VIIIMEINEN SÄDE
Kaikki kiinnittivät huomiota sisätautiosaston ylilääkäriin: miehet katsoivat häntä kiinnostuneina, naiset avoimesti kateellisina. Pitkälle ja mustasilmäiselle Annukka Miettiselle valkoinen takki sopi erinomaisesti. Hiukset hän oli kiinnittänyt niskasta tiukalle, ja tärkätty hattu kohotti hänen olemustaan jonkin verran. Kenties oikeanlaiset korot tai pehmeä kävelytyyli, mutta hänen korkojensa vaimea kopina ei koskaan häirinnyt muita. Hän näytti noin nelikymppiseltä, mutta kukaan sairaalan henkilökunnasta ei tiennyt hänen tarkkaa ikäänsä. Tiukkaa ja tinkimätöntä Annukka Miettistä eivät pelänneet ainoastaan työntekijät vaan myös potilaat.
Miehet sekä potilaat että kollegat yrittivät usein flirttailla, pyytelivät ulos, toivat suklaata ja kukkia, mutta vakavan katseen kohdatessaan he mykistyivät. Huhuja levisi hänestä paljon: että hän oli kokenut onnettoman rakkauden, aviomies kuollut ties missä, lapsenkin menettänyt… Kukaan ei tiennyt varmasti, mikä oli totta ja mikä vain juoruja.
Työkaverit tiesivät vain sen, että Annukka asui yksin ketään ei päästetty lähelle, ystävyyssuhteita ei syntynyt. Silti häntä ei voinut sanoa pahaksi eikä edes kylmäksi ihmiseksi.
Nuorena Annukka oli rakastunut päätä pahkaa kurssikaveriinsa ja komistukseen, Lauri Miettiseen. Ei voinut hengittää ilman hänen läheisyyttään. Mutta Lauri, naisten suosiossa kylpevä mies, ahdistui Annukan omistautuneesta rakkaudesta. Hän lähti lopulta, valitsi toisen.
Sen jälkeen Annukka ei päästänyt ketään sydämeensä. Ehkä hän edelleen rakasti Lauria, tai pelkäsi uutta petosta.
Annukka pysähtyi hoitajan pöydän luo.
Veera, voisitko antaa minulle Laaksosen kortin huoneesta viisi? Kirjoitan hänelle kotiutuksen valmiiksi huomista varten, Annukka sanoi, painoi potilaskansion rintaansa vasten ja palasi työhuoneeseensa.
Hyvä, mies on toipunut. Nyt se on hänen omasta tahdostaan ja voimavaroistaan kiinni, milloin näemme uudestaan, hän pohti täyttäessään tietokoneelle loputtomia lomakkeita tutkimuksista ja hoitomääräyksistä, laboratoriotuloksista…
Työpäivästä oli jäljellä puoli tuntia.
Hän nousi tuoliltaan, lukitsi oven ja pysähtyi. Käytävän päässä nainen puhui hillityllä äänellä ikkunan reunalla puhelimeen. Annukan korviin kantautui outoja sanoja:
Ei, ei ole kuollut. Elossa ja voi hyvin. Älä hermostu. Sanoin hänelle jo… Ei mitään… Ajattelitko, ettei hän yhtään aavistanut? No, illalla puhutaan. Nainen sulki puhelimen ja hasteli portaita alas vilkaisemattakaan ympärilleen.
Annukka astui viidenteen huoneeseen. Muulloin hän olisi huomauttanut tyhjistä sängyistä ja tupakoinnin haitoista, nyt kuitenkin huomio kiinnittyi ikkunaan päin kääntyneeseen miehen hartioihin ja hän pysyi hiljaa.
Arto Laaksonen, huomenna hän aloitti, mutta kun mies kääntyi katsomaan häntä silmissään tuskaa ja surua, Annukalta katkesi lause.
Mikä on? Annukka istahti sängyn reunalle välttääkseen leijumista miehen yläpuolella. Onko jokin hätänä? Onko kipuja?
Voisinko voisiko olla, ettei minua vielä kotiutettaisi? En Minulla ei ole minne mennä Arto sai sanottua.
Hänen paikkansa on jo varattu. Vaimo toi tänne toisen miehen, totesi harmaahiuksinen mies huoneen nurkasta. Suoraan sanoen: Finita la komedia. Annan toisen miehen käteen ja olen hänelle uskollinen. Ja Laaksosta sitten potkittiin pellolle, anteeksi vain.
Pitääkö tuo paikkansa? Annukka kysyi hiljaa.
Siitä naisesta nainen puhui ikkunan äärellä. Toivoi miehensä kuolemaa, mutta ei saanut odottaa miehen paikka on miehen sairaalajakson aikana vallattu, Annukka tajusi.
