Vanhempani asuivat aina eri paikkakunnalla, ja lapsena minut jätettiin usein isovanhempieni luo Helsingissä, kun he paiskivat töitä ympäriinsä eivätkä ehtineet olla kotona. Vaikka meillä ei ollut rahahuolia, he laittoivat uransa kaiken muun edelle, myös yhteisen aikamme. Sen vuoksi kasvoin erityisen lähelle mummaani ja ukkiani, jotka olivat minulle valtava tuki ja rohkaisu elämäni eri vaiheissa.
Kun saavutin täysi-ikäisyyden, sain perintönä kaksi asuntoa Helsingistä. Se oli käännekohta: pääsin osoittamaan vanhemmilleni, että pärjään omillani. Myin asunnot ja käytin rahat oman pienen talon ostamiseen Turusta, jossa opiskelin yliopistossa. Opiskeluaikoina suhteeni vanhempiini pysyi etäisenä, ja opin pärjäämään ilman heidän läsnäoloaan.
Opiskelun aikana mumma ja ukki menehtyivät. Se sai minut tuntemaan entistä suurempaa etäisyyttä vanhempiini. He eivät olleet juurikaan osa kasvatustani eivätkä arkeani, enkä kokenut merkittävää yhteyttä yhteisen ajan puutteen vuoksi. Ehkä siksi minun oli vaikea löytää aikaa heille nyt aikuisena, aivan kuten heidän oli aikoinaan vaikea löytää aikaa minulle.
Kun vanhempani sittemmin harmittelivat, etteivät saaneet osuuttaan myytyjen asuntojen rahoista, en tuntenut yhtään velvoitetta antaa heille mitään. He eivät olleet tukenani silloin, kun olisin eniten kaivannut. Nyt minäkin laitoin vihdoin omat tarpeeni ja hyvinvointini etusijalle. Silloin kun he valittivat ajanpuutettani, annoin lähes välinpitämättömän vastauksen: “Ei ehdi, olen töissä.” Oletin, että he jos ketkä ymmärtäisivät, miten työ voi täyttää ihmisen arjen olihan se heidän oma valintansa aikoinaan.
Keskityn nykyään huolehtimaan omasta elämästäni ja tavoitteistani, sillä osa omaa selviytymisstrategiaani on ollut hyväksyä heidän poissaolonsa ja hakea onni sekä täyttymys omilla ehdoillani. Vaikka tunteeni vanhempiani kohtaan ovat ristiriitaiset, koen, että teen vihdoin niin kuin minusta tuntuu oikealta.
