Yhä kokonainen vuosi yhdessä… Viime aikoina Arkadi ei ole enää yksin astunut ulos. Siitä päivästä alkaen, kun hän kerran lähti terveyskeskukseen ja unohti missä asuu ja kuka hän on. Hän kulki aivan väärään suuntaan ja harhaili pitkään ympäri Pasilan, kunnes silmä osui tuttuun rakennukseen — konepajaan, jossa Arkadi oli työskennellyt lähes viisikymmentä vuotta. Hän katsoi konetehtaan ovia ja tiesi, että tuntee paikan, mutta syytä ei muistanut, eikä nimeäkään, kunnes joku taputti olalle takaa päin. – Arska! Arkadi-setä, mitä ihmettä, tullaanko muistelemaan vanhoja hyviä aikoja? Me juuri puhuttiin, että olit paras mestari ja opettaja. Et kai sä tunnista mua? Mä oon Jukka Ahokas, se sama kaveri, josta teit miehen! Yhtäkkiä Arkadin päässä napsahti ja ajatukset palasivat, kiitos Luojan… Jukka ilostui ja halasi vanhaa opettajaansa. – Tunnistit? Mä vaan ajelin partani, siksi et tunnistanut, mutta hei, tuletko mukaan, miehet ilahtuu? – Ehkä toisella kertaa, Jukka, olen vähän väsynyt, – tunnusti Arkadi. – Mulla on auto tossa, voin heittää sut kotiin, muistan vielä osoitteen, – innostui Jukka. Hän vei Arkadin kotiin, ja Natali, vaimo, ei enää päästänyt miestään yksin minnekään, vaikka muisti oli taas kunnossa. Nyt he liikkuivat yhdessä, puistossa, apteekissa, kaupassa. Kerran Arkadi tuli kipeäksi: kuumetta ja kova yskä. Vaimo juoksi yksin apteekkiin ja kauppaan, vaikka ei itse voinut hyvin. Hän osti lääkkeet ja ruokaa, ei paljon, mutta outo heikkous valtasi ja hengitys salpaantui. Kassista tuli liian painava. Natali pysähtyi, hengitti hetken, jatkoi taas kassia vetäen kotia päin. Hän otti pari askelta eteenpäin ja pysähtyi. Laski painavan kassin tuoreelle lumelle ja… laski itsensä rauhallisesti kotipolulle. Viimeinen ajatus oli – miksi tuli ostettua liikaa, olisi vanhan pitänyt jo tietää rajansa. Onneksi naapurit tulivat ulos rappukäytävästä, huomasivat lumessa makaavan vanhan naisen, kutsuivat ambulanssin… Natali vietiin kiireellä sairaalaan, naapuri vei lääkkeet ja ostokset, palasi ja koputti Arkadin oveen. – Arska taitaa olla kotona sairaana, pariin päivään en ole nähnyt, – arveli Niina, naapuri. – Nukkuu varmaan, Natali sanoi että hänenkin vointi on heikko, vanhuus ei ole iloa, käyn myöhemmin uudelleen… Arkadi kuuli oven soiton. Mutta yskä tukahdutti hengityksen, hän yritti nousta, mutta heikkous ja kuumeesta pyörivä pää veivät voimat… Yskä loppui, Arkadi vaipui outoon uneen, melkein valveilla. Missä Natali viipyy, miksi ei palaa? Pitkään hän lepäsi puoliunessa, kunnes kuuli kevyet askeleet. Vaimo tuli, Natali, miten hyvältä tuntui kun hän palasi. – Arkadi, ota kädestä, pidä kiinni, nouse, nouse, – lausui Natali. Arkadi nousi, pitäen kiinni kumman kylmästä ja heikosta kädestä. – Avaa nyt ovi, pian, – kuiskasi Natali. – Miksi? – ihmetteli Arkadi, mutta avasi, kun vaimo pyysi. Sisään tulivat Niina-naapuri ja Jukka, nuori työkaveri. – Arska, mikset avaa, ollaan soitettu ja koputettu jo kauan! – Natali, missä Natali, hänhän oli ihan hetki sitten täällä? – kysyi valkoisin huulin Arkadi, ymmärtämättä, mihin vaimo hävisi. – Natali on sairaalassa teho-osastolla, – kummasteli Niina. – Hän taitaa hourailla, – huomasi Jukka ja juuri ehti ottaa Arkadin kiinni ennen kuin tämä pyörtyi… Naapuri ja Jukka soittivat ambulanssin, kyseessä oli kuumeesta johtuva tajuttomuus… Kahden viikon kuluttua Natali pääsi kotiin. Jukka toi hänet autolla, hän ja naapuri auttoivat koko ajan Arskan toipumista, nyt molemmat selvisivät. Tärkeintä – he ovat taas yhdessä. Kun Arkadi ja Natali jäivät kahdestaan, kumpikin pidätteli kyyneliä. – Sentään on vielä ihmisiä, jotka välittävät. Niina on hyvä nainen, muistatko kun hänen lapset juoksi meille koulun jälkeen, ruokittiin ja tehtiin läksyt, sitten Niina haki heidät töistä. – Joo, kaikki eivät muista kiitollisuutta, mutta Niinan sydän ei ole kovettunut ja tuntuu hyvältä, – myönsi Arkadi. – Ja Jukka, miten siitä kasvavasta nuorukaisesta tulikin kunnon mies. Moni nuori unohtaa vanhat, mutta tämä ei jättänyt minua. – Kohta on taas uusi vuosi, Arkadi, miten hyvä että saimme olla taas yhdessä, – painautui Natali miehensä kylkeen. – Mutta kerro Natali, miten ihmeessä tulit minua sairaalasta katsomaan ja sait minut avaamaan oven auttajille? Ilman sinua olisin menehtynyt, – uskalsi viimein kysyä vaimoltaan Arkadi. Pelkäsi, että taas tulisi sanomista muistista, mutta Natali katsoi hämmästyneenä, – Oliko se siis sittenkin totta? Minulle sanottiin, että olin hetken kuolleena, ja sillä hetkellä, puoliksi unessa, kävin siis luonasi? Minäkin muistan sen, miten näin itseni makuulla teho-osastolla ja sitten lähdin kotimatkalle… – Niinpä, kaikenlaisia ihmeitä sattuu vanhoilla päivillä. Minä rakastan sinua yhä, ehkä enemmän kuin koskaan, – Arkadi tarttui vaimon käteen, he istuivat pitkään hiljaa ja katsoivat toisiinsa, Ihan kuin pelkäisivät, että jokin taas erottaisi heidät… Aattoiltana ennen uutta vuotta Jukka toi piparkakkuja, vaimo oli leiponut koko pellillisen. Myöhemmin Niina poikkesi, he joivat teetä, söivät pipareita ja sydän oli lämmin. Uuden vuoden Arkadi ja Natali viettivät kahdestaan. – Tiedätkö, toivoin, että jos vaan ollaan yhdessä uutenavuotena, tämä vuosi on meidän. Eletään vielä, – sanoi Natali miehelleen. Ja he naurahtivat yhdessä iloiselle ajatukselle. Kokonainen uusi vuosi yhteistä elämää, sehän on valtavasti, se on onnea.

