VUOKRALAINEN
Talvi-illan hämärässä Helsingin Kontulassa käveli pitkä nainen pitkin lumen peittämää jalkakäytävää. Ulkona oli vielä valoisaa, ja ilta huokui harvinaisen lempeää pakkassäätä. Kirkas aurinko oli paistanut koko päivän, ja nyt se laski hitaasti, luoden viimeisillä säteillään säihkettä pakkasen peittämiin lumihiutaleisiin.
Naiselle ilma sopi mainiosti, joten hän ei kiirehtinyt. Hän oli kookas, arvokkaan oloinen ja selvästi yli kuusikymppinen, mutta kulki pää pystyssä siisteissä nahkasaappaissaan ja upeassa turkistakissa. Kaunista menneisyyttä ja aavistuksen verran ylemmyydentuntoa huokui hänen olemuksestaan. Hän piti huolta itsestään ja tiesi arvonsa.
Vaikka nuoret rakkaudenajat olivatkin jääneet taakse, osasi Anneli Malmivuori nauttia elämästä tässäkin iässä. Mies oli haudattu jo kymmenen vuotta sitten, ja aikansa Anneli suri kovasti. Mutta mitenpä sitä ei sureisi, kun takana oli vuosikymmenten hyvä yhteiselo ja yhdessä kasvatettu hieno poika?
Poika muutti opiskelemaan Turkuun ja jäi sinne. Perusti perheen ja teki Annelista kaksinkertaisen isoäidin, mutta lastenlapset tulivat hänen luokseen vain harvoin. Pojan työ piti hänet kiireisenä, eikä äitiä ehtinyt usein nähdä.
Siitä huolimatta Anneli ei ollut alakuloinen. Jokaisella elämänkaarella on hyvät puolensa. Hän oli jo eläkeiässä, kyllin vanha katsomaan elämää viisaasti. Poika ja lastenlapset olivat kaukana, mutta onneksi oli videopuhelut, joiden avulla pitäminen yhteyttä onnistui. Ja muutenkin Anneli eli oikein mukavaa elämää. Hänellä oli kaksi asuntoa. Eläkkeellä pärjäsi nuukasti, ja poika laittoi silloin tällöin euroja tilille, vaikka Anneli siitä aina kieltäytyi.
Uudenvuoden juhlissa poika perheineen oli ilahduttanut häntä komealla lahjalla tällä samalla turkistakilla, jossa Anneli nyt asteli kadulla hymy huulillaan. Hän kulki hitaasti nauttien omasta olemuksestaan, tiesi näyttävänsä hienolta ja ryhdikkäältä.
Anneli ei ollut vain ulkona kävelemässä, vaan menossa hoitamaan asiaa noutamaan vuokran yhdestä kaupungin yksiöistä, jota hän vuokrasi nuorelle perheelle. Tämän kaksion lisäksi Anneli siis omisti pienemmän asunnon, jota piti vuokralla. Kun perhe muutti asumaan, vauvaa ei vielä ollut, mutta nyt pienessä asunnossa leikki kaksivuotias pyöreäposkinen poika Veikko.
Pienessä laukussa Anneli kantoi suklaalevyä pojalle. Hän tiesi, ettei hyvien vuokralaisten löytäminen ollut helppoa. Oli tullut poltettua näppinsä useammankin kerran joskus jätettiin laskut hoitamatta, joskus kämppä oli kurjassa kunnossa. Siksi Anneli päätti tulla itse joka kuukausi hakemaan vuokran, niin näki samalla, että kaikki on kunnossa ja laskut maksettu.
Tämän perheen kohdalla pystyi kuitenkin hengittämään kevyemmin. Pariskunta, erityisesti Saara, oli siisti ja täsmällinen. Saara näytti lähes lapselta, mutta Annelilla oli tiedot: tyttö oli 24-vuotias, kalpea, kirkassilmäinen ja laihanlainen. Ei olisi uskonut, että niin nuorella oli jo kaksivuotias lapsi.
Saara piti asunnon kunnossa, oli aina ystävällinen ja maksoi laskut ajallaan. Miehestä Anneli ei paljon tiennyt oli joko töissä, makasi sohvalla, eikä kovin puhelias. Joskus Anneli ajatteli, olisiko mies maistanut liikaa, mutta se ei kuulunut hänelle. Vuokralaisesta ei silti ollut valittamista.
Hissillä noustessaan viidenteen kerrokseen Anneli mietti, millä herkulla hemmoittelisi itseään, kun vuokra oli saatu. Hän rakasti graavilohta ja mereneläviä, ja saattoi niitä ostaa miksei voisi? Hän oli jo siinä iässä, ettei säästäminen aina kannattanut.
Ajatukset viipyilivät vielä kalaherkuissa, kun Anneli painoi ovikelloa. Hänellä oli toki vara-avainkin, mutta mikäpä kiire, kun vuokralaiset olivat kunnollisia. Ei ollut aikomus yllättää ketään, vaan soitti aina ennen kuin meni sisään.
