Sanottu pelossa
Aino piteli kädessään listaa tutkimuksista ja lähetteistä, aivan kuin paperi voisi pitää kaiken hallittavana. Kirurgisen osaston käytävällä oli muovisia tuoleja, seinällä äänetön televisio, jonka alareunassa pyöri uutisnauha täysin irti heidän todellisuudestaan. Hän nousi vasta, kun oven takaa ilmestyi hoitaja.
Petteri Jaakolan omaiset? Tulkaa, olkaa hyvä.
Aino otti ensimmäisen askeleen, ja tunsi, miten Eero nousi yhtä aikaa hänen viereensä. Eero oli edelleen siinä samassa toppatakissa kuin yöllä, kädet syvällä taskuissa, aivan kuin pelkäisi niiden paljastavan tärinän.
Isä makasi korkealla sairaalavuoteella, polvet hieman koukussa lakanan alla kuten aina, kun hän yritti hakea mukavaa asentoa. Yöpöydällä oli vesikannu, paperipussi täynnä dokumentteja ja viikattu T-paita. Isä katsoi heihin ja yritti hymyillä, mutta säästeli voimiaan.
No, mitenkäs täällä menee? hän kysyi hiljaa.
Aino istahti tuolin reunalle, ettei olisi liian lähellä. Hän halusi puhua nopeasti ja päättäväisesti, mutta sanat tökkivät kurkkuun.
Me ollaan täällä, kaikki ihan hyvin. Kohta tämä on ohi ja… hän ei saanut lausetta loppuun.
Eero kumartui lähemmäs, aivan kuin voisi suojella isää omalla hartiallaan.
Isä, pidä pintasi. Me hoidetaan kyllä kaikki. Mä… mä käyn milloin tarve.
Milloin tarve jäi leijumaan ilmaan. Aino tunsi, miten he molemmat etsivät siitä turvaa. Lääkäri oli eilen puhunut kalseasti ja tarkasti, mutta jokainen tauko tuntui huokuvan riskiä. Pelko liimasi heidät yhteen, kuin liima, jota ei meinaa saada irti.
Eero, Aino sanoi katsomatta isään, puhutaan suoraan. Nyt ei riidellä. Sovitaan että mitä ikinä tapahtuu, kumpikaan ei katoa. Minä en, enkä sinäkään. Me… pysytään.
Eero nyökkäsi liian nopeasti.
Lupaan, kyllä mä olen tässä. Jos tarvitsee, minä kannan vastuuta. Ymmärrätkö? hän puhui isälle, mutta katsoi Ainoon, aivan kuin halusi lukita sopimuksen heidän välilleen.
Isä katsoi heitä vuoron perään. Hänen sormensa, kuivat ja lämpimät, puristivat lakanan reunaa.
Ei mitään lupauksia, hän sanoi. Tehkää vain niin, ettei tule riitaa.
Aino olisi halunnut luvata, ettei riidellä, että kaikki on hallinnassa, että he ymmärtävät. Mutta sen sijaan hän peitti isän käden omallaan. Hän tunsi, että oikeilla sanoilla operaatio voisi sujua helpommin.
Me pärjätään, hän sanoi. Tehdään mitä täytyy.
Kun isä vietiin pois sängyllään, Aino ja Eero jäivät käytävään. Lupaus roikkui heidän ympärillään kuin onnenamuletti. He hokivat sitä mielessään ettei romahtaisi. Aino lähetti miehelleen lyhyen viestin myöhästymisestä, puhelin äänettömällä. Eero soitti työpaikalle ja ilmoitti ottavansa palkatonta vapaata, vaikka Aino tiesi hänen tilanteensa olevan muutenkin epävarma.
Leikkaus kesti pidempään kuin heille oli kerrottu. Lääkäri tuli ulos väsyneenä, riisui maskinsa ja sanoi, että tehtiin kaikki mahdollinen, nyt tärkeintä ovat ensimmäiset tunnit. Hän ei luvannut mitään hyvää, joten Aino takertui jokaiseen vakaa-sanaan.
Ennuste on varovainen, lääkäri jatkoi. Toipuminen on hidasta. Tarvitaan apua, lääkitys, seurantaa.
Aino nyökkäili kuin koulussa, jossa ei saa tipahtaa lauseesta merkin vertaa. Eero kysyi kuntoutuksesta, aikatauluista, ja koska voisi päästä kotiin. Vastaus oli, että kotiutuminen venyy, ja kotona työ ei lopu.
Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen Aino eli rytmissä tulla kysyä tuoda lähteä. Hän opetteli vierailuajat, kahden hoitajan nimet ja sen, missä huoneessa sai reseptit. Lääkkeet ja annostukset olivat kännykässä, mutta kaiken varalta myös muistivihossa puhelimesta saattoi loppua akku, vihko ei koskaan.
Eero kävi joka toinen päivä, joskus iltaisin pimeällä. Hän toi hedelmiä, vettä ja kertakäyttöalustoja, kun Aino niitä pyysi. Hän yritti olla reipas, mutta hiljeni heti huoneessa, peläten sanovansa väärin.
Isä kohtasi kaiken tyynesti. Ei valittanut, vain pyysi joskus tyynyä parempaan asentoon tai mukia käteen. Sattuneena hän sulki silmänsä ja hengitti rauhallisesti, kuten aikoinaan kuntoutuksessa opetettiin infarktin jälkeen. Aino mietti, että arvokkuus on oma työnsä.
Kahden viikon kuluttua isä siirrettiin vuodeosastolle, ja seuraavalla viikolla alkoi puhe kotiuttamisesta. Aino tunsi ensin helpotuksen, sitten pelon. Sairaalassa kaikessa oli aikataulu: pistot, kierrot, näytteet. Kotona se kaikki olisi heidän hoidettavaan.
Kotiutuspäivänä Aino tuli autolla miehensä kanssa, toi naapurilta lainatun taittosauvan ja pussin puhtaita vaatteita. Eero oli luvannut tulla auttamaan kantamaan isää kolmanteen kerrokseen, sillä talossa ei ollut hissiä. Hän ei tullut.
Aino seisoi porraskäytävässä, avaimet ja paperit käsissä. Isä istui penkillä, väsynyt matkasta, yrittäen olla näyttämättä kipua. Aino puoliso vilkaisi hermostuneena kelloa.
Eero tulee ihan kohta, Aino vakuutti, vaikka ei itsekään uskonut.
Eero vastasi puheluun viiveellä.
Olen ruuhkassa, hän sanoi. Tuolla sillalla kaikki seisoo. En ehdi. Tekisittekö… jotenkin?
Ainon sisällä kuohahti.
Jotenkin? hän toisti. Eero, sinähän…
Tulen illalla. Ihan oikeasti. Nyt vain ei onnistu.
Aino ei ruvennut kiistelemään isän kuullen. He kantoivat isän ylös kolmisteen: puoliso, rapun naapuri jonka Aino nappasi pihalta, ja Aino itse tukien isää kyynärvarresta. Isä hengitti raskaasti, mutta oli hiljaa. Eteisessä Aino avasi oven, napsautti valon päälle, siirsi lääkepussin pöydälle ja ajatteli heti, että kynnysmatto pitää siirtää, ettei isä kompastu.
Illalla Eero tuli, kasvoillaan anteeksipyytävä ilme ja pussillinen appelsiineja.
No, miten täällä? hän kysyi, kuin aamua ei olisi ollutkaan.
Aino näytti listan: tabletit aamulla, tabletit päivällä, pistokset joka toinen päivä, siteiden vaihto, verenpaineen mittaus. Hän puhui tasaisesti, sillä jos päästäisi tunteet pintaan, ääni särkyisi.
Mä voin viikonloppuisin, Eero sanoi. Arkena mulla on… sä tiedät.
Aino tiesi. Eerolla oli duuni, jossa vuorot saatettiin leikata koska vain. Hänellä oli vaimo ja pieni poika, laina, jatkuva epävarmuus. Ainollakin oli omansa: kaksi koululaista, puoliso joka oli kyllästynyt hänen poissaoloonsa ja esihenkilö, joka vilkuili oudosti.
Ensimmäiset kotiviikot kuluivat sumussa. Aino nousi ensimmäisenä: antoi lääkkeet, mittasi paineen, teki suolattoman puuron isälle. Herätti lapset, auttoi kouluun, jätti kauppalistan puolisolle ja kiiruhti töihin. Lounastunnilla soitti isälle: oliko syönyt, päässä ei pyörrystä? Töiden jälkeen apteekkiin useimmiten oikea lääke puuttui, farmaseutti ehdotti toista, mutta Aino pelkäsi vaihtaa.
