Hilja makasi vuoteessa jo useamman päivän, kykenemättömänä nousemaan. Mikään ei varsinaisesti sattunut, mutta päätä huimasi, voimat olivat poissa, eikä halua nousta ollut lainkaan.
Mitä järkeä tässä on? ajatteli Hilja. Kaikki tehtäväni tässä elämässä on suoritettu: lapset kasvatettu, vanhemmat saatettu viimeiselle matkalleen. Nyt olen jäänyt ihan kuin ilman tarkoitusta. Vuodet olivat vilahtaneet ohi huomaamatta.
Ei huvittanut mikään. Hilja katseli huonettaan: katosta roikkui jo hentoisia seittejä. Katse osui ikkunaan, jonka takana oli hänen kasvimaansa, sittemmin villiintynyt rikkaruohojen valtaan. Aamunkajo alkoi, Hilja sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Unessaan hän näki äitinsä. Se yllätti hänet kovasti, äitinsä hän oli unessa nähnyt vain kerran, heti hautajaisten jälkeen, kolme vuotta sitten. Äiti katsoi häntä lempeästi, ojentaen kätensä kuin halataksen ja silittääkseen Hiljan päätä kuten eläessään, mutta jokin näkymätön muuri esti tuon eleen.
Rakas tyttäreni, äiti sanoi, huomenna on jo viimeinen päiväsi…
Hilja ikään kuin viskattiin hereille unesta. Hän nousi sängystä täristen.
Viimeinen päivä? Siinäkö kaikki? Miksi näin aikaisin? huusi Hilja tyhjyyteen.
Hän kuvitteli hetken, kun makaisi tuossa vuoteessa elottomana. Lapset, sukulaiset ja naapurit tulisivat… Talo olisi epäjärjestyksessä, kasvimaasta ei kukaan tietäisi mitä kasvaa missäkin, eikä ruokaa olisi tarjolla. Hilja alkoi touhuta ympäri huonetta tietämättä, mistä aloittaisi.
Keittiössä hän pyöräytti nopeasti taikinan: “Huomenna ehtii kohoamaan, teen piirakoita. Jospa tässä säilyy hengissä iltaan asti.”
Hän kantoi vettä, sieppasi rättinsä ja pyyhki pölyt jokaisesta nurkasta. Kaiken, mikä lojui miten sattuu, hän siisti. Sitten tarttui lattioihin.
Noin, nyt on siistiä! huokasi Hilja.
Nyt oli vuorossa kasvimaa. Hän rehki kuin nuorena konsanaan, kuulematta nälkää eikä väsymystä. Ajatus takoi päässä: “Viimeinen päivä! Viimeinen päivä!”
Vasta, kun viimeisetkin rikkaruohot oli kitketty, Hilja huomasi jalkojensa kivun.
Nyt pitäisi levätä. Ei, myöhemmin ehtii.
Hilja muisti taikinan ja kiiruhti sisälle.
Kohta uunituoreet piirakat olivat pöydässä.
No siinä hyvä, huomenna lapset tulevat, juovat teetä piirakoiden kanssa ja muistavat äitiään, Hilja totesi ääni särkyen. Maistanpa yhden. Oi, kun tuli pehmeitä!
Hän istuutui ikkunan ääreen ja ajatteli:
On se vaan hienoa olla olemassa tässä maailmassa.
Mutta nyt oli aika valmistautua viimeiselle matkalle.
Hilja alkoi käydä vaatevarastoaan läpi, miettien mitä pukisi ylleen. Lopulta hän valitsi uuden mekon, jota ei ollut koskaan pitänyt.
Peilin edessä hän kampasi tukkansa ja laittoi hieman huulipunaa. Hän pukeutui valitsemaansa mekkoon ja jäi hetkeksi katselemaan peilikuvaansa.
Kaunis! Tässä asussa ennemmin häihin kuin hautaan!
Mutta kohtalon kanssa ei neuvotella… Hän asettui vuoteeseen kuolemaan. Ei kuitenkaan ehtinyt. Ulkoa kuului auton ääni, pihalle pysähtyi joku ja tööttäsi.
Varmaan naapureille tulevat, heillä käy usein vieraita, ajatteli Hilja.
Hetken päästä oveen koputettiin, sitten uudelleen.
Voisiko olla, että lapset tulivat? Hän kurkisti ikkunasta. Vieras auto.
Onpas komea menopeli! lipsahti Hiljalta. Kuka lie eksynyt, hän mietti ja lähti ovelle. Otti salvan pois ja avasi oven. Porstuassa seisoi hyväkuntoinen, siististi pukeutunut mies. Hilja tarkasteli häntä katseellaan.