Arto Laaksonen, yli viisikymppinen jykevä suomalainen, makasi selin ikkunaan puristaen leukaperiään.
Annukka seurasi katseellaan pilvistä kevätiltapäivää puiston paljaiden oksien takaa. Oli huhtikuun loppu, silmut pullistuivat, mutta harmaalta taivaalta olisi voinut minä hetkenä hyvänsä sataa lunta. Aurinkoa ei ollut tänään.
Ei ollenkaan mitään paikkaa? Entä ystävät? Lapset? Annukka kysyi lämpimästi.
Heillä on omat perheensä. Yhden yön, ehkä kahden voisin olla, mutta hävettää tässä iässä kulkea nurkkavieraina. Tiesin vaimon olevan jonkun muun kanssa. Luulin sen menevän ohi
Arto, muutama päivä lisää ei auta, ja sängyt on kuitenkin annettava toisille. Annukka epäröi hetken, mutta jatkoi sitten: Tiedätkö mitä? Minulla on mökki maalla, noin kahdeksankymmenen kilometrin päässä kaupungista. Tiet ovat hyvässä kunnossa. Talokin on kunnollinen, mutta kyllä siellä tarvitsee vähän remontoida. Kukaan ei ole asunut siellä vuosiin. Huomenna tuon sinulle avaimet ja ohjeet, miten sinne pääsee, hän sanoi, nousi päättäväisesti ja poistui huoneesta tarjomatta vaihtoehtoa.
No jopas! nurkassa oleva vanhus huudahti ihailua äänessään. Kova, mutta ihminen! Älä vain kieltäydy, Arto. Se sinun vaimosi ei olisi ansainnut sinua.
Tuomi kukki ja tippui, kevään koleus vaihtui lämpimään aurinkoon. Sunnuntaiaamuna Annukka hyppäsi hopeanharmaaseen Hondaansa ja ajoi tarkastamaan mökin ja potilaansa.
Hän hämmästyi, miten kotoisaksi talo oli muuttunut. Ikkunalistat oli maalattu iloisella sinisellä, kattoa korjattu, portailla uusi askelma. Hän ajoi pihamaalle ja sammutti moottorin. Kuistin ovelle asteli Arto Laaksonen T-paidassa, farkuissa ja paljain jaloin. Aavistustakaan siitä surkeasta, kalpeasta miehestä ei ollut jäljellä; hartiat suorina, kasvot päivettyneet, käsivarsiin ilmaantunut lihasta. Arto näytti levänneeltä ja elämänhaluiselta.
Päivää. Tulitko katsomaan, pärjäänkö minä täällä? Annukka nousi autosta ja nojasi oveen.
Eipä kukaan kiusaa. Kolme raihnaista mummoa vain ilahtui, kun joku jäi pysyvästi tänne. Kesäasukkailla on omat murheet, Arto vastasi vähän ymmällään.
Maaseudun ilma sopii sinulle. Entä työt? Annukka kysyi, seisoi yhä auton vieressä; Arto ei pyytänyt häntä sisälle.
Minun työni… No, mitäpä siitä. Armeijasta jäin eläkkeelle, eihän sitä muuta osannut kuin johtaa porukkaa. Olin hetken vartijana. Ei ole mitään kaduttavaa. Eläke on ihan hyvä, Arto sanoi ja kohautti harteitaan.
No, näytä miten olet asettunut, Annukka vihdoin sulki auton oven ja käveli kuistille.
Voi että minä olen tolvana, Arto löi kämmenellä otsaansa. Olin niin yllättynyt, että unohdin pyytää sisään. Hän meni edellä ovesta sisään ja avasi ovet Annukalle.
Annukka pysähtyi kynnykselle. Puhtaat räsymatot peittivät lattiaa, auringon kuvioima valo leikitteli kankaalla pitsikuvion läpi. Ikkunalaudalla kaksi pelargoniaa, vanha seinäkello tikitti kodikkaasti.
Nuo antoi Valma, se joka asuu kylän laidalla. Tulee kodikkaampi olo, vai mitä? Arto selitti huomaten Annukan katseen kukkiin.
Mikä täällä tuoksuu näin hyvälle? Annukka kääntyi katsomaan Artoa.
Keitin kaalikeittoa ja perunoita. Maistuuko? Arto hätääntyi, Annukka näytti ensimmäistä kertaa hymyään. En minä heti oppinut laittamaan ruokaa. En ole koskaan asunut maalla. Naapurit auttoi, aluksi paloi pohjaan, Arto nauroi jo liesituulettimen takaa.
