Vuosi tapailemista Juhon (58) kanssa tuntui satumaiselta, kunnes hän kahvikupin äärellä paljasti suunnitelmansa elämälleni.
Juhana istui vastapäätä minua lempikahvilassaan, pyöritti lusikkaa kupissaan ja puhui niin rauhallisesti kuin kyse olisi uuden jääkaapin hankinnasta.
— Marjo, mä oon miettiny tätä ihan kunnolla. Mun mielestä sun kannattais muuttaa mun luokse.
Melkein tukehduin cappuccinooni. Vuosi tapaamisia, vuosi keskusteluja tulevaisuudesta — ja nyt se vihdoin tapahtui. Olin odottanut näitä sanoja niin kauan. Viisikymmentäkuusivuotiaana en enää uskonut kuulevani mitään tällaista mieheltä. Ja nyt se tapahtui.
— Juhani, oletko tosissasi? — ääneni taisi väristä ilosta.
— Totta kai olen. Oon miettiny tän valmiiksi, — hän laski lusikan ja laittoi kädet ristiin pöydälle kuin palaverissa. — Sun asunnon vois laittaa vuokralle, siitä sais kivan lisän eläkkeeseen. Työt voi jättää, kohta sä kuitenkin jäät eläkkeelle. Ja sit sä voisit auttaa mua äidin kanssa, se tarvii kuitenkin hoivaa.
Tässä kohtaa mun olis pitäny tajuta, että jokin on pielessä. Mutta tiedättekö mitä? Silloin kuulin vain yhden asian: “muuta mun luokse”. Kaikki muu meni ohi kuin taustamusiikki hississä.
Typerä. Täysin typerys viisikymmentäkuusivuotiaana.
Vuosi tätä ennen Tapasimme yhteisen tuttavan syntymäpäivillä. Olin jo melkein luopunut romantiikasta — eronnut kahdeksan vuotta sitten, tytär aikuinen ja omillaan, työ kirjastossa jota rakastin ja pieni mutta oma kaksio Töölössä. Elämä oli tasaista, rauhallista, ilman suuria mullistuksia.
Juhana tuntui raikkaalta tuulahdukselta. Pitkä, harmaantunut, ovelia naururyppyjä silmäkulmissa. Hän puhui fiksusti, vitsaili hienovaraisesti, kuunteli tarkasti — tai siltä minusta tuntui.
— Sun silmäs nauraa, vaikka olisit ihan hiljaa, — hän sanoi toisilla treffeillä, ja minä sulauduin kuin jäätelö heinäkuun helteellä.
Tapailluimme melkein vuoden. Käytiin teatterissa, ajeltiin hänen ystäviensä mökille, laitettiin yhdessä lihakeittoa viikonloppuisin. Hän oli huomaavainen — soitti joka ilta, kysyi päivästäni, muisti etten pidä korianterista mutta rakastan Agatha Christien dekkareita.
Ajattelin: vihdoinkin, löysin oman ihmiseni. Eron jälkeen ensimmäisestä miehestä, joka saattoi olla kuukausia huomaamatta minua, Juhana tuntui pelastukselta.
Sitten hän sairastui flunssaan, ja menin hoitamaan häntä. Kolme päivää keittelin liemiä, mittasin kuumetta, luin uutisia ääneen. Kolmantena päivänä hän sanoi:
— Marjo, sä oot ihan enkeli. Mun äiti tykkäis susta.
Äiti. Tässä kohtaa minun olisi pitänyt säikähtää. Mutta hellyin.
Äitiin tutustuminen Aino Korpela, kahdeksankymmentäkaksi vuotta, halvaus kolme vuotta sitten. Toinen puoli liikkuu huonosti, tarvitsee apua lähes kaikessa — ruuanlaitosta wc-käynteihin. Hänellä oli hoitaja, Elina, joka kävi viisi kertaa viikossa kuusi tuntia kerrallaan. Juhana maksoi Elinalle kolmetuhatta euroa kuussa.
