Matti istui toimistossaan, ympärillään kaupungilta ja maakunnalta saamiaan palkintoja ja tunnustuksia, jotka symboloivat hänen menestystään. Ulkona oli jo pimeää, ja autojen ajovalot heijastuivat hänen kauppojensa näyteikkunoista. Hän oli vasta kolmikymppinen, mutta jo menestyvä yrittäjä, kun taas monet hänen ikäisensä etsivät yhä suuntaansa elämässä.
Yritystensä lisäksi Matti johti hyväntekeväisyyssäätiötä, joka auttoi lapsia. Hän rakasti työtään, joka toi hänelle iloa ja tyydytystä. Vaikka hänellä ei ollut perhettä, Matti ei tuntenut itseään yksinäiseksi.
Orpokodin lapset kutsuivat häntä “hyväksi mieheksi”. Matti oli itse kasvanut samassa orpokodissa. Lapsena hän oli tullut paikkaan, jossa juhlapyhät harvoin toivat lahjoja tai makeisia. Oli vaikea löytää tukijoita, joten kun Matti menestyi, hän päätti auttaa lapsia, joilla oli ollut samanlainen kohtalo kuin hänellä.
Eräällä vierailullaan orpokodissa henkilökunta otti hänet lämpimästi vastaan, mutta ilmapiiri oli tavallista hiljaisempi. Hänen huomionsa kiinnitti tyttö, joka leikki rauhallisesti pöydän ääressä, kun taas muut lapset pysyttelivät kauempana.
— Isä, isä, sinä tulit takaisin! — huudahti tyttö heti nähdessään Matin.
Mies jähmettyi hämmästyksestä. Kukaan lapsi ei ollut koskaan kutsunut häntä niin. Jopa henkilökunta näytti hämmentyneeltä. Mutta tyttö tunsi hänen nimensä, vaikka oli vasta saapunut ja ei ollut koskaan ennen tavannut Mattia.
— Anteeksi, hän on täällä vielä melko uusi ja totuttelee paikkaan, — selitti yksi hoitajista. Mutta Matti ei kuunnellut; hänen ajatuksensa olivat sekavat.
Tyttö, välittämättä aikuisten hämmennyksestä, lähestyi Mattia ja lisäsi:
— Äiti sanoi, että tulisit takaisin. Milloin menemme hänen luokseen?
Matti ei ollut tuntenut niin ristiriitaisia tunteita pitkään aikaan: huoli, uteliaisuus ja epäusko sekoittuivat häneen. Miksi tyttö käyttäytyi kuin tuntisi hänet? Yleensä lapset juoksivat hänen luokseen iloisina, mutta tällä kertaa oli toisin.
— Oletko varma, ettet sekoita minua johonkin toiseen? — hän kysyi varovasti.
— En, olen varma! Äiti puhui aina sinusta. Hän sanoi, että olet hyvä mies ja tulisit hakemaan minut, — vastasi tyttö itsevarmasti.
Nuo sanat eivät antaneet Matille rauhaa. Kuka hän oli? Ja miten hän oli päätynyt orpokotiin?
Muutamaa päivää myöhemmin Matti palasi saadakseen lisätietoja. Johtaja kertoi hänelle, että tytön nimi oli Liisa. Hän oli hiljainen ja puhui harvoin muiden lasten kanssa. Hänen äitinsä oli tuonut hänet orpokotiin, sanoen, että oli vakavasti sairas eikä voinut enää huolehtia hänestä. Liisalla ei ollut sukulaisia.
— Muuten, hänen toinen sukunimensä on Mattila. Aika outo sattuma, vai mitä? — johtaja lisäsi.
“Voiko tämä olla vain sattumaa?” — Matti mietti. Päättäväisenä selvittää totuus hän otti yhteyttä sairaalaan, jossa Liisan äiti oli ollut ennen kuin hänet tuotiin orpokotiin.
Sairaalan johtajan toimistossa Matti selitti tilanteen. Lääkäri muisti naisen ja kertoi hänelle, että tämä oli menehtynyt. Sairaus oli ollut liian pitkälle edennyt pelastettavaksi. Asiakirjat vahvistivat, että äiti oli luovuttanut lapsensa orpokotiin.
Passikuvan nainen näytti tutulta. Paluumatkalla kotiin muistot alkoivat tulvia mieleen: Tiina. Hän ei ollut kuten muut naiset klubilla, jossa he olivat tavanneet. Heidän keskustelunsa oli ollut luontevaa, ja he ymmärsivät toisiaan heti. Yhden yhdessä vietetyn yön jälkeen Matti oli lähtenyt työmatkalle toiseen kaupunkiin, eikä palatessaan ollut enää ajatellut Tiinaa.
“Voiko hän todella olla tyttäreni? Mutta miksi Tiina ei koskaan kertonut minulle mitään?” Nämä kysymykset vaivasivat häntä.
Kun hän oli hankkinut tarvittavat asiakirjat, Matti päätti tehdä DNA-testin. Tulokset osoittivat 94 prosentin yhtäläisyyden: Liisa oli hänen tyttärensä. Nyt hänellä ei ollut enää epäilystäkään.
Hänen ylitseen vyöryi ristiriitaisia tunteita: ilo, huoli, vastuu. Hän tiesi, miltä tuntui kasvaa ilman vanhempia, eikä voinut jättää tätä tyttöä yksin.
Kun hän palasi orpokotiin, hän löysi Liisan ikkunan äärestä katselemassa mietteliäänä ulos.
— Sinä tulit takaisin. Otatko minut nyt kotiin? — tyttö kysyi hiljaa, surullisella äänellä.
— Tietenkin otan sinut kotiin. Äiti kertoi minulle kaiken, — vastasi Matti ja halasi tyttöä.
Liisa halasi häntä ensimmäistä kertaa takaisin, tuntien, kuinka toivo onnellisesta elämästä alkoi jälleen syttyä hänen sydämessään.