“Miehellä on päällä puku kuin juhliin menossa!” Hilja ajatteli.
Oletteko Hilja? mies tiedusteli.
Kyllä
Olen teitä tapaamaan. Anteeksi kun myöhästyin…
Onko teillä asiaa? Hilja ei ymmärtänyt.
Niin, mies alkoi hieman hätäillä, epäröiden.
Taidatte olla väärässä osoitteessa.
En, en, teidän luoksenne tulin. Anteeksi, kun saavuin näin yllättäen.
No kieltämättä on jo myöhä, mutta kuuntelen toki.
Tiedän, että on myöhä. Olen kaukaa ja eksyinkin matkalla.
Hiljan silmistä paistoi epäluulo. Vieras jatkoi:
Minä olen Markku, ja haluaisin tutustua teihin.
“Minulla oli tänään ihan muuta ohjelmaa,” ehti Hilja jo miettiä.
Miten te minut tunnette? hän kysyi lopulta.
Laitoin teille ystäväpyynnön Skypessä, mutta käytte siellä harvoin. Etsin teidät lopulta muualta siitä voin kertoa myöhemmin. Nyt päätin kuitenkin vain ajaa tänne.
Hilja mietti, mitä nyt pitäisi tehdä.
Markku, anteeksi nyt, mutta en ole pitkään aikaan halunnut tutustua keneenkään enkä muutoksia elämääni. Parempi jos palaatte kotiin.
Luultavasti olette oikeassa. Olisi pitänyt soittaa ensin. Hyvästi, Hilja.
Mies käveli ripeästi autolleen. Puolimatkassa hän kääntyi ja ojensi Hiljalle kalliin suklaarasian.
Anteeksi vielä.
Ja hän jatkoi matkaansa kohti autoa.
Hilja tunsi pientä syyllisyyttä, kävi Markkua sääliksi. Oli varmaan nälissään ajanut koko päivän.
Markku, odottakaa! Tulkaa sisälle, keitän teille ainakin teetä.
Markun kasvoille levisi helpottunut hymy, ja hän kiirehti portaille.
Tosi mielelläni, Hilja.
He astuivat sisään.
Käykää pesemässä kädet, pyyhe löytyy siitä.
Hilja kaatoi teetä kuppeihin, laittoi piirakat pöydälle.
Oletteko nälkäinen? hän kysyi.
Jos sopii…
Totta kai, olkaa hyvä.
Hilja huomasi itsekin olevansa nälkäinen. Hän kattoi pöydän nopeasti; onneksi ruokaa oli nyt runsaasti.
Hyvää ruokahalua, toivottivat he toisilleen ja nauroivat.
Pitkästä aikaa Hilja söi hyvällä ruokahalulla. Markku osoittautui miellyttäväksi ja puheliaaksi. Tuntui, että tunnin päästä he olivat tunteneet toisensa aina.
Hilja, jos tarvitsette apua, sanokaa vaan.
Hilja hymyili miehen puvulle.
Apua tarvitsisin kyllä! Navetta painuu kasaan, aita on romahtamaisillaan…
Markku jäi mietteisiinsä:
Hilja, autan kyllä, pistetään kaikki kuntoon.
Hän alkoi tehdä lähtöä.
Kiitos paljon… kaikesta, ruoka oli erinomaista. En pyydä yösijaa, tiedän ettei se käy. Näkemiin, Hilja.
Hei hei Markku, hyvää matkaa!
Hilja siivosi pöydän, istui vielä tovin ja meni sitten nukkumaan tai paremminkin, valmistautumaan kuolemaan.
Uni tuli heti väsymys painoi koko päivän jaloilla pyörittyä.
Tyttäreni, miksi pakenit eilen, et kuullut kaikkea? äiti tuntui odottavan häntä unessa. Tänään oli viimeinen päivä yksinäistä elämääsi. Tiedämme, kuinka raskasta yksin on ollut, siksi päätimme lähettää sinulle enkelin tueksi. Älä häädä häntä, hän suojelee sinua. Muista hoitaa hänestäkin huolta.
Ketä hoisin, äiti? Enkelinne lähti jo, pelästyi kai.
Äiti siunasi hänet ja katosi.
Aamulla varhain Hiljan herätti koneen ääni. Hän kurkisti ikkunasta ja näki kuorma-auton täynnä rakennustarvikkeita. Toinen auto seurasi perässä, miehiä nousi ulos ja ryhtyi purkamaan lautoja.