Eero kävi viikonloppuisin, joskus vain pari tuntia. Auttoi roskien viennissä tai kaupassa, istui isän seurana kun Aino laittoi ruokaa. Mutta aina hän vilkuili kelloa.
Mun pitää lähteä, hän sanoi. Meillä on siellä… hommia.
Aino nyökkäsi, vaikka joku sisällä kiristi. Hän yritti olla laskematta, kuka teki enemmän, mutta mieli laski kuin itsestään.
Eräänä iltana, kun isä oli nukahtanut, Aino tiskasi liian kuumalla vedellä sormiaan kihelmöiden. Mies istui hiljaa pöydän ääressä.
Tajuatko, ettei tämä voi jatkua? hän sanoi viimein. Sinä loppuun. Lapset eivät juuri näe sinua.
Aino sulki hanan.
Entä mitä ehdotat? hän kysyi.
Hoitaja. Vaikka muutamaksi tunniksi päivässä. Tai Eero voisi ottaa jokaisen arki-illan.
Aino mietti, miten sanoisi Eerolle hoitajasta ja tiesi jo valmiiksi vastauksen: Ei meillä ole varaa. Hän ei itsekään ollut varma, riittäisikö rahat. Jokainen euro oli jo jaettu.
Seuraavana päivänä isä pyysi saada apua kylpyhuoneeseen. Hän tukeutui seinään, askel kerrallaan, ja Aino tunsi sormien tärisevän. Kun isä istui jakkaralle, hän katsoi Ainoa alhaalta.
Sinä olet väsynyt, hän sanoi.
Kyllä mä jaksan, Aino vastasi.
Jaksaminen on sitä, että hymyilet muutenkin kuin väkisin.
Aino käänsi päänsä pois, ettei isä näkisi silmien kosteutta. Häntä hävetti väsymys, aivan kuin olisi pettänyt isän jaksamattomuudellaan.
Kuukauden päästä kotiutuksesta tuli selväksi, että toipuminen kestää aiottua pitempään. Isä pystyi liikkumaan asunnossa, mutta väsyi nopeasti. Apua tarvittiin edelleen suihkuun, lääkkeisiin, juomaan muistamiseen. Hän yritti tehdä asioita itse, mutta paketit menivät joskus sekaisin.
Aino pyysi Eeroa tulemaan keskiviikkoiltana, että pääsisi pojan vanhempainiltaan. Eero lupasi.
Keskiviikkona Eero ei tullut.
Tuli viesti: En pääse, lapsella korkea kuume. Aino luki sen ja tunsi, että jokin katkesi. Hän ei voinut olla vihainen sairaalle lapselle, mutta harmi löysi silti tiensä ulos.
Aino ei mennyt kokoukseen. Hän istui keittiössä, katsoi pojan vihkoa, johon olisi pitänyt allekirjoittaa kokeen, ja mietti, että hänen elämästään on tullut pelkkä toisten tarpeiden lista omat ovat kadonneet.
Lauantaina Eero tuli, kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja kertoi heti, miten yöllä oli lapsen kuumeen kanssa mennyt, miten vaimo oli hyytynyt.
Ymmärrän, Aino sanoi. Todella.
Eero katsoi häntä varuillaan.
Mutta? hän kysyi.
Aino kaivoi muistikirjan, johon lääkkeet ja päivät kirjoitettu.
Mutta sinä lupasit. Siellä sairaalassa. Lupasit, että olet tässä ja otat vastuuta. Muistatko?
Sanat iskivät ilmaan. Aino itsekin yllättyi niiden suoruudesta. Hän näki, kuinka Eero jännittyi.
Minähän käyn täällä, Eero sanoi. Vai oletko sitä mieltä, etten tee mitään?
Tulet kun sinulle sopii, Aino sanoi. Mutta minä tarvitsen apua silloin kun minulle sopii. Ymmärrätkö eron?
Eeron kasvot punahtuivat.
Luuletko, että se on helppoa? hän kysyi. Luuletko, ettei minulla ole huolta? Koko ajan joutuu tasapainoilemaan. Minullakin on perhe ja työ, en voi jättää kaikkea.
Entä minä? Aino korotti ääntä. Voinko minä jättää työni, lapseni, mieheni? Valvoskelenko minä öitä, kun isällä huono olo, ja hymyilen aamullla pomolle? Sinäkö voit, minä en vai?
