Viimeinen hälytys
Aamusta asti Helinalla oli outo tunne, että jotain tulee tapahtumaan.
Jotain pahaa…
Hän soitti heti äidilleen, mutta Marja-Liisa vakuutti, että kaikki oli hyvin:
Verenpaine kunnossa, ei päätä särje. Miksi kyselet niin ihmeellisiä?
Ihan vain varmuuden vuoksi Helina vastasi. No, minun pitää nyt lähteä töihin. Soitathan, jos tulee jotain.
Totta kai.
Puhelun jälkeen hänen olisi pitänyt rauhoittua, mutta outo tunne ei jättänyt rauhaan.
Helina ei osannut sanoa, mistä tunne johtui, sillä syytä huoleen ei varsinaisesti ollut. Tosin hänen ammatissaan mitä tahansa voi tapahtua etenkin maanantai kun on aina niin raskas päivä.
Hän joi kahvinsa loppuun, vilkaisi kelloa jossa oli puoli seitsemän, pukeutui nopeasti ja otti mukaansa pienen eväspaketin töihin lähtiessään.
*****
Aseman pihalla Helina kohtasi Juhan ambulanssikuskin, jonka kanssa hän oli tänään koko päivän työvuorossa. Juha heilautti kättään iloisesti, johon Helina vastasi väsyneellä nyökkäyksellä.
Mikäs sua noin painaa, Helina? Juha hymyili ja sytytti tupakan. Onko jotain sattunut?
Ei, Juha. Ei vielä mitään. Mutta tuntuu, että jotain tulee tapahtumaan, Helina sanoi mietteliäänä.
No älä nyt maalaile piruja seinille heti aamusta! Et saanut varmaan unta viime yönä?
Helina ei vastannut.
Sen sijaan hän vilkaisi taivaalle. Pilvet peittivät koko maiseman ja sade oli aivan nurkan takana.
Sade sitä hän ei ollut koskaan oppinut rakastamaan…
Ehkä se on vain säähän sidottua, Helina pohdiskeli itsekseen. Kentis minulla ei olekaan huonoa aavistusta, vaan huono mieli johtuu pimeästä säästä? Hän jopa hymyili löytäessään vihdoin selityksen tunteelleen.
Mutta jo hetken kuluttua epämääräinen aavistus palasi.
Tsemppiä työvuoroon, kaverit! nuori kenttähoitaja huikkasi heidän ohi juostessaan.
Juha yski tupakan savua keuhkoistaan ja pudisti nyrkkiä, jolloin tyttö säikähti silminnähden.
Voi hyvänen aika… Anteeksi, ihan unohtui, hän pahoitteli.
Kenttähoitaja oli uusi asemalla, eikä ollut vielä oppinut, että ambulanssiryhmälle ei toivoteta hyvää työvuoroa se on huono enne.
No nyt se varmaan tapahtuu, Helina kuiskasi ja kylmä väristys kulki hänen selkäpiitään.
Höpsis, mutisi Juha ja heitti tumpin metalliroskikseen.
*****
Helina puri huultaan hermostuneena aina, kun päivystäjä lähetti uuden osoitteen tabletille ja ilmoitti syyn ambulanssikeikkaan:
Mies, 35 vuotta, valittaa kovaa päänsärkyä. Puhe puuroutunutta, mahdollinen aivoinfarkti.
Juuri tätä minä vielä kaipasin Helina ajatteli. Ambulanssilääkärin pitää olla valmis kaikkeen, mutta…
Jokainen tapaus meni hänen tunteidensa läpi, etenkin kuolemantapaukset. Ja aivoinfarktin kanssa näin saattoi käydä muistakin syistä – varsinkin tänään.
Onneksi tällä kertaa kyse ei ollut aivoinfarktista. Mies oli juhlinut ystävän syntymäpäivää lähes koko yön, ja päänsärky johtui krapulasta. Helina antoi hänelle särkylääkkeen ja kehotti lepäämään.
Entäs jos ottaa vähän olutta, helpottaisko? mies kysyi toiveikkaana.
Ei missään nimessä! Siitä ei ole kuin haittaa. Jos haluat elää pitkään, suosittelen alkoholista luopumista.
Helina huokaisi helpotuksesta, kun kaikki oli hyvin.
Ehkä Juha on oikeassa, ja tämä paha aavistus on vain väsymyksen aiheuttamaa?
Helina alkoi jo rauhoittua, kunnes päivystäjä antoi uuden osoitteen hautausmaalle.
Minne? Juha ihmetteli.
Hautausmaalle, Helina vastasi hiljaa, puristaen tablettia käsissään.
