— Janne, keitä he ovat? Miten näin monta ihmistä pääsi pihalle? — Ailan ääni värisi, hän puristi poikansa kyynärpään tiukemmin. Ajatus kipinöi: “Myin mökin ilman kysymystä, ja nämä uudet omistajat saapuivat hoitamaan”. Suu kuivui, ja hän päästi poikansa käden irti, jäähdyttävän hiljaisen katsauksen alla omaan takapihaan.
Lautat tuoksivat kuuselta. Tuoksu oli niin tiivis ja kirpeä, että Ailan nenä kutitti jo ovikylkeen saapuessa, ja nyt se sekoittui kalkin ja hien hajui. Pihalla seisoi ihmisiä. Kaksikymmentä tai enemmän. Miehiä vanhoissa t-paidoissa ja pölyisissä farkuissa, kaksi nuorta naista rullienkeloin, poika tikkailla, toinen katolla vasaran kanssa. Joku kantoi sementtisäkkejä, toinen sekoitti ämpärissä valkoista tahnaa, jonka haju oli kuin kalkkinen tuulahdus. Hänen mökkialueensa, eilen vielä hiljainen ja harmahtava, näytti nyt kevään muurahaiskekästä.
— Janne, — hän kuiskasi kuivasti, melkein ääntä ilman. — Näetkö tämän? Jos myit mökin ilman lupaa, en anna sen pyyhkiä pois. Ole rehellinen, ovatko nämä vieraat?
— Äiti, pysähdy. Mitä uusia omistajia? — Janne horjahti. — Mitä? Nämä kaikki ovat minun. Kaikki minun.
— Mitä “minun” tarkoitat? Mikä täällä tapahtuu? Minulla on puhelin laukussa, jos et selitä heti, kutsun poliisin.
Hän tarttui laukkuun, joka roikkui olkapäällä. Sormet eivät totelleet. Päässä vilisi kaikki kerralla: mökki, jonka hän raahasi vuosikymmentä, terassi, jota ei koskaan päästy rakentamaan, koska opinnot, autolaina, korvaavat hampaat — kaikki odottivat, ja nyt tuntemattomat kävelivät hänen hoivaamallaan maalla, kuin lapsen kantamilla.
— Äiti, — Janne kosketti hänen olkapäätään. — Kuuntele. Nuo eivät ole omistajia. Minä kutsuin heitä.
Aila seisoi laukku harteillaan, katsoen poikaansa kuin ensimmäistä kertaa. Kolmekymmentäviisi vuotta, harmaantuneet hiukset, leveät olkapäät — ei isän, vaan hänen oma. Silmissä ei pelkoa eikä roinua, vain hiljaista, tasapainoista odotusta.
— Sinä?
— Minä. Äiti, nämä ovat minun. Kaikki. Työtoverit, opintovuosien kaverit, katujengit, kenet pelailimme jalkapalloa. Muistatko Paavon?
Aila muisti Paavon. Lihavan, ikuisesti nälkäisen, joka köyhästi ruokaili, koska hänen kotinsa oli köyhä. Hän oli silloin antanut hänelle kaksinkertaisen annoksen ja teennyt, ettei huomannut, kuinka Paavo punastui.
— Onko Paavo täällä?
— Tässä. Ja Saku, ja Mikko, ja Veikko, joka oli minulle häätodistaja. Lähes kaikki, joita ruoksit, äiti.
Aila katseli pihaa. Tässä oli syy, miksi kasvoissa oli tuttuva varjo. Tikkailla seisova poika oli se, jolle hän luovutti vanhan Janne‑polkupyörän, kun perhe muutti kerrostaloon. Ämpärillä sekoittava olivat Saku, yhdeksännen luokan poika, joka rikkoi lasi pallolla, ja hän vain pyysi korjaamaan sen. He olivat kasvaneet miehiksi, vahvoilla käsillä, vakavilla kasvoilla, ja nyt he seisoivat hänen mökissään laudoilla ja nuunilla.
— Miksi? — Aila kuiskasi. — Janne, miksi?
Janne mietti hetken, otti Ailan käden varovasti kuin lasinen, ja kääntyi itseänsä kohti.
— Olet säästänyt koko elämän tämän mökin, äiti. Muistatko, että halusit terassin? Suuren, liukuikkunoilla, josta voisi juoda teetä kesällä ja katsella auringonlaskua? Se lehti, jonka liimasit jääkaappiin, oli kuusitoista vuotta sitten.
Aila näki muistonsa. Se piirros oli keltainen ja kulunut, mutta hän ei heittänyt sitä pois, ennen kuin jääkaappi vaihtui. Leikekuva oli kadonnut, ja hän oli melkein unohtanut sen.
— Säästit sen, — Janne jatkoi, — jokaisesta palkasta. Sitten minulle tuli opiskelu, vuokrat, vuokra-asunto, kun Veron kanssa menimme naimisiin… Äiti, sinä korjasit makuuhuoneessa kuusi vuotta. Sinulla on yhä kukkakoristeisia tapetteja, jotka ovat vanhempia kuin minä. Muistan, että sanoit: “Ei se haittaa, terassi odottaa”. Mutta se ei odota ikuisesti. Lopeta odottaminen.