Tällä kertaa ovea sai odottaa hiukan kauemmin kuin normaalisti. Anneli ehti jo ajatella, ettei ketään ole kotona, kunnes Saara avasi oven. Hänen ulkonäkönsä säikäytti: punertavat, turvonneet silmät ja vapisevat kädet eivät olleet hyvän merkki.
Saara vetäytyi eteiseen, kädet puristettuina rintakehälle.
Onko kaikki kunnossa, Saara? Näytät aika huonovointiselta, Anneli sanoi ja astui sisään.
Hänelle tuli mieleen, olisiko Saara krapulassa tai vielä jatkanut uuden vuoden juhlintaa miehensä kanssa.
Ei ole kaikki kunnossa, Anneli-täti, Saara sai sanottua ja lähti hoiperrellen olohuoneeseen.
Anneli seurasi perässä. Mies ei ollut kotona, mutta muutenkin asunnossa vallitsi tavallisesta poikkeava epäjärjestys. Tavaroita lojui siellä täällä, ja pieni Veikko riehui lattialla. Vaatekaappi ammotti avonaisena, ja monta hyllyä oli tyhjillään.
Saara ojensi laskut Annelille vapisevin käsin.
Laskut on maksettu. Mutta en pysty maksamaan tämän kuun vuokraa. Voinko jäädä velkaa? Me muutetaan Veikon kanssa pois huomenna.
Silloin Anneli ymmärsi, ettei kyse ollut alkoholista. Kyynelten uurtamat kasvot ja itkun jäljet paljastivat, että Saara oli itkenyt pitkään.
Mitä on tapahtunut? Missä miehesi on, Saara, Anneli sai kysytyksi.
Saara rojahti sohvalle, hautasi kasvonsa käsiin ja yritti koota itsensä.
Olen sairastunut, Anneli-täti. Olen ollut puolisen vuotta tosi väsynyt ja voimaton. En ehtinyt lääkäriin, Veikon kanssa arki vei kaikki voimat. Nyt, kun Veikko pääsi päiväkotiin, kävin tutkimuksissa. Sain diagnoosiksi syövän.
Saara nyyhkäisi, eikä nostanut kasvojaan.
Kun mies kuuli, hän lähti. Sanoi, ettei halua sairasta vaimoa eikä aio katsoa vierestä, kun sairastun pahemmin. Hänen tätinsä kuoli syöpään, eikä mies halua joutua kokemaan samaa. Sitten hän keräsi tavaransa ja katosi. Lupasi laittaa avioeron vireille. Minulla ei ole rahaa, ei yhtään olen hoitovapaalla, tulot ovat mitättömät. Kaikki meni laskuihin. Vuokraa ei pysty maksamaan. Me muutetaan pois, heti kun saan voimia.
Anneli istuutui Saaran viereen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista, vain Veikon iloista läpsyttelyä kuului lattialta. Anneli huomasi ajattelevansa, että graavilohi saa odottaa.
Hän torui itseään moisista ajatuksista. Täällä oli ihmisen hätä mitä pienet luksukset merkitsevät?
Anneli laski kätensä Saaran olkapäälle.
Katso minua, Saara. Nyt riittää murhe. Jos mies petti, se oli hänen valintansa, ja vaikea diagnoosi pelottaa, mutta sinulla on poika. Hänen vuoksi pitää jaksaa. Oletko saanut hoitosuunnitelman ja minne aiot nyt mennä?
Saara vilkaisi Anneliin epätoivoisena.
Huomenna pitäisi mennä HUSin syöpäkeskukseen biopsiaan. Mutta siihen en pysty. Olen aivan yksin! Isovanhempani asuvat Loviisassa, mutta mummi on jo hauras. Veikka on liian vilkas vanhukselle. Jos vien pojan sinne, mummi ei jaksa huolehtia. Asuntoni kaupungissa on mahdoton ilman tuloja. Minulla ei ole aikaa eikä paikkaa toipua, Anneli-täti.
Höpsö! Kaikkiin vaikeuksiin löytyy apua. Et ole yksin, jos sinä et vielä tunne ihmisiä täällä, minä tunnen. Minä hoidan Veikkoa niin kauan kuin hoitoa kestää. Tule takaisin sitten asumaan tänne. Vuokraa ei tarvitse miettiä, minä pärjään kyllä. Koti on sinulle tässä vaiheessa tärkeämpi kuin minun herkkuni. Siivoa vain ilta rauhassa, minä tulen aamulla aikaisin. Neuvot vielä, mihin päiväkotiin vien Veikon, ja minä kyllä selviän.
Saaran silmät olivat suurina, hän ei ollut uskoa korviaan. Anneli oli vaikuttanut etäiseltä ja itsevarmalta, ei koskaan erityisen lämpimältä. Saara oli odottanut moitteita vuokranmaksun viivästyksestä, mutta nyt Anneli lupasi apua, jota ei odottaisi edes läheiseltä.
Miksi katsot minua noin? Anneli tokaisi vähän kovaan ääneen. Nyt mennään eteenpäin, ruvetaan hommiin. Itku ei auta mitään, ja jaksan minäkin vaikka toisen kerran alkaa itkeä, jos jatkat tuota.