Vielä kokonainen vuosi yhdessä…

Viime aikoina Arto Kallio ei ollut ulkoillut yksin ollenkaan. Ei siitä lähtien, kun hän kerran lähti terveysasemalle ja unohti, missä asuu ja kuka on. Silloin hän harhaili aivan väärään suuntaan ja kierteli pitkään naapurustossa, kunnes hänen katseensa osui kovin tuttuun rakennukseen. Se oli myöhemmin selvinnyt, että kyseessä oli kellotehdas, jossa Arto oli ollut töissä melkein viisikymmentä vuotta.

Hän katseli tehdasta ja tiesi sen olevan tuttu. Mutta miksi ja kuka itse oli, sitä hän ei pystynyt muistamaan kunnes joku taputti häntä olkapäälle, ihan huomaamatta lähestyen takaa.

– Kallio! Arto-setä, tulitko käymään ikävästä? Me tässä juuri muistettiin kuinka hyvä mestari ja opettaja sinä olit. Et kai tunnista minua? Minä se olen, Jukka Aalto sinä, Arto, teit minusta kunnon miehen!

Artolla napsahti jokin päässä, ja ajatukset selkeytyivät hän muisti kaiken, ja kiitti hiljaa mielessään kohtaloa. Jukka ilahtui, ja halasi vanhaa opettajaansa.

– Et tainnut tunnistaa minua, kun ajoin viikset pois. Mutta Arto, tule meille käymään miehet olisivat iloisia!

– Toisen kerran, Jukka. Olen vähän väsynyt nyt, tunnusti Arto.

– Ei hätää, minulla on auto tuossa voin viedä sinut kotiin, osoitteesi on vielä mielessä, Jukka riemuitsi.

Hän vei Arton kotiin, ja siitä lähtien Tuula Kallio ei enää päästänyt miestä yksin minnekään, vaikka Arton muisti oli palannut normaaliksi. He kulkivat kaikkialle yhdessä puistoon, terveyskeskukseen ja kauppaan.

Mutta kerran Arto sairastui, oli kuumetta ja yskä. Vaimo juoksi yksin apteekkiin ja kauppaan, vaikka tunsi itsekin olonsa heikoksi. Hän osti lääkkeet ja vähän syötävää, ei muka paljon, mutta kummallinen heikkous valtasi. Hengityskin oli raskasta, ja kauppakassi tuntui mahdottoman painavalta. Tuula pysähtyi hetkeksi hengittämään, sitten raahasi kassin kohti kotia.

Hän pääsi vielä muutaman askeleen, pysähtyi uudelleen, laski painavan kassin vastasataneeseen lumeen ja vajosi kevyesti maahan kotipolulle. Viimeinen ajatus oli miksi piti ostaa niin paljon, kyllä vanhalla pää hajoaa!