Annukasta tuntui siltä, että voisi ojentaa kätensä, venytellä ja antaa selkänsä naksua; koko mökki oli täynnä lapsuuden ja isoäidin muistoja. Hän ei ollut käynyt mökillä äitinsä kuoleman jälkeen ei vain pystynyt. Eikä ollut osannut myydä muistojakaan. Mökki oli jäänyt isoäidiltä, jonka jälkeen äiti asui siellä kesät, palaten talveksi kaupunkiin. Nyt hän oli yksin.
Annukka muisteli, kuinka kotimatkalle kerättiin purkit suolattuja kurkkuja, hilloa, sieniä Talvella niitä syötiin ja muistettiin kesää. Äiti… Kuinka kauan siitä jo oli.
Kauanko saan olla täällä? Arton varovainen ääni keskeytti ajatukset. Sano vain suoraan.
Asu niin kauan kuin haluat. En ole käynyt täällä yli kymmeneen vuoteen. En kyennyt. Tulen käymään, jos sopii. Täällä on taas samanlaista kuin äitini aikaan: lämmintä ja kodikasta. En osaa, enkä halua huolehtia mökistä tai pihasta, Annukka sanoi hiljaa, katse alas painuen. Arto oli myös hetken hiljaa.
Toin sinulle ruokaa kaupungista, melkein unohdin, Annukka sänti ulos.
Arto hengitti helpotuksesta. Ensimmäisen kerran hän näki Annukan ilman valkoista takkia ja hattua. Kevyt mekko nuorensi häntä, muutama suortuva oli irronnut nutturasta. Hän näytti inhimilliseltä ja läheiseltä. Arto katsoi karheita käsiään, haavaumia niissä. Hän tunsi ikänsä ensimmäistä kertaa selvästi.
Kun Annukka illan hämärissä lopulta lähti, oli tupa täynnä hänen hentoa hajuvesiensä tuoksua. Kaikki mihin Arto tarttui, tuoksui Annukalle. Se kiihdytti ja hämmensi sydäntä, josta ilo oli ollut poissa vuosikaudet. Nyt hän oli jopa kiitollinen vaimolleen kaikesta. Yönsä Arto vietti pyörien levottomasti, ajatus karkasi toistuvasti Annukkaan.
Kahden kuukauden päästä Annukka palasi. Mukanaan ruokaa, uusi onkivapa. Arto oli korjannut repsottavaa aitaa, kertoi ylpeänä, että jopa naapurikylän yksinäiset naiset ja vanhukset kutsuivat häntä auttamaan töissä, maksoivat maidolla, kermalla, munilla
Mökki seisoi ryhdikkäänä, kuin olisi saanut uuden isännän ja oli ylpeä muiden joukossa.
Talvella tarjoan sulle omia suolakurkkuja, Arto rehvasteli. Annukka pani tyytyväisenä merkille, kuinka Arto oli karistanut vatsansa ja ryhdistäytynyt. Silmissä oli kiitollisuutta.
Aurinko painui metsänrajalle, hehkuen viimeiset säteensä oranssina maisemaan.
Palaan kohta, Arto sanoi äkkiä ja pujahti ulos.
Annukka kierteli talossa, nyt siellä tuntui olevan vieraita tavaroita ja tuoksuja. Viimein hän seurasi pihalle, kurkkasi portaille, astui puutarhaan ja löysi Arton istumasta maassa, selkä aitaan nojaamassa.
Arto! Annukka juoksi ja kyyristyi hänen viereensä.
Hän mittasi rytmittömän, mutta kireän pulssin, haki ensiapulaukkua autolta, unohti matkalla palasi hakemaan vettä. Kevytmekon helmat hulmusivat hänen jaloissaan, kun Annukka kiiri pitkin pihaa. Pistos olisi tarpeen nyt, hän ajatteli, palasi, antoi lääkkeen ja vettä.
Viidentoista minuutin päästä Arto tokeni, Annukka auttoi hänet sisään ja sängylle.
Liikaa aurinkoa tänään, Arto nauroi nolona. Halusin tuoreita kurkkuja sinulle matkaevääksi Sinä… Jääthän, hän sanoi varovasti, sinutellen jo.
Annukka pysähtyi hänen eteensä, mietti mitä vastata. Arto painoi päänsä hänen syliinsä ja voihkaisi.
Sellaista se on, onni. Odotat, kutsut, etsit, mietit eksyikö, käännyitkö väärään suuntaan Totut yksinäisyyteen, ilman petosta ja pelkoa menettämisestä. Ja yhtäkkiä tiesi risteää toisen kanssa ja siitä alkaa yhteinen matka.
Ja rakkaus? Se muuttuu iän myötä. Nuoruuden hulvatonta, haltioitunutta omistamisen halua. Vanhemmiten se on seesteistä, lämmintä ja hiljaista kuin auringon viimeinen säde ennen iltaa…