Isän yskä kantautui olohuoneesta. Aino vaikeni, mutta oli jo myöhäistä. Eero astui askeleen lähemmäs.
Sanoit silloin, että me emme jätä, hän sanoi hiljaa, äänessään silti syytös. Sinä otat aina kaiken kontolle, ja sitten odotat, että muut ovat yhtä vahvoja.
Ainolta putosi rintaontelo tyhjäksi. Hän ikään kuin näki itsensä ulkopuolelta: aina ottamassa enemmän, koska pelkää, että muuten kaikki hajoaa ja sitten suuttuu, kun muut eivät jaksa samaa.
En minä ole vahva, hän sanoi. En tiedä, miten muuten tehdä.
Eero laski katseensa.
En minäkään, hän myönsi. Silloin sairaalassa… sanoin kantavani, koska pelkäsin, että muuten isä…
Aino istui tuolille, kädet tärisivät.
Me sanoimme sen pelosta, hän sanoi. Nyt sillä pelolla vain hakkaamme toisiamme.
Hetken Eero oli hiljaa. Isä yski taas, ja Aino meni hänen luokseen. Isä makasi, katsoi kattoon.
Ei tarvitse minun takiani tapella, hän sanoi päätä kääntämättä.
Me emme tappele, Aino valehteli.
Isä käänsi päänsä suoraan päin.
Kuulen kyllä. En ole kuuro. Ja en halua olla syynä siihen, että vihaatte toisianne.
Aino istuutui sängyn laidalle.
Emme me vihaa.
Sitten sopikaa. Ei puheessa, vaan käytännössä. Ja niin, että kaikille riittää voimia.
Seuraavalla viikolla Aino varasi ajan terveyskeskukseen, jossa isän jälkikontrollit hoidettiin. Otti aikakortin Omakannasta, tulosti lähetteen, keräsi paperit mappiin. Eero suostui tulemaan mukaan, koska Aino ei enää jaksanut kaikkea yksin arkena.
Lääkärin huoneessa lääkäri selasi tuloksia, kyseli ja puhui rauhallisesti. Hän ei luvannut pikaparannusta, mutta ei pelotellutkaan. Lopuksi hän kysyi:
Kuka hoitaa potilasta?
Aino ja Eero katsoivat toisiaan.
Minä, Aino sanoi.
Ja minä autan, Eero lisäsi.
Lääkäri nyökkäsi.
Tarvitaan suunnitelma, ei sankaruutta. Voi hakea kotihoitoa, sosiaalipalveluja, hoitajan osittainen korvaus on mahdollinen. Vielä yksi asia: omaisen täytyy saada myös levätä, muuten päätyy itse potilaaksi.
Aino kuuli sanoissa luvan. Ei puolustusta, vaan luvan hellittää.
Poliklinikalta he kävivät kaupungin asiointipisteessä; lääkäri oli antanut listan, mitä voi hakea. Jonossa Aino seisoi Eeron vieressä, piteli mapin kulmasta ja tunsi ensi kertaa pitkään aikaan, että tekevät tätä yhdessä. Eero kysyi, paljonko hoitaja maksaa muutamaksi tunniksi päivässä, ja avasi puhelimestaan laskimen.
Illalla perhe kokoontui keittiöön. Isä istui villatakki yllään pöydän ääressä ja kuunteli mieli terävänä. Ainon puoliso kaatoi kaikille teetä ja istahti viereen, kuin sisällään myös hyväksyen sopimuksen.
Aino avasi muistivihon.
Sovitaan näin, hän sanoi. Ilman aina tai ei koskaan. Tarvitaan aikataulu. Ja rahaa. Ja jokaisella rajat.
Eero nyökkäsi.
Voin ottaa kaksi iltaa viikossa. Tiistain ja torstain. Tulen töiden jälkeen, olen isän kanssa, teen mitä tarvitsee, ja sinä voit vaikka vain levätä.
Ainolla hiipi sisimpään helpotus.
Hyvä, hän sanoi. Niinä päivinä en suunnittele muuta kuin lepoa tai lasten kanssa olemista. Ja viikonloppuisin otat yhden kokonaisen päivän, aamusta iltaan. Minä lähden lasten tai miehen kanssa minne vaan. En soittele puolen tunnin välein.
