivo pysähtyi. Kuunteli. Ääni ei toistunut.
Hän seisoi hetken. Meni sitten hakemaan avainta isännöitsijältä.
Isännöitsijä Seppo etsi avainta kauan, löysi väärän, löysi sitten oikean. Kysyi, mitä Toivo kellarista etsii. Toivo kertoi. Seppo katsoi häntä kuin miestä, jota ei kannata vastustaa, ja antoi avaimen.
Ovi aukesi vaivoin, tulvi kosteaa betonia, vanhaa puuta ja jotain muuta. Toivo sytytti taskulampun ja astui sisään.
Kellari oli pitkä ja matala.
Toivo käveli hitaasti, valaisi putkien alle, vanhojen laatikoiden taakse, seinän viertä. Lampun valo paljasti ruostuneen polkupyörän ilman pyörää, pinon lankkuja, jonkun hylkäämän lepovuoteen painuneella kyljellä. Haista kosteudelta ja kalkilta. Jossain tippui, harvakseltaan ja tasaisesti, kuin kello.
– Kalle, sanoi Toivo.
Hiljaa sanoi. Ei kutsunut, vaan koetti, kuten koetetaan pimeyttä ennen kuin siihen astutaan.
Kukaan ei vastannut.
Hän meni pidemmälle, johtotaulun ohi, vanhojen patterien ohi, jotka oli pinottu seinän viereen. Lampun valo liikkui hitaasti. Toivo ei kiirehtinyt. Viiden kuukauden aikana hän oli oppinut olemaan kiirehtimättä, kun kiirehtiminen oli turhaa.
– Kalle.
Taas hiljaisuus. Vain tippuu jossain. Vain putket kumisevat yläpuolella, lämpiminä, pölyisinä.
Hän pääsi peräseinälle ja pysähtyi. Valaisi nurkkaan. Siellä oli laatikoita, kolme tai neljä, päällekkäin, ja niiden ja seinän välissä oli pimeä tila, kapea kuin rako. Toivo kyykistyi. Valaisi sinne.
Kaksi silmää heijastivat valon.
Hän ei liikahtanut. Vain katseli. Sydän teki jotain outoa, ei kovaa, mutta tuntuvaa, kuin se olisi jättänyt askeleen väliin ja sitten kiinni.
– Kalle, hän sanoi. Aivan hiljaa.
Silmät eivät hävinneet. Mutta kissa ei tullut ulos. Istui laatikoiden ja seinän välisessä raossa ja katseli taskulampun valoa. Toivo laski valon hiukan sivuun, ettei se häikäissyt. Sitten istui lattialle. Suoraan betonille, ajattelematta vaatteita, ajattelematta mitään.
Vaan istui. Ja alkoi odottaa.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli kulunut.
Oli kylmä. Betoni imi lämpöä takin läpi nopeasti ja tasaisesti. Toivo ei liikkunut. Piti taskulamppua sivussa, että raossa ei olisi aivan pimeää, mutta ei myöskään silmiin. Joskus puhui hiljaa. Ei kutsunut, ei houkutellut. Vain puhui, kuten puhutaan, kun äänen pitää olla läsnä.
– Kylmä tällä on, hän sanoi. – Viisi kuukautta. En ajatellut, että olisit täällä.
Raosta ei kuulunut mitään.
– Minä kävin kaikkialla. Ajoin Rakentajankadulle, yöllä. Siellä on autotalleja, et tiedäkään. Muistikirja on täynnä.
Jossain pimeässä tippui. Putket kumisivat.
– Kotona on kulho. En ole sitä siirtänyt.
Hän kuuli rapinaa ennen kuin näki liikkeen. Kissa tuli raosta hitaasti. Ei suoraan Toivoa kohti, vaan ensin sivulle, laatikoita pitkin, nuuhki ilmaa, pysähtyi. Toivo ei liikkunut. Katseli. Kissa oli laiha. Kylki kalju, jossain karva ei ollut kasvanut takaisin. Toisella puolella naamaa viikset lyhyemmät. Vasemmalla.
Se on hän.
Kissa otti vielä askeleen. Sitten toisen. Sitten tuli Toivon jalan viereen ja tökkäsi päänsä polveen. Yhden kerran. Kuin tarkistaakseen. Ja jäi seisomaan viereen.
