Tämä ei ole mikään sattumanvarainen juttu, *Aino*. Olen elänyt kaksoiselämää seitsemäntoista vuotta, sanoi *Mikko* ja pyöritteli hermostuneesti kynää työpöydällään.
“Jos tämä on vitsi, se on erittäin huono,” vastasi Aino hämmentyneenä.
Viime viikkoina hän oli aistinut, että miehellään oli jotain salattavaa. Mikko oli aina ollut työhönsä uppoutunut useat työmatkat, myöhäiset illat toimistolla, hermostuneisuus. Mutta tytär? Mistä hän oli ilmestynyt?
“Tämä on totta. Tämä on minun todellisuuteni. Tai tarkemmin sanottuna, nyt se on meidän molempien.”
Hän nousi ja käveli hitaasti ikkunan luo.
“*Mitä*? Olemme olleet yhdessä kaksikymmentäkuusi vuotta. Meillä on kaksi upeaa aikuista poikaa, jotka opiskelevat ulkomailla. Olemme aina olleet täydellinen perhe. Ja nyt kerrot minulle, että sinulla on viisitoistavuotias tytär? Ymmärsinkö oikein?”
“Ymmärsit oikein, Aino. Mutta siinä ei ole vielä kaikki.”
Aino jähmettyi paikoilleen, ei tiennyt miten reagoida.
“Hän muuttaa luoksemme. Ensi viikosta lähtien. Tästä ei keskustella. Muita vaihtoehtoja ei ole.”
“Et edes kysy minun mielipidettäni päätät vain puolestani. Jos en suostu, minun täytyy siis lähteä, vai mitä?”
“Älä ole dramaattinen. En halua erota. Asiat vain kehittyivät tähän suuntaan,” sanoi Mikko uupuneena.
“Jos olet sanonut kaiken, lähden. Minun täytyy palata töihin, vaikka lounastauko on jo päättynyt,” vastasi Aino kylmästi.
“Mene vain,” Mikko sanoi lyhyesti, katse tiukasti ikkunassa.
Aino lähti huoneesta ja pidätteli tunteitaan. Hänen päätään pyörrytti.
“Aino *Virtanen*, oletko kunnossa? Haluatko lasin vettä?” huolestunut sihteeri kysyi.
“Ei kiitos. Kutsu minulle taksi, en pysty ajamaan,” hän vastasi kuivasti.
“Viidessä minuutissa auto on pääovella,” nuori nainen ilmoitti.
“Kiitos,” Aino sanoi, astui hissiin ja antoi kyyneleiden valuen vapaasti.
Hän näppäili numeron.
“*Eeva*, en tule tänään toimistolle. Siirrä kaikki tapaamiset. Tee vain tarpeellinen.”
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän seisoi anoppinsa talon edessä.
“*Sinikka*, tiesitkö, että Mikolla on tytär toisen naisen kanssa?” hän kysyi tiukasti.
Vanhempi nainen huokaisi ja nyökkäsi.
“Kyllä, tiedän. Tapasin tytön, kun hän oli yksitoista. Muistatko, kun sain sydänkohtauksen? Mikko pelkäsi kovasti ja päätti, että minun pitäisi tietää lapsenlapsestani.”
“Kutsut häntä *lapsenlapseksesi*? Mahtavaa!” Aino sanoi sarkastisesti.
“Ja mitä sinä ehdottaisit? Pitäisikö minun torjua lapsi?” vastasi anoppi rauhallisesti. “Jos olisin tiennyt viisitoista vuotta sitten, olisin tehnyt kaikkeni estääkseni tämän. Mutta tyttö on olemassa. Mikon veri virtaa hänen suonissaan.”
Aino katsoi anoppiaan kivuliaasti.
“Miksi et kertonut minulle?”
“Suojellakseni sinua siltä kivulta, jonka tunnet nyt,” Sinikka vastasi hiljaa.
Aino purskahti itkuun ja painoi häntä vasten.
“Kaikki järjestyy, lapseni. Olet vahva.”
“En ole kenellekään velkaa mitään!” Aino karjui yhtäkkiä. “Hän on rakentanut toisen elämän, ja nyt minun pitäisi vain antaa anteeksi ja hyväksyä se?”
“Sinun täytyy puhua miehesi kanssa ja selvittää asia,” anoppi neuvoi.
“En pysty edes katsoa häntä tällä hetkellä.”
Viikko kului. He eivät puhuneet toisilleen. Eräänä päivänä Mikko toi tytön kotiin.
“Tule sisään, kultaseni, tämä on nyt sinun kotisi. Ja tämä on Aino Virtanen, sinun… toinen äitisi.”
Aino puristi kätensä nyrkkiin, mutta pakotti itsensä hymyilemään.
“Olen iloinen, että tapasin sinut.”
Tyttö katsoi häntä sinisillä silmillään täydellinen kopio Mikosta.
“Minäkin. Toivon, että meistä tulee ystäviä.”
*Sanni* oli kohtelias ja fiksu tyttö. Muutaman viikon jälkeen Aino oli tottunut häneen. Mutta Mikkoa kohtaan hän pysyi kylmänä.
Muutaman päivän jälkeen Aino jätti avioerohakemuksen. Anoppi tuki häntä.
“Tekisin samoin,” Sinikka myönsi.
Sanni kärsi kovasti. Aino päätti puhua hänen kanssaan.
“Sanni, puhutaanhan.”
Tyttö nyyhkytti.
“Äiti, älä lähde. Rakastan sinua.”
Aino halasi häntä lujaa.
“Minäkin rakastan sinua, kultaseni.”
Seuraavana aamuna Aino kurkisti Sannin huoneeseen.
“Nouse ylös. Syömme aamiaisen ja lähdemme.”
“Minne?”
“Se on yllätys.”
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin he kävelivät kadulla.
“Missä me olemme?”
Aino pysähtyi ja hymyili.
“Äitisi luona. Ostamme kukkia ja kiitämme hänelle sinusta.”
Sanni halasi häntä tiukasti.