Aila hiljennytti. Hiljaisuus venyi niin kauan, että Paavo kattoi kattonsa vasaralla ja pysähtyi katsomaan heitä.
— Palautan velkasi, — Janne sanoi. — Ilmainen työvoima. Viimeistämme viikon sisällä. Tässä on suunnitelma.
Hän veti takataskustaan paperin, avasi sen. Aila näki piirroksen — siistin, mitat ja merkinnät marginaaleissa. Ei lehtileikekuva, vaan oikea projekti, räätälöity hänen pienelle mökkialueelleen, ottaen huomioon vanhan omenapuun, jota hän oli pyytänyt koskemaan.
— Omenapuu säästetään, — Janne katseli häntä. — Suunnittelemme perustuksen, lämpötilan, edullisen, luotettavan lattialämmitysjärjestelmän. Voin istua siellä marraskuussa, kääriytyä vilttiin ja nauttia teetä.
Ensimmäinen kyynel vierähti Ailan poskelle ja pysähtyi suupielen kulmaan. Hän ei pyyhkinyt sitä, ei edes huomannut. Hän katseli näitä aikuisiämiä miehiä, jotka olivat leikkineet jalkapalloa hänen pihallaan, rikkoineet polvia, kantaneet hänen padassa kuumia lihapullia, kirjoittaneet toisilleen kotitehtäviä keittiössä ja riitelevät tietokonepeleistä. Nyt he olivat täällä, ilmaiseksi, rakentaen Ailan unelma‑terassin.
Kuitenkin taustalla kuului yskäystä, ja aidan yläpuolelta ilmestyi kirkkaanvärinen huivi päälakissa. Viivi Annikki, vasemman naapuruksen äiti, pysyi kädet lanteillaan ja katseli kuin valtakunnan rajan piirtäjää.
— Aila, oletko sinä? — hän lauloi makealla äänellä, metallin kaltaisella sävyllä. — Näen hälinää, koneita, markkinatoriasta? Onko täällä juhlien torilla?
— Viivi, hyvää huomenta, — Aila pyyhkäisi poskea automaattisesti. — Tämä on poikani ja hänen ystävänsä. He auttavat. Rakennamme terassin.
— Terassi? — Viivi levitti kädet. — Onko teillä lupa? Tiedättehän, että omakotirakentamiseen on nyt sakkoja, jos mökki myydään ilman maksuja? Ja sinun tonttisi on pieni, Aila, kolmetoista metriä aidan jälkeen, noudatko takarajoja? Minä en aio olla hiljaa, jos jotain tapahtuu. Mun veljeni on rakennusvalvoja, voin varoittaa.
Janne kääntyi kohti aitaa, hymyillen.
— Hyvää päivää, Viivi Annikki. Lupa on kunnossa. Projekti hyväksytty. Paloturvallisuus täytetty. Ystäväni on arkkitehti, tarkisti kaiken ennen piirtämistä. Haluatko nähdä asiakirjat?
Viivi punastui. Hän ei odottanut tällaista.
— No, — hän nyökkäsi, varovasti perääntyen. — Katsotaan, miten sujuu. Jos se sotkisi, niin se sotkisi. Ja lapset eivät tee minulle unta yöksi.
— Ei hätää, — Aila sanoi hiljaisella äänellä, ääni menetti värinänsä. — Lapset söivät pannukkuja viime elokuussa, kun unohdit ruokkia ne. Joten he nukahtavat myöhemmin.
Viivi puristi huuliaan ja häipyi aidan taakse. Paavo katsoi katolta, nyökkäili ja palasi vasaraan. Ailan sisällä – ensimmäistä kertaa vuosikymmeniä – syttyi taistelun kaltainen innostus. Hän päätti puolustaa unelmansa.
Seuraavat kaksi tuntia Aila kulki sumuisessa puoliksi läpinäkyvässä tilassa, kuin nukkuen. Janne asetti hänet rullakuvioon omenapuun alla, toi vanhan kupin, jonka kahva oli rikki – sitä, josta hän joi teetä lapsena – ja kaatoi kuumaa teetä termosista.
— Istu, — hän kävi tiukasti. — Tänään tehtäväsi on katsoa. Ei “vain siivoilen” eikä “pistän kurkut”. Ymmärsitkö?
Aila halusi vastata – vuosikymmenten tottumuksesta – mutta päätti olla puhumatta. Hän nojasi tuolikaulukselle ja katseli.
Paavo ja hänen kumppaninsa sahasivat lautoja, sahaan ääni räisky, kuin naapurin koira haukkoi. Mikko, ei enää punainen vaan kalju ja vakava, sekoitti seosta ja selitti jotain tytölle puutarhasen kanssa. Janne liikkui joukossa, tarkastellen, auttaen, nyökkäillen – hänen kasvonsa olivat kuin aikuinen, hallitseva isäntä. Hän oli tänä yönä mökin omistaja, hänen äitinsä.
