Kielletty rakkaus voi olla kivulias kokemus, ja valitettavasti huomasin olevani keskellä sellaista, mutta minun tapauksessani kaikki oli vielä monimutkaisempaa. Olin toisen vuoden opiskelija Helsingin yliopistossa, kun rakastuin ihanaan tyttöön nimeltä Tuulikki. Tuulikki oli kaunis, älykäs ja lempeä, mutta äitini ei pitänyt hänen perheensä vaatimattomasta taustasta. Äiti uskoi, ettei Tuulikki ollut arvoiseni ja että minun pitäisi seurustella jonkun kanssa, jolla on sama sosiaalinen asema kuin minulla.
Vaikka äitini paheksui suhdettamme, jatkoin tapaamisia Tuulikin kanssa. Eräänä aamuna, kun sumu ulvoi ikkunan takana ja korpit lentelivät kummallisesti kadun yllä, sain Tuulikilta kirjeen. Kirjeessä hän kertoi ettei enää jaksanut kantaa äitini tuottamaa painetta, ja oli päättänyt jättää minut. Uutinen sai aikaan kiivaan riidan äitini kanssa, ja pian pakkasin tavarani ja vuokrasin pienen kämpän Kallioon, tavoitellen vapautta hänen vaikutusvallastaan. Silti sydämeni pysyi kiedottuna Tuulikkiin, enkä voinut käsittää, miten hän oli voinut lähteä noin vain.
Sitten, yhtenä oudon kirkkaana päivänä, kun vein biojätteitä roskakatokselle ja taivaalla kimalteli mystisesti kaksi aurinkoa, näin Tuulikin seisovan ovellani, kyynelistelemässä poskillaan. Kutsuin hänet sisälle lämpimään, pois harmaan tuulen alta, ja siellä hän uskoutui minulle. Kävi ilmi, että äitini oli juonitellut ja laatinut kirjeen, jossa väitti Tuulikin jättäneen minut, ja kertoi myös Tuulikille, että minä olin jo muuttanut toisen tytön kanssa. Kaikki oli pelkkää hämärää harhaa, peilistä heijastuvaa valhetta.
Kun totuus paljastui, me yhdistimme jälleen polkumme ja lämmittelimme toistemme sylissä. Sovimme, ettemme enää antaisi sosiaalisen aseman virtojen viedä meitä mukanaan. Löysimme lohdun toisiemme katseista, tietäen että rakkautemme oli voimakkaampi kuin yksikään ulkoa tuleva tuomio. Siitä päivästä lähtien kuljimme yhdessä halki elämän oudossa ja unohtumattomassa unessa, käsi kädessä, ja annoimme vain oman onnemme määrittää polkumme.
