Yksi voileipä ja salaisuus, joka kesti viisitoista vuotta…
Aina sitä kuvittelee tekevänsä vain pienen hyvän teon. Mutta entä jos juuri se teko on avain omaan menneisyyteen?
Tänään haluan kertoa sinulle tarinan Kimmosta. Tämä on meille jokaiselle muistutus siitä, ettei koskaan pidä kääntää selkäänsä toisen hädälle.
**Ensimmäinen kohtaus: Ihmisen mitta**
Kimmo oli Helsingissä Kaisaniemen puistossa yhdessä Iinesin kanssa. Aurinko paistoi, kahvit höyrysivät termarissa ja kaikki tuntui loksahtaneen kohdalleen kunnes heidän viereensä asteli pieni poika, jonka haalari oli revennyt ja jonka kädessä oli rikkinäinen puisista palikoista koottu auto.
Iines nyrpisti nenäänsä ja huitaisten sanoi:
“Voisitko mennä muualle, täällä ei saa edes hengitettyä kun sinä siihen tulet!” ei vilkaissutkaan poikaa.
**Toinen kohtaus: Lempeä kädenojennus**
Kimmo ei pystynyt kääntämään katsettaan niistä silmistä, joissa oli toivoa ja surua yhtä aikaa. Hän unohti Iinesin närkästyksen, kaivoi repustaan eväsleipänsä ja ojensi sen pojalle.
“Tämä on sinulle, ota vaan kaikki,” Kimmo sanoi lempeällä äänellä.
Poika nappasi voileivän vapisevin käsin. Mutta yllätys tuli siinä, kun hän ei jäänytkään syömään, vaan pinkaisi täyttä vauhtia puiston laitaa pitkin.
**Kolmas kohtaus: Salainen piilopaikka**
Kimmon uteliaisuus alkoi kutkuttaa. Jokin sisällä pakotti seuraamaan poikaa. Hän asteli perässä Linnanmäen vanhan kioskin taakse, missä kasan peitoista muokatulla pedillä makasi vanha nainen. Poika repi eväsleivän puoliksi ja alkoi syöttää sitä naiselle pieni pala kerrallaan. Kimmo katseli varjossa, liikutus kuristi kurkkua.
**Neljäs kohtaus: Kohtalon koru**
Niin se vanha nainen, heikosti hymyillen, otti kaulastaan haalistuneen hopeisen medaljongin ja antoi sen pojalle kämmenelle. Kimmo sai askeleensa kohti heitä, ja samaan hetkeen katuvalon valo osui suoraan medaljonkiin.
Se oli hän. Juuri se sama liljakuvioinen medaljonki kaiverruksineen, joka Kimmolla oli tuoreessa muistissa äitinsä kaulassa silloin, kun äiti katosi viisitoista vuotta sitten.
**Loppu**
Kimmo astui esiin varjoista, ääni värähti:
“Mistä… mistä sinulla tuo on?” hän kysyi ja osoitti medaljonkia.
Vanha nainen kohotti sumentuneet silmänsä. Hän katsoi pitkään Kimmon kasvoja, ja äkkiä hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
“Kimmo?.. Onko se tosiaan sinä?” hänen äänensä henkäisi aivan hiljaa.
Kävi ilmi, että sen traagisen auto-onnettomuuden jälkeen viisitoista vuotta aiemmin Kimmon äiti oli menettänyt muistinsa. Hän ei tiennyt, kuka oli tai mistä tuli. Kaikki nämä vuodet hän oli elänyt kadulla vain ventovieraiden ja tämän pikkupojan armolla, jonka oli tavannut lastenkodissa ja josta oli huolehtinut kuin omasta pojastaan. Medaljonki oli ainoa esine, jota hän vaali pyhänä toivoen, että se vielä jonain päivänä ohjaisi hänet takaisin kotiin.
Kimmo laskeutui polvilleen asfaltille, halasi äitiään lujaa eikä päästänyt irti. Siinä hetkessä hän ymmärsi: jos hän olisi kuunnellut Iinesiä ja ajanut pojan pois, hän ei olisi koskaan löytänyt äitiään, jota oli surrahut puolet elämästään.
**Opetus:** Sydämesi näkee enemmän kuin silmäsi koskaan voisivat. Älä koskaan säästä ystävällisiä tekoja kenties juuri sillä hetkellä annat avaimen omaan onneesi.