Kello kolmeksi iltapäiväksi Aila nousi. Kyllä, katsella voi, mutta ei enää kuin näin.
— Laitan ruoan, — hän sanoi Janneelle.
— Äiti…
— Älä sano “äiti”. Meillä on kaksikymmentä ihmistä, he ovat hereillä kahdeksasta aamusta. Mitä he söivät, voileipiä?
— Leipä ja kinkku…
— Juuri niin. Teen nopeasti.
Hän meni sisälle. Sisällä oli viileä, kesäisen pölyä haiseva. Hän avasi jääkaapin, joka oli tyhjä: munia, voita, kolmen vuoden vanha sinappi, – ja hän huokaisi. Ei mitään. Jouduttiin improvisoimaan.
Kun hän astui ulos kutsumaan Jannea kauppaan, yksi nuorista – se, kimaltelevilla filmitarroilla – ojensi hänelle kaksi raskasta muovipussia.
— Tässä vihanneksia, kanaa, munia, jauhoja, voita, — hän sanoi. — Janne teki ostokset eilen, sanoi: “Äiti haluaa kokata, älä riitele, anna raaka-aineet”.
Aila otti pussit, katsoi nuorta, sitten Jannea, joka seisoi kauempana tutkien ristikosta.
— Sinä, — hän sanoi selkänohassa. — Miten ehdit?
— Äiti, kolme kuukautta valmistelin, — Janne vastasi kääntymättä. — Sano milloin pannukkeet kypsyvät.
Se oli liikaa. Aila sulki oven, painoi kättä poskelle, hengitti syvään, vetäytyi takapenkkiin ja alkoi taikinan kanssa.
Tunti kului, ja pihalle nousi pitkä pöytä, jonka pojat rakensivat samoista laudoista viidestoista minuutissa. Pöydän päällä oli höyryävää perunaa kolmessa paistinpannussa, koska iso kattila puuttui. Kurkut, tomaatit, suuriksi viipaloituina, kuin nuoruuden salaatit. Keskellä oli korkea pino ohuita, reunat rapeita pannukkeja – hänen oma reseptinsä, ne, jotka kymmenen luokan nälkäiset pojat söivät kolmessa minuutissa.
— Aila‑Äiti, — huusi joku, ehkä Saku, lasi rikottu, — en ole syönyt tällaisia pannukkeja viidentoista vuoteen. Rehellinen totuus. En ole koskaan leiponut itse.
— Tiedän, — Aila hymyili. — Siksi sinäkin istuit myöhään.
Kaikki nauroivat äänekkäästi, nuorilla. Kaksikymmentä aikuista naurui mökillä, ja se nauru oli kuin kymmenen vuoden paras ääni.
Aila nousi. Hän pyöri katsellen kaikkia. Paavo, lusikalla kädessään, Janne varautui. Hän otti kahvikupin, kaatoi kompotista ja nosti sen.
— Ystävät, — hän sanoi, ääni kaikui yllättävän voimakkaana. — Anteeks, itkin kolmesti tänään. Ensin pelosta. Toisena ilosta. Kolmantena siitä, etten tiennyt, miten kiittää teitä. Nyt tiedän. Nosta malja teille. Jokaiselle. En ole unohtanut teidän kasvojanne, vaikka ajattelin, että te unohdit minut. Ette unohda. Siksi en turhaan ruoksinut teitä.
Hän joi kompotin kuin vahvaa viiniä. Pöydän ympärillä oli sekunti hiljaisuutta, sitten huuto “hurraa”, jonka seurauksena varis pudotti oksaltaan.
Hän käveli ihmisten keskellä, tarjoili pannukkoja, kaatoi teetä, kuunteli puheita ja tunsi, ettei huoli enää painanut hänen rintaansa. Ei huolta Janne‑avioliitoista, asuntolainasta, pitkistä työvuoroista tai harvoista puheluista. Kaikki se väisty, kun Janne istui käännetyn laatikon päällä, laudan sylissä, levittäen hilloa ja huusi: “Ei runkoita huomenna, tänään foktiivi, muuten sade pestä kaikki”. Hän oli kasvanut. Hän pystyi ohjaamaan kaksikymmentä ihmistä ja rakentamaan terassin – hän teki sen äidilleen.
Ilta saapui, ja ihmiset vetäytyivät teltoihin metsän reunaan, jotta pihasta ei tulisi ruuhkaa. Aila istui vanhan terassin alla. Janne istui vieressä.
— Miten pidit? — Janne kysyi.
— En tiedä, miten kiittää.
— Äiti, ei kiitosta. Minä kiitän sinua. Kaikesta.
He hiljenivät. Sitten Aila sanoi:
— TiesitköJa niin, kun aurinko laski viimeisen kerran, Aila tunsi, että kaikki nämä unohdetut hetket olivat nyt kietoutuneet yhdeksi lämpimäksi, ikuiseksi muiston takaa kudotuksi verhoiluksi.