Kun menin heille ekan kerran kylään, Aino katsoi minua tiiviisti silmälasien takaa ja sanoi:
— Jassoo, tuollainenko sie olet. Juhana on kertonut minulle sinusta.
— Hauska tutustua, — ojensin hänelle piirakan jonka olin leiponut.
— Leivot itte? Hyvä, — hän nyökkäsi kuin testaisi ammattitaitoani.
En kiinnittänyt huomiota siihen lauseeseen. Silloin ajattelin — vanhus vain on kiinnostunut, ihan normaalia.
Kuukausia kului. Menin heille viikonloppuisin, autoin ruuanlaitossa, istuin joskus Ainon kanssa kun Juhana oli töissä tai kaupassa. Pidin siitä — tunsin olevani tarpeellinen, osa perhettä.
Typerä. Täysin typerys.
Se keskustelu Siinä me sitten istuimme kahvilassa, ja Juhana purki minulle “suunnitelmansa” tulevasta onnelisesta elämästä.
— Katso nyt, — hän jatkoi, selvästi tyytyväinen itseensä, — sun asunto vuokralle, siitä tulee vähintään kaksituhatta euroa kuussa. Työt voit jättää — sun palkka on kuitenkin pieni, ja kun olet kotona, sulla on aikaa. Voit olla äidin kanssa silloin kun mä oon töissä, ja ruuanlaitto hoituu — sä kuitenkin tykkäät laittaa ruokaa. Elinan voi irtisanoa, sitä ei enää tarvita.
Olin hiljaa ja yritin sulatella kuulemaani. Kuin perunaa joka jäi jumiin kurkkuun.
— Entä minä? — kysyin hiljaa. — Mitä minä saan?
— No mitä nyt? — hän hämmästyi kysymystäni kuin se olisi epälooginen. — Sähän saat minut. Perheen. Kodin. Mitä muuta sä tarvitset?
— Työn. Palkan. Oman asunnon, — aloin laskemaan sormiani kuin ala-asteen laskutunnilla. — Taloudellisen itsenäisyyden, Juhana.
— Mitä varten sä tarvitset sitä, jos sulla on minut? — hän otti kädestäni pöydän yli, ja hänen silmissään oli aitoa hämmennystä. — Kyllä mä elätän sua. Sun asunnon tulojen kans meillä menee loistavasti.
Tässä kohtaa aloin tajuta. Hitaasti, kuin auringonnousu talvella — ensin vähän valoisampaa, sitten vähän lisää, ja sitten yhtäkkiä — pam, ja kaikki on kristallinkirkasta.
Minua ei pyydetty hänen vaimokseen. Minua pyydettiin ilmaiseksi työvoimaksi romanttisella lisällä.
Rakkauden matematiikka Kotona illalla otin paperin ja aloin laskea. Ihan varmuuden vuoksi.
Oma asunto vuokrattuna — se samainen kaksituhatta euroa, jotka Juhana oli jo suunnitellut “yhteisiksi” tuloiksi.
Oma palkka kirjastossa — neljätoistasataa euroa. Pieni, totta, mutta ne olivat MINUN rahojani. Sain ostaa itse uudet kengät ilman selityksiä, säästää matkaan tyttären luo, käyttää kirjakerhoon.
Ainon hoiva — se on muuten kolmetuhatta euroa, jotka maksettiin Elinalle. Eli minun työni hoitajana säästäisi Juhanalta melkein yhden eläkkeen verran.
Ruuanlaitto, pyykinpesu, siivous hänen kotonaan — taas yksi “ammatti”, jonka olisin saanut ilmaiseksi.
Istuessani laskin, kuinka paljon rahaa minun piti tuottaa yhteiseen budjettiin saamatta itse euroakaan. Luvut olivat mielenkiintoisia. Todella mielenkiintoisia.
Toin suhteeseen asunnon (2000€), hoitajan työn (3000€), siivoojan työn (vähintään 1200€ markkinahinnalla) ja menetin oman palkkani (1400€). Mitä Juhana toi? Oman palkkansa ja katon pään päälle, joka oli kuitenkin hänen omaisuuttaan.
