**30. lokakuuta**
Tiedättekö sen tunteen, kun on niin hyvä olla yksin, että itsekin ihmetyttää? Seisoo keittiössä, juo kahvia hiljaisuudessa, katsoo ikkunasta ulos – ja ajattelee: “Herranen aika, miten rauhallista.” Ja sitten tajuaa, että tuollaista hiljaisuutta ei ennen ollut kotona ollenkaan.
Olen Aino. Oltiin Matin kanssa naimisissa kaksitoista vuotta. Tytär Maija on kymmenen. Asuntolaina, kesämökki, yhteinen loma joka kesä. Kaikki niin kuin pitääkin.
Siihen asti, kunnes “niin kuin pitääkin” tarkoitti jotain ihan muuta.
**Miten se tapahtui**
Matti lähti helmikuussa. Hiljaa, ilman riitaa – mikä oli jotenkin pahempi kuin mikään skandaali. Pakkasi laukkunsa, sanoi että “näin on kaikille parempi”, ja muutti Annikan luo. Annika oli kaksikymmentäkuusi. He olivat töissä yhdessä. Klassikko.
En huutanut. En heittänyt lautasia. Suljin vain oven hänen perässään ja menin Maijalle kertomaan, että isi on lähtenyt. Se oli elämäni raskain keskustelu. Tyttö kuunteli hiljaa, ja kysyi sitten: “Tuleeko isi mun synttäreille?” Synttärit olivat kolmen kuukauden päästä.
Ei tullut.
**Puoli vuotta**
Puoleen vuoteen hän ei käynyt kertaakaan. Lähetti rahaa silloin tällöin: joskus satasen, joskus ei mitään. Kirjoitin hänelle – “Matti, tarvitaan rahaa Maijan harrastukseen” – hän luki ja vaikeni. Tai vastasi kolmen päivän päästä: “Nyt on tiukkaa, selvittelen.” Minä maksoin yksin asuntolainaa, vein lasta kouluun, tansseihin, lääkäriin – kaiken ilman hänen apuaan.
Tiedättekö mikä oli pahinta? Ei se, että hän lähti toisen luo. Se teki kipeää, tietysti, mutta se on elämää – sellaista sattuu. Pahinta oli se, että hän lakkasi olemasta isä. Aivan kuin olisi jättänyt perheen ja tyttären johonkin säilytykseen.
Ensimmäiset pari kuukautta olin sumussa. Tein kaiken automaatiolla: työ, Maija, asuntolaina, ruuanlaitto, siivous, taas töitä. Illalla kaaduin sänkyyn ja sammuin.
**Kun helpotti**
En osaa sanoa tarkkaan, milloin me Maijan kanssa alettiin elää toisin. Yhtenä päivänä heräsin ja tajusin hengittäväni vapaammin. Että en odottanut puheluita, en kuunnellut hänen mielialojaan, en miettinyt “miten olla suututtamatta”. Kotona oli hiljaista – mutta se oli hyvää hiljaisuutta. Ei sellaista, joka enteilee ukkosta, vaan sellaista, joka tulee sen jälkeen.
Maijakin muuttui. Hän kukoisti – ilman sitä jännitettä, jonka lapset aistivat aikuisia paremmin. Meistä tuli läheisempiä. Viikonloppuisin leffaa, tehdään itse pitsaa, jutellaan myöhään. Hän kertoo kavereistaan ja pojasta luokassa, joka on “tyhmä, mutta hauska”.
Matista ei puhuttu juuri koskaan. Maija kysyi joskus – vastasin rehellisesti, mutta liioittelematta. En haukkunut häntä, mutta en myöskään keksinyt tekosyitä, joita ei ollut.
Näin elettiin puoli vuotta.
**Ovikello**
Oli lokakuu. Myöhäinen ilta, Maija nukkui jo. Istuin tietokoneen kanssa, tein töitä loppuun. Ovikello soi.
Avaan – siinä seisoo Matti. Matkalaukun kanssa. Ei pienen kassin, vaan ison matkalaukun, jossa on pyörät. Katsoo minua sellaisella katseella, jolla ihmiset katsovat, kun ovat väsyneitä ja haluavat kotiin.
“Aino, meillä Annikan kanssa ei toiminut. Mä mokasin. Voinko tulla sisään?”
Näin. Varoittamatta. Ilman “mä oon miettinyt ja haluan puhua”, ilman “tavataanko”. Vaan ilmestyi matkalaukun kanssa, kuin olisi ollut työmatkalla ja palannut.
Katsoin häntä kymmenen sekuntia. Sitten väistin ja päästin sisään.
En tiedä miksi. Olin varmaan hämmentynyt. Tai en halunnut skandaalia eteisessä. Tai en ollut valmis sulkemaan ovea ihmiseltä, jonka kanssa olin elänyt kaksitoista vuotta.
Lämmitin hänelle keittoa. Leikkasin leipää. Laitoin veden kiehumaan.
Istuimme keittiössä, ja hän puhui. Pitkään. Siitä, kuinka Annika olikin “eri arjessa”. Siitä, miten hän ikävöi tytärtä (ikävöi, mutta ei käynyt kertaakaan, aivan). Siitä, miten hän tajusi perheen olevan tärkein. Kuinka hän oli muuttunut. Ja että jos rakastaa, niin antaa anteeksi.