Onneksi naapurit tulivat juuri ulos, huomasivat lumessa makaavan vanhan rouvan ja riensivät paikalle, kutsuivat ambulanssin… Tuulan vietiin päivystykseen, ja naapurit ottivat hänen kassinsa, palasivat oven taakse soittamaan ovikelloa.

– Arto taisi jäädä kotiin, varmaan kipeänä, en ole hetkeen nähnyt häntä, aprikoi naapuri, Irma Laakso. Varmaan nukkuu, Tuula sanoi että hänkin usein voi huonosti, vanhan elämä ei ole helppoa… Illemmalla käyn uudelleen.

Arto kuuli ovikellon, mutta kova yskä vaikeutti hengitystä. Hän koetti nousta, mutta heikkous ja kuumeen huimaus meinasi viedä jalat alta.

Yskä laantui ja Arto vaipui puolittain uneen, kuin hereillä olisi. Missä Tuula viipyy, miksi ei palaa?

Hän lepäsi pitkään, kunnes kuuli kevyet askeleet. Tuula, oma vaimo, seisoi yhtäkkiä vierellä kuinka hyvä olikaan, että hän palasi.

– Arto, anna käsi, pidä minusta kiinni, nouse, nouse, Tuula pyysi hiljaisella äänellä. Arto nousi pidellen hänen viileää ja haurasta kättään.

– Avaa nyt ovi, avaa nopeasti, Tuula sanoi hivenen kummallisesti.

– Miksi? Arto ihmetteli, mutta avasi silti. Samalla hetkellä sisälle astui naapuri Irma ja Jukka, nuori työtoveri,

– Kallio, mikset avannut, me soitimme ja koputimme?

– Tuula, missä Tuula, hän oli juuri tässä? Arto kysyi kalpein huulin, miettien minne vaimo katosi.

– Hänhän on sairaalassa, teho-osastolla, ihmetteli Irma.

– Ehkä hän hourii, arveli Jukka, joka juuri sai vanhuksen kiinni kun tämä horjahti.

Jukka ja naapuri kutsuivat ambulanssin, ja selvisi, että Arto oli vain heikottunut kuumeesta.

Kahden viikon päästä Tuulan kotiutettiin sairaalasta. Jukka kävi autollaan hakemassa hänet kotiin, naapurit olivat kaiken aikaa auttaneet Artoa, joka oli itsekin toipumassa.

Tärkeintä vielä he olivat yhdessä.

Kun Arto ja Tuula vihdoin jäivät kahden, molemmat pidättelivät itkua.

– Onneksi maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, Arto. Irma on hieno nainen, muistatko kun hänen lapsensa tulivat meille koulun jälkeen ruokimme heitä ja teimme yhdessä läksyt, ja Irma haki töistä heidät kotiin.

– Kyllä, mutta eivät kaikki muista hyvää, mutta Irman sydän ei ole kovettunut, ja se tuntuu hyvältä, myönsi Arto.

– Jukastakin, nuori kaveri, olin hänelle mentori, autoin alkuun. Nuoret unohtavat vanhukset helposti, mutta tämä ei jättänyt minua.

– Kohta on taas uusi vuosi, Arto, niin hienoa että saamme olla yhdessä, Tuula painautui miehensä kainaloon.

– Mutta Tuula, miten sinä tulit luokseni sairaalasta, ja pakotit minut avaamaan oven pelastajille? Kuulin sinut selvästi, ilman sinua olisin ollut kuoleman kielissä, Arto uskalsi viimein kysyä.

Hän pelkäsi vaimon pitävän häntä höperönä, mutta Tuula katsoi häntä yllättyneenä.

– Oliko se siis oikeasti totta? Minulle sanottiin, että minulla oli kliininen kuolema, ja sinä aikana kävin kuin puoliunessa luonasi. Muistan samoja miten näin itseni makaavan teho-osastolla, ja sitten nousin ja menin kotiin…

– On tämä kummallista mitä meille vanhana sattuu, mutta rakastan sinua kuin ennen, ehkä enemmän. Arto tarttui Tuulan käsiin, ja he istuivat hiljaa, katsellen toisensa silmiin aivan kuin peläten, että jokin taas erottaisi heidät.

Aatonaattona Jukka piipahti tuomaan tuomisia vaimo oli leiponut piirakoita. Myös naapuri Irma kävi juotiin teetä ja syötiin yhdessä, ja olo oli lämmin ja hyvä.

Uuden vuoden Arto ja Tuula ottivat vastaan kahden.

– Tiedätkö, toivoin että jos vietämme tämän vuoden vaihtumisen yhdessä, se vuosi on meidän ja me elämme vielä, Tuula sanoi hymyillen.

He nauroivat molemmat, iloista elämänuskoa täynnä.

Vielä kokonainen yhteinen vuosi, se on paljon se on ihan todellista onnea.