Lopputulos: olin sijoittamassa tähän liittoon moninkertaisesti enemmän, ja saisin vastineeksi “elätettävän” statuksen, joka tarkoitti työtä ilman vapaapäiviä ja palkkaa.
Soitto ystävälle Soitin Sadulle, vanhalle opiskelukaverilleni, jonka olen tuntenut kolmekymmentä vuotta.
— Satu, arvaa mitä Juhana minulle ehdotti?
Kuultuaan koko jutun hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten niin suoraan kuin vain hän osaa:
— Marjo, sano sille: muuta sää minun luokseni, myy autosi, eroa työstäsi, ja hoida minun äitiäni sillä aikaa kun minä luen kirjoja eläkkeellä.
— Minulla ei ole äitiä hoidettavana, — sanoin hämmentyneenä.
— Kuvaannollisesti. Käännä tilanne. Tarjoa sille ihan samaa mutta toisen päin.
Silloin sen tajusin. Satu on oikeassa. Täysin oikeassa.
Peilikuva Viikon päästä kutsuin Juhanan luokseni illalliselle. Tein hänen lempiruokaansa — ankkaa — ja avasin pullon hyvää viiniä. Halusin, että keskustelu olisi mahdollisimman rauhallinen.
— Juhana, mä oon miettiny sun ehdotusta, — aloitin kaataessani hänelle viiniä.
Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän selvästi luuli minun suostuneen.
— Loistavaa! Mä tiesin, että sää oot järkevä nainen.
— Joo, olen järkevä. Siksi mulla on vastaehdotus, — laskin haarukan ja katsoin suoraan hänen silmiinsä. — Muuta minun luokseni.
— Mitä? — hän hämmästyi, mutta äänessä ei ollut vielä kireyttä.
— Muuta minun luokseni, sanon. Sun asunto vuokralle — se on hyvä lisätulo meille. Työt voit lopettaa, sää kuitenkin mietit jo eläkettä. Sun äiti jääköön Elinan hoitoon, ammattilainen hoitaa yhtä hyvin, ja sää voit olla kotona hoitamassa taloutta — laittaa ruokaa, siivota, pestä pyykkiä.
Juhanan ilme muuttui reaaliajassa kuin huhtikuun sää. Ensin hämmennys, sitten jotain loukkaantumisen tapaista, ja sitten suoraa närkästystä.
— Marjo, ootko sää tosissas? Siivous, talous? Mähän oon mies, mulla on oikea työ!
— Ja minä olen nainen, jonka työ on minulle itselleni yhtä tärkeä, — vastasin rauhallisesti. — Miten minun ehdotukseni on huonompi kuin sinun?
— Se on täysin eri asia! — hän alkoi kuumentua, ääni nousi. — Sää oot nainen, sun on tarkoitus hoitaa kotia! Mä tienaan!
— Minäkin tienaan, Juhana. 1400 euroa kuussa, ja pidän työstäni, muuten. Sun äitis tarvitsee ammattimaista hoivaa, ei minun amatööriyrityksiäni palvella häntä sillä aikaa kun menetän oman urani.
— Mutta mä tarjosin sulle parempaa elämää! — hän melkein huusi. — Mitä varten sää tarvitset sitä kirjastoa noilla naurettavilla palkoilla, jos mä olen valmis elättämään sua?!
— Ja mitä varten sää tarvitset sun työtä, jos mä olen valmis ELÄTTÄMÄÄN sua? — yritin puhua pehmeästi, mutta selkeästi. — Näetkö eron, Juhana? Kun minä luovun urastani sinun takiasi — se on ok ja jopa romanttista. Kun sää luovut urastasi minun takiani — se on yhtäkkiä hulluutta ja loukkausta.
Hän hiljeni. Pitkään oli hiljaa, pyöritti haarukkaa ankanpalassa, johon ei ollut koskenut.
— Ne on eri asioita, — hän sanoi vihdoin, mutta ei enää niin varmasti.
— Selitä minulle, miten ne on eri asioita. Ihan tosissasi, selitä.