Paikalla haudattiin tunnettu näyttelijä, kaupungin oma poika (outoa, ettei Helina ollut koskaan kuullut hänestä).
Ihmisiä oli paljon.
Nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Toiset seisoivat hiljaa neilikoiden kanssa, toiset itkivät. Joku muisteli lämpimästi vainajaa.
Helina odotti hetki hetkeltä, että jotain tapahtuisi. Juha poltti monta tupakkaa.
Mutta mitään ei tapahtunut, eikä ambulanssiryhmää onneksi tarvittu.
Muut hälytykset olivat tavallisia, sellaisia kuin niinäkin päivinä yleensä. Työvuoro kului ohi huomaamatta, lähes kaksitoista tuntia.
Noin kymmenen minuutin päästä voisi palata takaisin omalle asemalle.
Helina haaveili jo kotimatkasta, suihkusta ja siitä, että saisi nukahtaa sänkyynsä saman tien. Huomenna alkaisi uusi päivä toivottavasti paremmalla mielellä.
Varmuuden vuoksi hän soitti taas äidilleen.
Hyvin täällä menee, Marja-Liisa vastasi. Syön iltapalaa ja katson telkkaria.
No, mitä äidille kuuluu? Juha kysyi, kun Helina pisti puhelimen taskuun.
Kaikki hyvin.
No näetkö! Juha hymyili leveästi. Sanoinkin, ettei mitään pahaa tänään tapahdu. Älä nyt enää maalaa piruja seinille.
Mutta se tunne on yhä olemassa En oikein osaa sanoa, mikä minua oikeasti painaa.
Hankkisithan sinä eläimen. Ne kyllä vievät stressin pois.
Ihanko tosissasi?
Tottakai. Kotona minulla on kissa, Pekko. Kun tulen kotiin, se hyppää syliin ja kehrää, kehrää… Ja kaikki huono mieli häipyy. Nukunkin hyvin.
Juha, millä ajalla minä ehtisin eläintä hoitaa? Vuorotyö ja pitkät vuorot. Kuka sitä katsoo sillä aikaa? Sinullakin on sentään perhe kotona. Minä elän yksin.
Helina aikoi vielä jatkaa, mutta silloin tabletti heräsi eloon ja päivystäjän ääni kantautui kaiuttimesta:
Helina, älä lähde vielä tauolle sulle tulee viimeinen keikka. Lönnrotinkatu 23, asunto odotas hetki
Eikö vaan ole asunto 48?
Kyllä, Helina, miten tiesit? päivystäjä ihmetteli.
Siellähän asuu Eero Mattila. Käyn hänen luonaan jo melkein kuin kylässä. Onko taas sydänvaivaa?
Helina kuuli, miten päivystäjä huokaisi raskaasti, eikä olo ollut yhtään mukava
Hän on kuollut, Helina… Tämä tapahtui jo aamulla. Poliisi on paikalla ja teidän pitää myös olla läsnä. Tiedäthän syyn…
Tiedän Helina vastasi oudolla äänellä.
Hän laski tärisevin käsin tabletin syliinsä ja katsoi Juhaa joka oli kuullut kaiken.
Harmi Eeroa. Vaikutti hyvältä mieheltä. Mutta ei tämä sinun syytäsi ole. Hänhän ei halunnut lähteä sairaalaan, eikä käynyt lääkärissäkään. Ymmärräthän, ettei sinulla ole vastuuta hänen kuolemastaan, kuulitko?
Niin
Helina nojautui penkkiin ja sulki silmänsä hetkeksi.
*****
Helina tutustui Eeroon puolitoista kuukautta sitten. Eero itse soitti ambulanssin, kun häntä vaivasi rintakipu.
Mies sanoi, että ulko-ovi on auki, voitte tulla suoraan sisään, päivystäjä sanoi silloin.
Kiitos.
Eteisen lattialla häntä vastassa oli pieni koiranpentu aivan kuin Helinan kämmenen kokoinen.
Aluksi pentu murisi huvittavasti oudolle tulijalle, sitten alkoi haukkua, kunnes Eero kutsui sen luokseen, ja se juoksi heiluttamaan häntää.
Otin sen kadulta mukaamme, nyt se puolustaa minua, mies hymyili noustessaan sängystä.
Pysykää vain siinä, Helina sanoi. Hieno pentu teillä. Voisin ottaa samanlaisen, jos voisin.
Miksi et voi?
Siihen on monta syytä. Mutta jutellaan nyt teidän voinnista. Milloin kivut alkoivat, käyttekö lääkärillä?