Toivo ei nostanut kättä heti. Istui ensin vain. Sitten varoen, hitaasti, laski kämmenensä kissan päähän. Kalle ei väistänyt. Vain siristi silmiään, ja siinä oli jotain niin yksinkertaista, että Toivon kurkku meni tukkoon.
Hän ei itkenyt. Vaan istui kylmällä betonilla oman talonsa kellarissa ja piti kättä kissan päässä, jota oli etsinyt viisi kuukautta. Ja kissa seisoi vieressä ja vaikeni. Se oli aina ollut vähäpuheinen.
Nouseminen oli vaikeampaa kuin istuminen.
Jalat olivat puutuneet, ja Toivo nousi hitaasti laatikoiden varassa. Kalle perääntyi askeleen, tarkkaili. Toivo ojentautui, seisoi hetken. Hän oli lukenut, että kissat voivat villiintyä, vieraantua ihmisistä jo kahdessa viikossa. Ja tässä oli viisi kuukautta. Sitten hän kyykistyi uudelleen ja otti kissan syliinsä.
Kalle ei vastustellut. Se oli kevyt, paljon kevyempi kuin ennen. Toivo puristi sen rintaansa vasten ja tunsi, miten kämmenen alla sykki pieni nopea sydän.
He kävelivät ulos samaa reittiä. Lepovuoteen ohi, ruostuneen pyörän ohi, johtotaulun ohi. Taskulamppua Toivo piti yhdellä kädellä, toisella pidätti kissaa. Kalle ei liikahtanut. Vain kerran siirteli tassujaan asettautuakseen paremmin, ja sitten taas hiljeni.
Ovella Toivo pysähtyi.
Sitten hän työnsi oven auki ja astui ulos.
Pihalla oli aamu. Harmaa, tammikuinen, ilman aurinkoa. Lumi oli vanhaa, painunutta, mustia jälkiä käytävällä. Toivo siristeli valolle.
Hän seisoi ovella ja piti Kallea sylissä.
Silloin Sirkka näki heidät.
Kotona oli lämmintä.
Toivo riisui kenkänsä eteisessä irrottamatta katsettaan kissasta. Sitten laski sen lattialle varoen, kuin jotain haurasta. Kalle painoi heti kuononsa lattiaan ja lähti kulkemaan seinän viertä. Hitaasti, pysähdellen. Nuuhki jalkalistat, nurkan, pienen pöydän jalan. Tarkasti.
Toivo seisoi ja katseli.
Kalle pääsi keittiöön. Pysähtyi kynnykselle, heilautti korvaa. Sitten astui sisään. Toivo tuli perässä.
Kulho oli lämpöpatterin vieressä, siinä missä aina. Tyhjä, puhdas, reunalta hieman pölyinen. Kalle meni sen luo, nuuhki. Seisoi sen yllä hetken. Sitten siirtyi sivuun ja istui patterin viereen, painaen kylkensä lämpimään rautaan.
Toivo avasi jääkaapin. Siellä oli vähän keitettyä kanaa. Hän erotti palan, laittoi kulhoon. Kädet eivät heti totelleet, sormet eivät olleet toipuneet kylmästä.
Kalle söi hitaasti. Ei ahneesti, kuten nälkäiset syövät, vaan varovasti. Toivo istui vieressä lattialla, selkä seinää vasten. Katseli.
Kalle kiersi sitten koko asunnon. Tarkasti jokaisen nurkan, jokaisen huoneen, jokaisen ikkunalaudan. Sitten palasi olohuoneeseen, hyppäsi sohvalle ja kiertyi sinne, missä se aina ennen nukkui. Vasemmalle tyynystä, käsinojan viereen.
Toivo ei irrottanut katsettaan.
Viisi kuukautta hän etsi, paleli tolppien luona, ajoi vieraiden kutsuille, kulki taskulampun kanssa autotallien väleissä. Ja Kalle istui kellarissa ensimmäisen rapun alla. Kaksikymmentä metriä ovelta. Millä se siellä eli? Hiirillä varmaan. Kuinka kauan se olisi pärjännyt, ellei sattumalta Toivo olisi kuullut sen hiljaista maukunaa.
Toivo olisi voinut ajatella sitä pitkään. Mutta ei ajatellut.
Hän sammutti valon eteisestä, meni olohuoneeseen ja istui sohvalle kissan viereen. Kalle avasi silmänsä, katsoi, ja sulki uudelleen. Ikkunan takana pimeni.
Kaikki olivat kotona.