— No… — hän hapuili sanoja. — Miehenä mulla pitää olla ura, status. Nainen voi hyvin olla kotona, kukaan ei tuomitse.
— Ja minua voidaan siis tuomita, jos en hoida kotia? Kuka tuomitsee? Sinä?
Hän ei löytänyt vastausta. Istui vain ja tuijotti lautastaan.
Sen illallisen jälkeen Erosimme hiljaa, ilman skandaaleja jaastikoiden särkemistä. Sanoin vain:
— Juhana, tajusin yhden tärkeän asian tän vuoden aikana. Sinä et etsinyt kumppania. Sinä etsit ratkaisua taloudellisiin ja käytännön ongelmiisi yhdessä persoonassa — taloudenhoitaja, hoitaja ja elämänkumppani, kaikki ilmaiseksi. Se ei ole rakkautta. Se on resurssien hallintaa.
— Sää ymmärsit kaiken väärin, — hän yritti väittää vastaan, mutta ilman entistä varmuutta.
— Ehkä, — kohautin olkiani. — Mutta sinun reaktiosi minun ehdotukseeni kertoi kaiken tarpeellisen.
Hän lähti, otti takkinsa eikä soittanut enää. En soittanut minäkään.
Mitä tapahtui sen jälkeen Puoli vuotta on kulunut siitä ankkaillallisesta. Asuntoni on yhä minun, asun siellä, en vuokraa sitä kenellekään enkä ole taloudellisesti riippuvainen kenestäkään. Työ kirjastossa tuottaa yhä iloa — rahaa ei paljon, mutta tulen kotiin ilman tunnetta, että minua on käytetty hyväksi.
Aino Korpela on muuten yhä Elinan hoidossa. Kuulin yhteisten tuttavien kautta, että Juhana on löytänyt uuden naisen — kymmenen vuotta minua nuoremman, ja tämä on heti muuttanut hänen luokseen. En tiedä, millaisen sopimuksen he tekivät, ja rehellisesti sanottuna en enää välitä.
Joskus mietin tätä vuotta enkä kadu sitä ollenkaan. Opin itsestäni jotain tärkeää — olen valmis antamaan paljon suhteessa, mutta en ole valmis antamaan itseäni kokonaan, ilman vastavuoroisuutta.
Satu kysyi minulta kerran:
— Eikö harmita menettää vuosi elämästä tuon Juhanan takia?
— Harmittaisi enemmän elää kymmenen vuotta hoitamassa hänen äitiään ja kotiaan, menettäen samalla työn, asunnon ja itsensä, — vastasin. — Vuosi on ihan kohtuullinen hinta sellaisesta opetuksesta.
Joskus näen unta siitä kahvilakeskustelusta, kun hän ehdotti muuttoa. Unessa tajuan heti ansan ja kieltäydyn. Herään ja ajattelen: ehkä onkin hyvä, etten todellisuudessa tajunnut sitä heti? Ehkä tarvitsin juuri sen vuoden ymmärtääkseni eron rakkauden ja kauniilla “perhe”-nimellä höystetyn hyväksikäytön välillä.
Tiedättekö mikä on hauskinta? Kuukausi eron jälkeen minulle soitti Elina, se Ainon hoitaja.
— Marjo, anteeksi että häiritsen, saisinko kysyä?
— Totta kai, Elina, mitä on tapahtunut?
— Juhana pyysi minua alentamaan hintaa. Sanoi, että hänellä on “tyttöystävä muuttamassa, ja kuluja pitää optimoida”.
En voinut olla nauramatta.
— Mitä vastasit?
— Sanoin, että palveluni maksaa sen mitä maksaa. Jos ei sovi — voin lähteä, töitä on tarjolla.
— Hyvä, Elina. Pidä kiinni hinnastasi.
Puhelun jälkeen ajattelin: tuossa ihminen, joka tietää oman arvonsa paremmin kuin minä tiesin koko vuoden. Ehkä koko opetus onkin tässä — älä anna kenenkään, edes hurmaavimman miehen oveline naururyppyineen, määritellä arvoasi puolestasi.
