Vasta vanhoilla päivillä lapseni muistivat, että heillä on äiti mutta minä en koskaan unohda, miten he minua kohtelivat
Kun mieheni lähti nuoremman naisen matkaan, lapseni asettuivat hänen puolelleen. Olihan hän arvostettu tehtaanjohtaja täällä Espoossa. Vuosien ajan he eivät edes muistaneet olemassaoloani, ja jäin aivan yksin. Äskettäin ex-mieheni menehtyi, ja silloin vasta paljastui, että oli jättänyt kaiken omaisuutensa nuorelle puolisolleen.
Silloin lapseni muistsivat taas minun olevan olemassa. Tänä päivänä he käyvät kylässä huomattavasti useammin, mutta minä tiedän kyllä syyn. Tyttäreni, Outi, on viime aikoina alkanut vihjailla asioista että olisi aika miettiä testamenttia ja tulevaa. Kukaan heistä ei arvaa, millaisen yllätyksen olen heille järjestänyt. Kaikki selviää vasta poismenoni jälkeen.
Vuosien aikana jäin kuin näkymättömäksi, ikään kuin olisin ollut eristyksissä jossain mökillä keskellä metsää. Lapset katsoivat minua kuin olisin ulkopuolinen ihan kuin puhuisimme eri kieltä.
Eron jälkeen yhteys heihin katkesi lopullisesti. He pysyivät isänsä rinnalla hänellä oli asemaa ja arvostusta. Eikä rehellisyyden nimissä heidän kannaltaan ollut taloudellisesti haitallista pysyä hänen suosiossaan. Minä jäin yksin, syrjäytettynä äitinä ja hylättynä vaimona.
Lapset unohtivat minut nopeasti. Vain muiden kautta kuulin, miten he matkustelivat isän ja tämän nuoren vaimon kanssa, söivät ravintoloissa Helsingissä ja haaveilivat tulevaisuudesta.
Minä istuin yksin Lauttasaaren asunnossani. Kukin uutinen satutti kuin pieni pistos sydämessäni.
Jossain vaiheessa ymmärsin: elämä on elettävä itseään varten. Lähdin töihin Ruotsiin ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin tunsin vapautta.
Työvuosien jälkeen olin säästänyt tarpeeksi muuttaakseni elämäni. Palasin Suomeen ja laitoin kotini kuntoon: remontoitu asunto, uudet huonekalut, kodinkoneet ja säästöjä eläkepäiviin.
Lapset olivat sillä välin perustaneet perheet. Kuulin heidän suurista häistään, lastenlasten syntymistä ja juhlista. Mutta muutama kuukausi sitten tuli yllättävä uutinen ex-mieheni sai sydänkohtauksen ja menehtyi. Koko omaisuutensa hän oli testamentannut vaimolleen.
Poikani Lauri ja tyttäreni Outi jäivät tyhjin käsin. Siinä vaiheessa alkoi kaiho kasvaa heidänkin sisällään.
Ensin kyläiltiin pienin lahjoin. Tuotiin Fazerin sinistä suklaata, hedelmiä, kyseltiin vointiani. Otin heidät vastaan ilolla, mutta tiesin kyllä, että jokaisella oli omat motiivinsa.
Nyt olen 72-vuotias. Terveyteni on hyvä ja olen tyytyväinen elämääni. Vasta äskettäin Outi alkoi varovaisesti puhua tulevaisuudesta ja siitä, että voisi olla aika miettiä testamenttia. Pari viikkoa sitten piipahti luonani lapsenlapeni, Saana, joka meni naimisiin vasta vuosi sitten.
Mummu, eikö sinulla tule yksinäistä täällä? hän kysyi vilpittömästi.
Ei lainkaan, viihdyn mainiosti, vastasin.
Mutta tämähän on iso asunto, Saana jatkoi. Onko sen hoitaminen raskasta? Jos vaikka minä ja mieheni muutettaisiin tänne sinulle olisi seuraa ja meidän ei tarvitsisi maksaa kallista vuokraa.
Hymähdin. Heidän ajatusmaailmansa oli läpinäkyvä.
Kuka sanoo, että täällä saa asua ilmaiseksi? vastasin rauhallisesti. Voin kyllä tehdä teille reilun vuokrasopimuksen.
Saana hämmentyi. Hän selvästi oletti, että avaisin oven ja tarjoaisin kaiken avokätisesti. Mutta minulla oli oma suunnitelmani.
Jo useampi vuosi sitten laadin testamenttini. Siinä määräsin, että asuntoni myydään kuolemani jälkeen, ja varat lahjoitetaan suomalaiselle lasten hyväksi toimivalle hyväntekeväisyysjärjestölle.
Kun Outi sai tietää tästä, hän hermostui. Soitti, huusi, ettei tehdessään näin riistä lapsenlapsiltaan tulevaisuuden. Myöhemmin Lauri tuli käymään ja yritti varovaisesti ehdottaa, että voisin muuttaa hänen perheensä luo. Mutta heidän myöhäisherännyt rakkautensa ei liikuttanut minua.
Olisitko sinä minun asemassani päästänyt lapsenlapsesi asumaan kotiisi? Itse olen oppinut tärkeän asian: elämässä on tärkeää muistaa omanarvonsa, eikä säilyttää rakkautta niille, jotka muistavat sinut vasta kun tarvitsevat jotain. Lopulta omat päätöksemme määrittelevät sen, millaisena meidät muistetaan ja on parempi jättää jälki, josta voi olla ylpeä.
