Kun olin lapsi, haaveilin aikuistumisesta, jotta voisin tehdä mitä haluan: syödä lempiruokaani, mennä nukkumaan silloin kun huvittaa, lähteä ulos kysymättä keneltäkään lupaa. Nyt nauran sille pienelle, lapselliselle minälleni. Todellisuus löi kasvoille sinä päivänä, kun muutin yksin Helsinkiin: siivous, ruoanlaitto, vuokra, laskut, kaupassa käynti… kaikki yhdellä palkalla, joka hädin tuskin riitti. Kuvittelin, että vapaus on sitä, että saan päättää mitä illallisella syön. En tiennyt, että se tarkoittaa sitä, että lasken riittääkö rahat samanaikaisesti riisiin ja saippuaan.
Yhtenä päivänä tajusin, ettei moneen viikkoon ollut istunut rauhassa aamupalalle. Nousin ylös, kävin suihkussa, petasin sängyn kiireellä ja juoksin pysäkille ehtiäkseni bussiin. Matkalla muistin, etten ollut vastannut työmeiliin, internetlasku erääntyy perjantaina ja kortin limiitti on melkein täynnä. Aikuisten vapaus osoittautui tehtävälistaksi, eikä toteutuneeksi unelmaksi.
Kun lopulta palasin kotiin, väsymys kaatui päälle kuin saunankuuma kivi. Availin jääkaappia toivoen, että siellä olisi jokin valmis ruoka. Mutta ei joudun pesemään, pilkkomaan, kokkaamaan, ja taas pesemään. Joskus söin vain ruisleipää ja juustoa välttääkseni paistinpannat. Mutta silloinkin mieli ei levännyt, vaan kuiskasi: vesilasku on korkea, täytyy tarkistaa kylpyhuoneen vuoto, aamulla pestyt vaatteet haisevat koska unohdin ne narulle.
Kaverit sanoivat: Nähdään pian. Mutta aina kun yritimme sopia tapaamista, jokaisella oli jokin oma huoli: yksi teki ylitöitä, toinen hoiti sairasta sukulaista, kolmas oli rahaton ja neljäs vain uupunut. Nuorena näimme lähes päivittäin; nyt saattoi mennä kuukausi, ettei kukaan ehtinyt tavata. Ja kun lopulta kokoonnuimme, juttelimme vain väsymyksestä, laskuista ja selkäkivuista. Olimme nuoria, mutta kuulostimme kahdeksankymppisiltä.
Raskainta oli tajuta, että oikeaa lepoa ei edes ole. Jopa viikonloput olivat täynnä tehtäviä: pyykinpesu, siivous, seuraavan viikon suunnittelu, ruokaostokset, ja jokin korjaus kotona. Eräänä lauantaina huomasin itkeväni lattiaa pestessä, koska ajattelin: En lepää edes levätessäni. Lapsena kutsuin tätä vapaudeksi, vaikka oikeasti tein kaiken sen, mitä aikuiset ennen hoitivat puolestani eikä ollut ketään auttamassa.
Työ ei ollut sitä, mitä kuvittelin. Ajattelin, että työstä saa tyydytystä. En tiennyt, että siihen kuuluu hymyily silloinkin kun ei huvita, typerien kommenttien kestämistä, jatkuvasti muuttuvien tavoitteiden seuraamista ja sen huomaamista, miten suurin osa palkasta katoaa asioihin, joita ei edes näe. Eräänä päivänä laskin, ostanko lounaaksi jotakin vai säästänkö rahat bussikorttiin. Tätä ei kukaan kerro kun on lapsi. Kukaan ei selitä, että aikuisen elämä on jatkuvaa laskelmointia.
Luulin, että aikuisuus merkitsee vapautta. Mutta todellisuudessa se on kummallinen tasapaino väsymyksen, vastuun ja pienten rauhan hetkien välillä. Opin, ettei vapaus tarkoita huolettomuutta vaan kykyä selviytyä ja arvostaa pieniä, hiljaisia onnistumisia arjen keskellä.