Kuuntelin. Nyökkäilin. Kaadoin lisää teetä.
Sitten sanoin: “Nuku olohuoneessa. Petivaatteet on kaapissa.”
Ja menin nukkumaan.
**Aamulla**
En nukkunut melkein koko yönä. Makasin ja mietin. Kelasin ne puoli vuotta mielessäni: kuinka kannoin kaiken yksin, kuinka Maija odotti isää synttäreilleen, kuinka itkin suihkussa ettei tyttö kuulisi, kuinka laskin rahoja palkkapäivään asti.
Ja mietin sitäkin, kuinka hyvä meillä oli. Hiljaista. Rauhallista.
Aamulla nousin ennen häntä. Keitin kahvia – vain itselleni. Kun hän tuli keittiöön, olin jo päättänyt.
“Matti, sun pitää lähteä.”
Hän ei heti ymmärtänyt.
“Hetkinen, mehän… luulin, että puhutaan vielä, mä…”
“Me puhuttiin eilen”, sanoin. “Söit, nukuit, lepäsit. Nyt lähdet.”
“Aino, onko tää totta? Mä tulin takaisin, myönsin virheeni – mitä muuta tarvitaan? Jos rakastaa, niin antaa anteeksi.”
Ja siinä kohtaa, muistan, hymähdin vähän. Koska se oli niin… odotettavaa.
“Matti, mä annan sulle anteeksi. Oikeasti. En kanna kaunaa. Mutta anteeksianto ei tarkoita, että jatketaan kuin ei mitään. Ne on kaksi eri asiaa.”
Hän katsoi minua kuin olisin hullu.
“Eli sä heität mut pihalle?”
“En heitä pihalle. Sul on äiti, on ystäviä, on vuokra-asunto. Oot aikuinen ihminen. Pärjäät.”
Hän puhui vielä jotakin. Julmuudesta. Siitä, että “kostan”. Että Maija tarvitsee isän. (Tässä kohtaa olin vähällä nauraa ääneen – isän, joka ei puoleen vuoteen käynyt kertaakaan.) Mutta pysyin rauhallisena. Huutamatta, itkemättä.
Hän lähti.
**Sen jälkeen**
Sitten alkoi tietysti toinen näytös. Hänen äitinsä soitti – Leena-täti, tiukkaluontoinen nainen. Sanoi, että olen “tuhonnut perheen”. Että “hänhän palasi, katui, ja sinä…”. Että ajattelen vain itseäni enkä lasta.
Sitten hänen sisarensa kirjoitti. Sitten joku yhteinen tuttu.
Kaikki sanoivat suunnilleen samaa: koska hän palasi, pitää hyväksyä. Koska se on oikein. Koska lapsen takia. Koska anteeksianto on hyve.
En väitellyt. Selittäminen ihmisille, jotka ovat jo päättäneet, on ajanhukkaa.
Tiedättekö mitä opin niinä puolena vuonna, kun elettiin ilman häntä? Että rauha kotona ei ole pikkujuttu. Se on perusta. Maija nukkui paremmin. Minä nukuin paremmin. Lopetimme varpaililla kävelemisen.
Ottaa hänet takaisin – se tarkoittaa luopua kaikesta tuosta. Minkä takia? Jotta en olisi “se, joka ei antanut anteeksi”?
Ei, kiitos.
**Maijasta**
Se on ainoa asia, jota joskus mietin – toimiinko oikein tytärtäni kohtaan. Onhan hän isänsä.
Mutta olen päättänyt näin: Matti voi olla isä, vaikkei asu kanssani. Se onnistuu kyllä. Ottakoon tyttären viikonloppuisin, tulkoon juhliin, maksakoon elatusmaksut, käyköön koulunäytelmissä. Kaikki on mahdollista.
Vain siitä on lähtien, kun hän lähti toistamiseen – tällä kertaa minun aloitteestani – hän ei ole kertaakaan itse soittanut Maijalle.
Kerran hän kirjoitti minulle: “Voinks mä hakea Maijan lauantaina?” Vastasin: “Totta kai.” Haki. Toi takaisin kolmen tunnin päästä.
Sen jälkeen – hiljaisuus.
Eli kysymys “entä lapsi” – se ei taida olla minulle suunnattu.
**Lopuksi**
En neuvo muita tekemään kuten minä. Jokaisen tarina on oma. On pareja, jotka eroavat ja palaavat yhteen – ja se toimii. Sitä sattuu. En tuomitse.
Mutta minulla oli hyvin konkreettinen ihminen, jolla oli hyvin konkreettinen tarina. Hän lähti – hiljaa. Hän ei käynyt tyttärensä luona puoleen vuoteen. Ja hän palasi, ei siksi että ikävöi meitä – vaan siksi ettei se toiminut toisaalla.
Se ei ole paluuta. Se on varalaskupaikka.
Mutta minä – en ole lentokenttä.
Juon aamuisin kahvia hiljaisuudessa. Maija nukkuu viereisessä huoneessa. Ikkunan takana on syksy. Ja minulla on hyvä olla.
Se on varmaan vastaus kaikkiin kysymyksiin.