Eero hymyili.
Sovitaan niin.
Ainon mies jatkoi:
Rahasta sitten. Voimme osallistua hoitajan palkkaan, kolmeksi tunniksi arkipäivisin. Otan osan itselleni, mutta summat pitää olla selviä.
Eero irvisti.
En jaksa maksaa puolia, hän sanoi rehellisesti. Mutta voin laittaa tietyn määrän kuukaudessa. Ja lääkkeet, joita ei saa Kela-korvauksella, nekin.
Aino kirjasi kaiken muistiin. Hän halusi sanoa sinun pitäisi enemmän, mutta muisti, miltä oma äänensä silloin kuulosti, ja jätti sanomatta.
Tehdään näin, hän sanoi. Minä hoidan sopimiset, soitot, paperit. Sinä otat kaksi iltaa ja yhden viikonlopun, lisäksi lääkkeet ja osan hoitajan palkasta. Ei vertailla, kuka uupuu eniten. Meillä on suunnitelma.
Isä yskäisi ja nosti kätensä.
Ja minä myös teen osani. Harjoittelen, kuten neuvottiin. Pidän itse kirjaa lääkkeistä, jos te hankitte dosetin. Ja jos voin huonosti, sanon heti, enkä kärsi yötä myöten.
Aino katsoi isää ja näki enemmän kuin potilaan; miehen, joka yrittää ottaa elämänsä takaisin. Sillä oli väliä.
Seuraavana päivänä Aino osti apteekista muovisen dosetin viikoksi. Hän jakoi lääkkeet lokeroihin, merkitsi tussilla aamu ja ilta. Dosetti jäi yöpöydälle vesilasin viereen. Isä kokeili kansia, kuin kokeillakseen oliko tämä apua oikeasti.
Tiistai-iltana Eero tuli. Hän riisui kengät, pesi kädet ja meni olohuoneeseen isän luo. Aino näytti, missä on pyyhkeet, kuumemittari ja tärkeät numerot. Hän kertoi asiat rauhallisesti, kuin antaisi avaimet.
Mä lähden nyt, Aino sanoi ja viivähti hetken käytävässä, tarkistaen että kaikki on kunnossa. Olohuoneessa keskusteltiin, Eero kyseli päivän uutisia, isä vastaili lyhyesti ja jopa nauroi.
Aino astui ulos, käveli ilman määränpäätä pihan ja leikkikentän ohi. Kehossa oli edelleen jännittyneisyyttä, aivan kuin hänet voisi kutsua takaisin koska vain. Kukaan ei kuitenkaan kutsunut.
Tunnin päästä hän palasi. Kotona oli hiljaista. Eero istui keittiössä, joi itse keittämää teetä. Ainon muistivihko oli auki aikataulun kohdalta.
Kaikki hyvin, Eero sanoi. Isä nukahti. Tein teetä, hän joi puoli kuppia. Otti lääkkeet itse, mä vain muistutin.
Aino nyökkäsi.
Kiitos.
Eero katsoi häntä.
Kuule, siitä lupauksesta… En halua että se painaa meitä. Haluan, että teemme mikä pystytään. Ja ettei sinusta tunnu, että jätän.
Aino tunsi sisällään jotain aukeavan.
En minäkään kaipaa enää lupauksia, hän vastasi. Vaan sen, että asiat ovat selkeitä. Että voimme elää ei vain selviytyä.
Eero sulki vihon.
Pidetään tästä kiinni, hän sanoi. Jos jokin muuttuu, kerrotaan ajoissa. Ilman sotaa.
Aino saattoi Eeron ovelle, varmisti että valot oli sammutettu. Sitten hän meni isän luo. Isä nukkui, kasvot levollisempina kuin sairaalassa. Yöpöydällä oli vettä, dosetin kannet kiinni.
Aino istahti sängyn reunalle ja suoristi peittoa. Hän ei tuntenut voittoa, vaan sitä, että nyt heillä oli tapa olla rikkomatta toisiaan, kun he auttavat isää.
Keittiön vihkossa oli paperilappu aikataulusta: tiistai, torstai, lauantai. Vieressä summa, jonka jokainen osallistuu sekä hoitajan puhelinnumero, jonka poliklinikka suositteli. Se ei ollut kaiken kattavaa lupausta. Se oli jotain, minkä voisi tehdä ja tehdä uudelleen huomenna.
