Saanko tulla, Hilkka Aulikki? Ovenraosta vilkuili yksi apulaisista, hänen harmaat pukinsilmänsä vilkkuivat kuin routainen järvi.
Tottahan toki, Tapani Juhani, nyökkäsi tehtaan johtajatar asiallisesti, ja paperipino pöydällä tuntui kasvavan kuin metsä sateella. Mitenkäs tänään menee?
Miten mikä menee? Missä?
Siellä laitoksella.
Ai siellä? Kaikki hyvin, ei kummempaa. Miksi kysyt?
Miksi No, tuskinpa tänne ihan huvikseen poikkesit. Taidat olla vähän asiaa.
Niin juu, olisi, mutisi apulainen, otsa harmaana pilvenä. Tarkemmin sanottuna pyyntö.
Pyyntö? Hilkka Aulikki silmäili miestä kuin varisten parvea ikkunalaudalla. Tiedätkö, Tapani Juhani, jotenkin olet viime aikoina outo.
Viime aikoina?
Kyllä vain. Käyt ympäriinsä tuollaisena varjona, aivan kun kotona olisi sattunut onnettomuus. Kaikki hyvin perheessä?
Miten sen nyt ottaa apulainen huokaisi raskaasti. Kohta ei kyllä ole hyvin, jos en saa erästä lappua sinulta.
Lappua? Johtajattaren ilme kiristyi kuin kirveskansa. En taida pysyä kärryillä. Mistä oikein puhut?
Tiedän Tapani Juhani veti kasvoilleen vakavamman kuin synkän syyskuun. Mutta muuta keinoa ei enää ole. Tarvitsisin todistuksen. Vaimolleni.
Mihinkä ihmeen tarkoitukseen? Hilkka Aulikin leukapielet jäykistyivät. Todistuksen vaimollesi? Millä tavoin?
Todistuksen, ettei meidän välillämme ole ollut mitään, eikä tule olemaankaan.
Mitä siis ei ole ollut?
Lähisuhdetta… Mies alkoi punoittaa kuin pakkasen purema puolukka. Niin kuin naisen ja miehen välillä.
Oletko järjiltäsi? Hilkka Aulikki alkoi kalveta kuin lumipallosara. Vai pelleiletkö nyt minulla?
Ikävä kyllä ei auta muu, mies ähkäisi surullisesti. Se lappu, sun allekirjoituksella ja leimalla, on ainoa joka voi pelastaa koko meidän perheen. Vaimo keksi päässään, että olemme rakastavaisia.
Johtajatar jäi hetkeksi suu auki, sitten kysyi hiljaa:
Onko hän päästä vialla? Että pitää saada aviomieheltä lappu siitä, ettei… Tuollaista ei ole missään nähty! Tuskinpa edes unissa.
Tiedän, Tapani Juhani parahti säälittävästi. Mutta minkäs teet. Meillä on lapset siinä. Vaimo uhkaa, että jos et sinä paperilla vahvista, että olemme vain johtaja ja apulainen, hän laittaa avioeropaperit vetämään. Ja nappaa lapset mukaansa, muuttaa Kemiin äitinsä luo. Siinä on jo suuri maailma välissä sen tiedät. Joten, anelen, kirjoita se paperi.
Kuule Tapani Juhani! Hilkka Aulikki ei voinut ymmärtää, että tällainen keskustelu käytiin oikeasti. Miksi hän kuvittelee, että meidän välillämme olisi jotain? En ole edes tavannut häntä! Eikä paidassasi ole voinut koskaan näkyä huulipunaani. Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa?
Tästä, Apulainen kaivoi vantteran takkinsa taskusta puhelimen, etsi sieltä jonkin kuvan ja työnsi sen johtajattaren nenän eteen. Vaimoni bongasi tämän. Siitä se lähti rullaamaan.
No mutta Hilkka Aulikki tarkasteli kuvaa, jossa koko tehtaan johto seisoi rinnakkain. Tällainen minullakin on. Se on siitä, kun saimme kiitoskirjeet kaupungilta.
Niin, Tapani Juhani hymyili happamasti. Mutta seisomme siinä vierekkäin. Minulla käsi olkapäälläsi.
Koska ihmiset eivät muuten olisi mahtuneet kuvaan, se oli pakko!
Niin, mutta vilkaise pääsi asentoa. Vaimoni Marja-Liisa väittää, että nainen painaa päänsä miehen rinnalle niin vain, jos rakastaa.
MITÄ?! Hilkka Aulikin silmät leimahtivat. Mistä näitä keksii? Kaikilla kai silmät päässä! Kumarruin vain, että Svetlana Karjalaisen kukkakimppu ei peittäisi kasvojani.
Selitin minäkin Marja-Liisalle monta kertaa, mutta mitä enemmän selitin, sitä varmempi hän oli. Ilman paperia en pääse pulasta, usko pois.
Mutta tämä on jo liikaa! parahti Hilkka Aulikki. Oletko oikeasti tuon naisen orja?
Niin kai, kuiskasi mies hiljaa, mutta niin että johtajatar sen kuuli. Lapsista sen teen. Ilman heitä ei mitään järkeä.
Kauheaa, mumisi Hilkka Aulikki, otti pinosta puhtaan paperin. Olkoon menneeksi… Sanelkaa.
Hyvä on, Tapani Juhani nyökytti. Kirjoita: Minä, Hilkka Aulikki, todistan, että apulaistani Tapani Juhania en voi sietää.
Johtajatar kohotti kulmakarvojaan, mutta mies viittoi jatkamaan.
Kyllä, laita suoraan. Ja lisää vielä: Jopa inhoan.
Että inhoan? Ei Hilkka Aulikki malttanut olla kysymättä. Eiköhän tuo mene jo hieman yli.
Kirjoita vaan inhon miestä kuin miestä, en koskaan menisi sänkyyn hänen kanssaan, vaikka tarjottaisiin miljoona euroa. Laita allekirjoitus ja leiman päälle. Varmaa on varmaa.
Leima on kirjanpidossa, totesi johtajatar automaattisesti, luki paperin, ja hätkähti.
Täysin järjetöntä! Sellaista ei voi olla olemassa! hän sanoi päättäväisesti ja repäisi paperin kahtia sitten vielä kerran, ja kerran lisää.
Mitä sillä teet? Apulainen säikähti. Sehän oli tärkeä paperi, minä tarvitsen sen!
Tiedätkö mitä, Tapani Juhani… johtajatar hymyili oudosti. Mietin juuri, että ehkä sinun kannattaisi erota Marja-Liisasta jo rauhan vuoksi.
Mutta ei! Kaukosi mies. Lapset. Hän vie ne pois, varmasti vie.
Ei vie, hymyili Hilkka Aulikki. Tunnen mainion lakimiehen, taitavan kuin harjus jäällä. Lapset jäävät kyllä sinulle.
Mutta
Ja jos tarvitset, Hilkka Aulikki katkaisi, autan sinua ihan itse lastesi kasvatuksessa.
Sinä? Minua? Itse?
Totta kai. Olet kelpo apulainen. Löydän sinulle vaikka parhaimman hoitajan koko Uudeltamaalta. Olet tyytyväinen.
Entä Marja-Liisa?
Marja-Liisa menköön Kemiin äitinsä luo. Tai tulkoon luokseni, puhutaan oikein sydämen pohjasta. Se tekee enemmän kuin yksikään hölmö lappu leimoineen.
Vera Siltanen, sopiiko hetki? – Yksi hänen apulaisistaan pysähtyi tehtaanjohtajan oven edessä.