Saara nojasi Anneliin sanattomana, ja Anneli tunsi kurkkunsa kiristyvän. Mutta nyt ei voinut jättäytyä tunteiden varaan.
Nyt minä lähden, Anneli sanoi ja nousi. Huomiseen, tulen jo kuudelta. Syö hyvin ja nuku.
Sinä iltana Anneli kävi kaupassa, mutta ostoskoriin tuli arkisia aineksia: kanaa keittoon, puuroaineksia, jauhelihaa. Niillä pärjäisi ja Veikkokin söisi. Aamulla Anneli saapui jo varhain Saaran asuntoon. Hänen mielestään Veikko oli aina ollut mukava, ja lapsen kanssa viihtyi helposti poika oli vilkas, mutta kiltti ja kuuliainen, vaikka äitiä kovasti kaipasi.
Sairaalassa Saaralla tutkittiin tilanne, ja hän palasi kotiin kahden päivän päästä. Jännittävä odotus seurasi, mutta kun vastaus tuli, Saara puristi puhelintansa innosta.
Anneli-täti, kuuluu hyvää! Vasta ensimmäinen aste. Sanottiin, että ehkä selviän leikkauksella. On mahdollisuus kokonaan toipua!
Näitkö nyt? Anneli puuskahti. Ja sinä jo luovutit. Mieskään ei jaksanut osallistua, mutta ehkä parempi niin saipahan näytettyä todellisen luonteensa. Milloin leikkaus? Minä kyllä pidän Veikkoa luonani.
Ennen leikkausta menee kuukausi, on jonoa sairaalassa. Anneli-täti, ehkä minun pitäisi lähteä mummon luo Loviisaan ja sinä voisit ottaa uuden vuokralaisen? On minusta ikävää asua ilmaiseksi.
Sinä puhut taas hölmöyksiä! Eläpäs nyt mieti rahaa, vaan keskity paranemiseen. Onko teillä muuten vielä ruokaa, vai käynkö kaupassa?
Saara alkoi itkeä.
Anneli-täti, teette meille jo niin paljon, en voi koskaan kiittää tarpeeksi.
***
Puolitoista vuotta kului.
Helsingin hienoimmassa ravintolassa juhlivat vieraat iloista hääiltaa. Anneli valkoisessa jakkupuvussa istui paalupaikalla, naisen vieressä. Monet vieraat luulivat häntä hääparin äidiksi ja vähän hänestä tuntuikin siltä, kuin omaa tytärtä naittaisi.
Kaunis Saara, valkea mekko ja diadeemi tummissa, kihartuvissa hiuksissa kainossa onnessaan ja terveenä. Morsiamen vierellä seisoi uusi puoliso, mies, joka puolitoista vuotta aiemmin oli Saaran leikannut johtava lääkäri.
Aluksi Saara pelkäsi, oliko nuori lääkäri tarpeeksi osaava, mutta ei voinut valita. Mies osoitti vähitellen Saaralle huomaavaisuutta ja lempeyttä. Suhteen alku oli vaikea, Saaralla ei ollut miehiin luottoa entisen miehen jäljiltä. Ainoa, johon hän uskoi, oli Anneli.
Leikkauksen jälkeen kävi monta koetta, sitten arki alkoi taas pyöriä. Puolen vuoden päästä Saara palasi töihin ja alkoi maksaa Annelille vuokraa, vaikka Anneli ei enää olisi halunnut ottaa vastaan rahaa.
Nyt Saara ja Veikko muuttivat uuteen kotiin yhdessä nuoren lääkärin kanssa. Anneli joutui etsimään uusia vuokralaisia, mutta lääkäri selvästi rakasti Saaraa ja vietti juhlat kuin kunnon suomalainen! Anneli siirsi hiljaa lautaselleen muutaman viipaleen graavilohta, hymähtäen ajatukselle, miten puolitoista vuotta sitten jäi herkku syömättä. Useamman kerran piti silloin säästää, kunnes Saara oli taas jaloillaan.
Mutta mitäpäs lohi ja kaikki aineellinen lopulta merkitsivät verrattuna siihen, mitä Annelista oli tullut lähes toinen tytär. Omat pojat asuivat kaukana, mutta nyt oli Saarakin ja Veikko. He eivät unohtaisi eivätkä hylkäisi.
Anneli ei ollut tunteellisuutta rakastava ihminen, mutta nyt meinasi itku tulla, kun Saara nousi pitämään puhetta.
Haluan kiittää yhtä kaikkien läheisintä ihmistä; ilman teitä tätä hääjuhlaa ei olisi Saara sanoi ääni käheänä. Hän niiskautti, ja kyynel kimalsi hänen silmäkulmassaan. Anneli-täti, olette minulle kuin äiti, jota en saanut tuntea. Kiitos kohtalolle, että sain teidät rinnalleni.
Elämä opetti yhdessä pärjää paremmin. Hyvä sydän ja toisen auttaminen eivät koskaan ole turhaa. Toinen ihminen, lämmin sana ja pieni teko voivat muuttaa maailmoja.
