Vasta eläkepäivinä lapseni muistivat, että heillä on äiti mutta en koskaan unohda, miten he kohtelivat minua
Kun aviomieheni lähti nuoremman naisen matkaan, lapseni asettuivat hänen puolelleen olihan hän arvostettu, suuren yrityksen toimitusjohtaja. Pitkään he eivät edes muistanneet minua, ja minä jäin täysin yksin. Vasta hiljattain entinen mieheni menehtyi, ja silloin paljastui, että kaikki hänen omaisuutensa oli jäänyt nuorelle vaimolleen.
Yllättäen lapseni sitten muistivat minut. Nyt he käyvät minua usein katsomassa, mutta tiedän kyllä miksi Äskettäin tyttäreni alkoi vihjailla: pitäisi ehkä alkaa ajatella tulevaisuutta ja testamenttia. Eivät he arvaakaan, millaisen yllätyksen olen heille valmistellut. Kaikki selviää sitten kun minua ei enää ole.
Vasta eläkepäivinä lapseni muistivat, että heillä on äiti mutta minä en voi unohtaa menneisyyttä
Vuodet menivät, ja tunsin olevani aivan yksin, syrjässä kaikesta. Omat lapsenikin suhtautuivat minuun kuin vieraaseen, aivan kuin emme olisi edes puhuneet samaa kieltä.
Kun erosin miehestäni, se sysäsi lopullisesti välit poikki lapsiini. He tukivat isäänsä olihan hän tärkeä mies, tunnettu ja pidetty johtaja.
Heille oli varmasti helpompaa ja mukavampaa olla hänen kanssaan. Minä jäin yksin, hylätty vaimo, unohtunut äiti.
Pian lapset unohtivat minut, ja sain vain tuttavilta kuulla, kuinka he viettivät mukavaa elämää isän ja tämän uuden vaimon kanssa. He matkustelivat etelään, söivät kalliissa ravintoloissa ja tekivät tulevaisuuden suunnitelmia.
Itse istuin hiljaisessa kerrostalokolmiossani Helsingissä. Jokainen tällainen uutinen tuntui leikkaavan kuin terävä veitsi.
Jossain vaiheessa ymmärsin: minun pitää elää omaa elämääni. Muutin muutamaksi vuodeksi Ruotsiin töihin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin vapautta.
Kun työurani ulkomailla oli päättynyt, olin säästänyt tarpeeksi muuttaakseni elämäni. Palatessani takaisin kotiin remontoitutin asunnon, ostin uudet huonekalut ja kodinkoneet sekä laitoin vähän rahaa sivuun vanhuuden varalle.
Sinä aikana lapseni olivat jo perustaneet omat perheensä. Kuulin heidän olevan onnellisia: suuret häät, lapsia, juhlia. Sitten sain kuitenkin yllättävän uutisen ex-mieheni kuoli sydänkohtaukseen. Kaikki hänen varansa menivät hänen nuorelle vaimolleen.
Poikani ja tyttäreni jäivät tyhjän päälle. Katkera pettymys muuttui nopeasti kiinnostukseksi minun hyvinvointiani kohtaan.
Aluksi he alkoivat käydä kylässä tuoden pieniä tuliaisia. Suklaata, marjoja, kahvipaketti kainalossa kysellen vointiani. Otin heidät lämpimästi vastaan, vaikka tajusin hyvin, että heidän uudessa kiinnostuksessaan oli omat tarkoitusperänsä.
Nyt olen jo 72-vuotias. Voin hyvin ja olen tyytyväinen elämääni. Viime aikoina tyttäreni on vihjaillut yhä tiheämmin siitä, että olisi hyvä miettiä testamenttia. Pari viikkoa sitten kävi myös tyttärentyttäreni hän oli juuri reilu vuosi sitten mennyt naimisiin.
Mummo, eiköhän täällä tule yksinäistä? hän kysyi hyväntahtoisesti.
Ei suinkaan, minulla on täällä oikein hyvä olla, vastasin hänelle.
Mutta onhan sinulla niin iso asunto, hän jatkoi. Ethän jaksa yksin pitää tätä kunnossa? Jos vaikka muutettaisiin tänne mieheni kanssa, sinullakin olisi seuraa eikä meidän tarvitsisi maksaa vuokraa.
Hymyilin rauhallisesti heidän tarkoitusperänsä olivat ilmeisiä.
Missä on sanottu, ettei vuokraa tarvitsisi maksaa? vastasin hiljaisella äänelläni. Voin kyllä antaa teille kunnon alennuksen.
Tyttärentyttäreni meni hämilleen. Hän taisi odottaa, että olisin ojentanut oven avaimet ja sanonut: Ottakaa kaikki, olen iloinen kun saan seuraa. Minulla oli kuitenkin toinen suunnitelma.
Olin jo vuosia sitten tehnyt testamentin: kuolemani jälkeen Helsingin kerrostalokaksioni myydään, ja rahat joka ikinen euro lahjoitetaan lasten syöpäsairauksien tukisäätiölle.
Kun tyttäreni kuuli tästä ratkaisusta, hän raivostui. Hän huusi ja sanoi, kuinka epäoikeudenmukaista tämä on lapsenlapsia kohtaan. Pian poikani ilmestyi käymään, yritti lempeästi ehdottaa, että voisin muuttaa hänen luokseen. Mutta heidän äkillinen, lämmin rakkautensa ei enää vaikuttanut minuun.
Ja vielä mietin, olisitko sinä minun asemassani päästänyt lapsenlapsesi asumaan asuntoosi? Vanhemmiten olen oppinut, että rakkautta ei voi ostaa eikä se ole ikuista, jos se ei synny sydämestä. On tärkeää kulkea omia polkuja ja pitää pää pystyssä, vaikka jäisikin yksin. Lopulta, vain sydämen puhdas hyväntahtoisuus jää elämään meistä eteenpäin.