Mikähän tämä? Eihän minulla ollut mitään tilausta…
Hilja oli jo juoksemassa ulos komentamaan, että kaikki viedään pois, mutta näki Markun tämä neuvoi miehiä purkamaan lautoja oikeisiin paikkoihin.
Lopulta autot lähtivät, työ oli tehty.
Hilja meni tutkimaan.
No jopas! Tällä aineksella rakentuisi kokonainen talo!
Lähes heti seuraava auto toi lisää materiaaleja peltilevyjä ja muuta.
Sehän on aita, Hilja ymmärsi, sellainen tuli naapurillekin. Oli aina ihaillut uutta aitaa.
Työmiehet kävivät toimeen. Markku toimi apumiehenä eikä vain pomona.
Hilja meni pihaan.
Markku, ei olisi tarvinnut! hän yritti sanoa vastaan.
Hilja hyvä, ei hätää, menkää vain sisälle, on viileä ilma tänään.
Hilja oli aivan ymmällään. Elämä oli opettanut olemaan luottamatta miehiin; hänellä oli niitä kaksi ollut, mutta kumpikaan ei ollut hänestä välittänyt. Kaikki oli aina hoidettava itse. Hän ei tiennyt miten suhtautua tällaiseen.
Työ eteni vauhdilla. Muutamassa päivässä valmistui uusi aita, uusi varasto, lattia vaihdettiin, leivinuuni kunnostettiin. Mutta Hilja ei voinut vielä luottaa epäili Markkua jostain.
Mitä tuo mies haluaa? Ehkä hän haluaa rahaa?
Mutta sellaisia summia Hiljalla ei ollut.
Annan mitä on, loput maksan myöhemmin.
Kun väsynyt mutta tyytyväinen Markku astui sisään, Hilja sanoi:
Markku, olen teille todella kiitollinen. En edes tiedä miksi teitte tämän kaiken minulle…
Hilja, lopettakaa nyt, ei tästä raha tule kyseeseen.
Silti Hilja ojensi rahaa.
Ottakaa nämä, ei ole paljon, mutta maksan loput myöhemmin.
Ei, Hilja. Ei olisi tarvinnut.
Markku lähti ulos. Kohta Hilja kuuli auton äänen Markku ajoi pois.
Hän ei palannut toisena eikä kolmantena päivänä, ei viikon jälkeenkään…
Hilja ei tiennyt mitä tehdä. Häntä ahdisti pohjiaan myöten. Hän ei pystynyt ajattelemaan ketään muuta oli rakastunut kuin nuori tyttö.
Miksi työnsin Markun pois? Miten nyt enää saan hänet takaisin? Hilja mietti, niin kuin olisi tuntenut Markun koko elämänsä.
Hän kuljeskeli vaitonaisena kylätiellä, tietämättä minne tai miksi. Hänen matkansa pysäytti naapuri, joka tiesi kylän asiat tarkkaan.
Hilja, älä sinä nyt sitä Markkua karkota, sehän teki sulle kaikenlaista hyvää! Siitä näkee, että tuolla miehellä on järkeä päässä!
Kyllä se on jo lähtenyt aikaa sitten, Hilja totesi alakuloisena.
Älähän nyt, naapuri virnisti sen auto on seisonut kylän mutkassa yön yli!
Missä? Hilja kysyi.
Kylään johtavan mutkan lähellä…
Hilja ei jäänyt kuuntelemaan loppuun, vaan lähti juosten toiveikkaana Markkua etsimään. Mutta ei autoa, ei Markkua, ei missään.
Pilkkaa minua vain, totesi Hilja ja laahusti kotiin.
Yöllä Hilja ei saanut nukutuksi. Hän nousi, kietoi villahuovan pois harteilleen ja istahti portaille. Ilma oli viileä ja Hilja nosti huovan korvilleen.
Miksi olen näin onneton, hän huokasi ääneen, ja näin tolvana!
Kyyneleet tulvahtivat silmiin ja hän puhkesi itkuun.
Silloin joku tuli kiireellä, nosti hänet syliinsä ja suuteli poskia, itkettyneitä huulia.
Hilja, älä vain itke! pyysi Markku.
Markku, missä olit niin kauan? Miksi lähdit?
En lähtenytkään, en pystynyt. Rakastan sinua.
Ja minä sinua, enemmän kuin omaa elämääni!
Hilja painautui enkelinsä syliin, sen jonka taivas oli hänelle lähettänyt.
Kiitos, äiti, kuiskasi Hilja ja itki taas, tällä kertaa onnesta.