Eläkeläinen vastasi kaikkiin kysymyksiin: vaivat olivat alkaneet vuosi sitten, kun vaimo kuoli. Lääkärin hoidot eivät olleet auttaneet.
Tiedättekö, se jonossa seisominen pahentaa oloani. Kivut ovat sellaisia Epäsäännöllisiä.
Osaatteko kuvailla niitä tarkemmin?
Ei niissä paljon kuvailemista ole. Välillä sattuu, välillä ei. Kun ottaa vähän nitroa, niin helpottaa.
Sekään ei ole hoidon kannalta riittävää, Helina hymyili. Tehdäänpa nyt EKG kuitenkin.
Kardiogrammissa oli selvää, että sydämessä oli ongelmia. Helina yritti saada Eeron sairaalaan, mutta mies kieltäytyi.
Mutta kuka katsoo sitten Otsoa? Annetaan vaikka lääke tai pistos.
Tämä vain lievittää oireita hetkeksi. Suosittelen silti sairaalaan lähtöä.
Aiemmatkin hoitajat ovat tehneet näin. Ja tässä vielä porskutan. En lähde sairaalaan. Tarvittaessa voin allekirjoittaa paperin.
Helina ei saanut häntä lähtemään, ei ensimmäisellä, eikä seuraavilla kerroilla.
Nyt Eeron hälytyksiin tuli aina Helina, ja Eero soitti päivystyksen lähes kerran viikossa.
Ennen ei ollut tällaista. Nyt kivut ovat vaan hankalia, Eero sanoi. Mutta ei tästä sairaalaan Otso on niin pieni.
Mutta jos jotakin sattuu, kuka sitten pitää Otsosta huolta? Helina kysyi.
Ei siihen mitään sattua, ja vaikka sattuisikin, kyllä joku hyväsydäminen ottaa pennun hoitaakseen. Olen jo naapurin kanssa sopinut, että jos jotain käy, hän huolehtii ja tietää missä minulla on rahat pennun ruokaan.
Rahat? Mihin niitä on piilotettu?
No ruokaa varten tietenkin kaikki eivät halua ottaa koiraa, koska siihen menee rahaa.
Hyvä mies hän oli.
Nyt Helina ajoi Eeron luo, eikä voinut enää istua hänen kanssaan teekupin ääressä. Harmi.
Tämä oli viimeinen hälytys.
Ja vaikka Juha sanoi, ettei hän ollut syyllinen, Helina ajatteli toisin. Olisi pitänyt saada Eero vakuuttuneeksi sairaalahoidosta. Olisi pitänyt
Helina, perillä ollaan.
Mitä? Helina havahtui Juhan käteen olkapäällään.
Olemme perillä.
Raskain askelin Helina nousi kolmanteen kerrokseen ja astui asuntoon, jossa olivat poliisi ja naapuri Helena Virtanen, jonka Helina oli tavannut jo aiemmin.
Eero oli saanut ulkona pahan kohtauksen, eikä päästänyt Otsoa sylistään hetkeksikään. Silloin hän pyysi naapuriaan soittamaan apua. Helina ja Helena tutustuivat silloin.
Terve, Helina.
Terve, Helena, Helina sanoi hiljaa. Sinäkö soitit poliisille?
Minä tietenkin, kuka muukaan. Pentu haukkui koko aamun ihmettelin miksei Eero tullut lenkille niinkuin aina. Mutta ajattelin, että ehkä hänellä on menoja. Sitten lähdin mökille ja palasin vasta illalla. Pentu haukkui yhä. Soitin poliisille. Poliisi tuli lukkosepän kanssa ja hän viittasi makuuhuoneeseen.
Kiitos, ymmärrän.
Helina meni hiljaa huoneeseen, katseli Eeroa pitkään ja kirjoitti paperit itkua nieleskellen. Sitten yhtäkkiä hän muisti jotakin ja alkoi etsiä katseellaan pentua.
Etsitkö jotakin? poliisi kysyi.
Asunnossa pitäisi olla koiranpentu, en löydä sitä mistään. Oletteko nähneet?
Pieni musta karvakasa? Joo, vilisteli täällä ja haukkui. Mutta naapuri vei sen pois.
“Luojan kiitos”, Helina huokaisi.
Hetken hän oli ehtinyt jo pelätä, että pentu oli ajettu ulos kadulle. Eero rakasti sitä eikä olisi kestänyt, jos tietäisi.
Hyvästeltyään poliisin Helina päätti mennä Helena Virtasen luo, joka oli kiiruhtanut töihin hetkeä aiemmin.
Helina? Helena yllättyi. Tapahtuiko jotain?
