Mieheni ei koskaan pitänyt siitä, että joku yllätti hänet hassuissa tilanteissa. Pitihän hänen olla kova jätkä. Niinpä kurkistin hiljaa kylpyhuoneeseen, nautin näkemästäni, käännyin seinän taakse ja… luultavasti hikkaan koko illan naurusta:
“Jos olet kiltti kissa, sano mau!”,
“Jos olet maailman paras kissa, sano mau!”,
“Jos olet rakastettu kissa, sano mau!”
Mieheni lauloi hiljaa samalla kun pesi meidän Oskari-kissaa. Tavallisesti Oskari riehuu, kynsii ja yrittää purra, mutta nyt ehkä laulaminen miellytti sitä tai ehkä se vain oli shokissa.
“Me pestään sun selkä, sano mau…”,
“Me pestään sun tassut, sano mau…”,
“Me pestään sun häntäkin, sano mau…”
Mau, kuiskasi Oskari arasti.
Lyyhistyin naurusta seinän taakse Kadun vieläkin, etten kuvannut tätä mestariteosta, vaikkei minusta kyllä jäisi henkiin, jos olisin niin tehnyt.
Eikö kelpaa? Voisin laulaa sulle jotain muuta, sanoi mieheni.
Mau, Oskari vastasi.
Saku hiljentyi hetkeksi ja alkoi taas laulamaan, samalla hellästi saippuoi kissaa:
“Taas sataa, piirtää ikkunaan raidat harmaat,
Sun surullista siluettias, Madonna…”
Naurun kyyneleet valuivat poskillani.
Samalla oivalsin, ettei mieheni ollut koskaan laulanut minulle. Hän ei varsinaisesti ollut mikään romantikko, mutta muita hyviä piirteitä kyllä löytyi. Ja kissalle meillä kyllä laulettiin serenadeja. Ehkä vähän harmittaisi, jos ei olisi samalla niin hauskaa. Sillä välin “Madonna” maukaisi taas hiljaa ja alakuloisesti, jolloin Saku vaihtoi lauluun “Siivet saavat keinua”.
Siinä vaiheessa tajusin, että nyt meinasin paljastua ihan kohta, ja vedin nopeasti itseni kasaan olohuoneen puolelle, kun kylpyhetki alkoi olla ohi ja Saku valmisteli pyyhettä kissalle. Juuri kun sain pidäteltyä nauruni, kuulin vielä:
“Räts-räts televisio,
Räts-räts televisio,
Räts-räts televisio…”
Ja silloin en enää pysynyt hiljaa, vaan lauloin väliin:
Ja kaksi Pikku Kakkosta sisällä!
Samaan aikaan peräännyin nauraen sohvalle.
En tiedä, jatkettiinko kylppärissä laulamista vielä, mutta minulla loppui voimat pelkän naurun takia. Hetken päästä kaksi ryppyotsaista “kovaa jätkää” ilmestyi olohuoneeseen ja katsoi minua loukkaantuneina. Painoin pääni tyynyyn ja yritin olla hihittelemättä ääneen.
Kissa ja mies katsoivat minuun ylevästi ja marssivat tärkeinä keittiöön.
Tällä hetkellä tajusin, että joskus arjen parhaat hetket syntyvät juuri niistä pienistä hulluista tilanteista, joita emme osaa odottaa. Joskus vakavakin löytää itsestään lempeän ja huvittavan puolen ja ehkä juuri siitä syntyy yhteinen arki, jossa ilo löytyy naurusta ja rakkaudesta.