Halusin vain kiittää, että otit Otson hoitoosi. Miten se voi, onko kovin levoton?
Kuka on levoton?
No Otso… Se pentu?
Ai, se pentu? En minä sitä ottanut, en tarvitse sellaista.
Mutta poliisi sanoi, että otit sen mukaasi.
Vietinhän minä sen pois asunnosta, mutta päästin pihalle juoksemaan. Haukkui niin paljon, että ajattelin, että on ulkona onnellisempi. Eikä täällä kukaan jaksa sellaista meteliä.
Etkö jättänyt sitä siihen?
No joo, päästin sen ulos. Ei sillä ole mitään järkeä täällä enää olla, kun isäntä on kuollut.
Mutta Eero sanoi, että oli sopinut kanssasi ja näyttänyt jopa paikan, missä oli ruokarahaa.
Helena muuttui, näytti säikähtäneeltä ja kireältä:
En tiedä mistä sinä puhut. En ole sopinut mitään, etkä varmaan löydä mitään rahoja.
Mutta Eero sanoi…
Anteeksi, nyt ei ole aikaa jutella. Pentu Jos elää, kyllä elämä kantaa. Ehkä joku ottaa sen.
*****
Helina juoksi portaista ulos. Silloin sade oli jo alkanut ja tiheni hetkeltä.
Helina, miksi seisot sateessa? Juha huikkasi autosta. Tule kyytiin tai palellut!
Helina laittoi lääkärilaukun auton penkille ja sulki oven.
Helina, mitä nyt? Juha tuli ihmettelevänä ulos.
Juha, aja sinä asemalle. Minä jään etsimään pentua.
Mitä pentua?
Helina tiivisti, mitä oli tapahtunut. Juha sytytti tupakan ja kuunteli hiljaa.
Pentu tuskin on kauas ennättänyt. Etsitään yhdessä.
Juha polki tumpin maahan ja sanoi päättäväisesti:
En jätä sinua yksin. On jo hämärää. Etsitään yhdessä.
Ambulanssin kuski, lääkäri ja pian myös poliisi etsivät pentua pihapiiristä. Lopulta Juha huusi:
Löytyi! Helina riensi hänen luokseen.
Penkin alla, sadetta paossa, oli tosiaan Otso.
Pentu murisi Juhalle ja ei meinannut päästää häntä lähelle.
Otso, rakas! Helina oli pakahtua helpotuksesta ja kyynelistä, joita sade peitti. Tunnistatko minut?
Pentu tunnisti naisen, joka usein kävi isännän luona ja toi välillä herkkuja.
Otso tuli pois penkin alta, katsoi Helinaa surullisin silmin ja vinkaisi hiljaa.
Tiedän poika Eeroa ei enää ole.
Juha käänsi kasvonsa pois pyyhkiäkseen silmänsä. Poliisi katsoi ylös taivaaseen, miehet eivät itke varsinkaan univormussa.
En voi koskaan olla sinulle Eero, mutta… Helina sanoi pennulle. Mutta voin yrittää. Lähdetäänkö mukaan?
Ja Otso lähti.
Hän tiesi, että Helina oli hyvä ihminen, joka ei tekisi hänelle pahaa. Ja hänkin inhosi sadetta…
*****
Ensimmäiset viikot Helinaa huoletti, jaksaisiko hän. Mutta apuun tuli äiti.
Työvuorojen aikana Marja-Liisa syötti ja ulkoilutti Otsoa.
Vapaapäivinä he kaikki menivät yhdessä puistoon Helina, hänen äitinsä ja Otso.
Helina ei hetkeäkään katunut, että otti pienen, kodittoman pennun luokseen.
Hänen elämänsä sai merkityksen, ja hän ymmärsi myös Eeroa täysin, vaikka lääkärinä olisi toivonut tälle parempaa hoitoa.
Vähän ajan kuluttua Helinan perheeseen liittyi vielä yksi se sama poliisi, jonka kanssa he etsivät Otsoa. Veli-Matti ilmestyi Helinan oven taakse kukkakimpun kanssa Otso tarkasti miehen, nuuhki ja sitten haukahti kutsuvasti: tämän hyväksyn.
Nyt Helinan elämässä ei ollut enää tilaa pimeille varjoille oli vain toivo, eläinystävä ja mahdollisuus onneen, jota hän ei ollut uskaltanut edes odottaa.
Elämä opetti Helinalle, että vaikka kaikkea ei voi hallita, pienetkin teot voivat tuoda toivoa ja rakkautta muiden elämään ja lopulta myös omaan.
