Valitsin “yksinkertaisen tytön” ärsyttääkseni varakkaita vanhempiani mutta hänellä olikin sellainen salaisuus, että minulta suorastaan katosi pohja jaloista
Päiväkirja, 15. toukokuuta, Helsinki
Vanhempani ovat aina olleet sitä mieltä, että elämä pitää ottaa vakavasti eikä mihinkään tarvitse ryhtyä, ellei ole valmis sitoutumaan kunnolla. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen alkanut kapinoida tätä vastaan. Juhlia, nopeita autoja, hulppeita viikonloppuja Lapissa. Miksei, kun isän firma pyörii hyvin ja tiedän tulevaisuuden olevan minulle pedattu?
Kaikki muuttui, kun Helsingin keskustan asunnollani istuttiin “vakavaan keskusteluun” pääsiäissunnuntaina.
“Kuule Mikael”, isä sanoi ja nojautui pöydän yli. “Äidin kanssa ajateltiin, että on aika lopettaa poikamiesvaihe. Pitäisi alkaa aikuistua.”
“Meinaatko, että pitäisi mennä naimisiin?” naurahdin.
“Täsmälleen sitä”, isä nyökkäsi. “Kun täytät kolmekymmentä, ja yritys on jonossa, pitää näyttää jonkinlaista vakautta koti, vaimo. Ei firmaa voi antaa vastuuttomaan käteen.”
Äiti nyökytteli. “Isäsi on rakentanut tämän kaiken tyhjästä, Mikael. Tulevaisuutta ei uskota kevytmieliselle vitsiniekalle.”
Olin raivoissani. Jos kerran vaimo piti tuoda kotiin, niin minkälaisen vain halusin ja parempi että koko kuvio ravistaa heidän maailmankuvaansa kunnolla.
Niin tapasin Senjan.
Senja ei ollut päällepäin yhtään samanlainen kuin ne tytöt, joita tapasin yleensä yritysjuhlissa. Näin hänet vapaaehtoisena pienen hyväntekeväisyysmyyjäisten kahvinkeittäjänä Kallion kirkolla. Hänellä oli yllään villainen kotimekko, hiukset letillä, ei merkkilaukkuja eikä edes ripsiväriä vain rauhallinen olemus ja lämmin hymy.
Kun tervehdin, hän nyökkäsi lyhyesti. “Hauska tavata, Mikael.” Hän ei edes vilkaissut kunnolla.
“Mistä päin olet, Senja?” tiedustelin.
“No, ihan väärän puolen pikkukaupungista”, hän vastasi hymähtäen. “Ei mitään ihmeellistä.” Ääni oli hiljainen eikä katse viipynyt hetkeäkään.
Täydellistä.
“No, Senja”, jatkoin, “mitä ajattelet avioliitosta?”
Hän kohotti kulmaansa. “Anteeksi mitä?”
“Tiedän, kuulostaa varmasti hassulta”, väänsin leveän hymyn. “Mutta etsin jotakuta, jonka voisin noh, viedä kotiväelle. Mutta rehellisesti, tässä on omat syyni mukana.”
Senja nauroi lyhyesti. “No tämäpä suoraviivaista. Sattumalta olen itsekin miettinyt avioliittoa viime aikoina.”
“Ihan totta?” kysyin yllättyneenä. “Sopisiko jonkinlainen sopimus meille?”
Hän katsoi minua rauhallisesti ja kohautti olkapäitään. “Käy, Mikael. Mutta lupaa yksi juttu.”
“Mitä?”
“Ei yhtään kysymystä menneisyydestäni. Tämä on pelkästään rooli ulospäin pieni kaupunkilaistyttö, siinä kaikki. Okei?”
Nyökkäsin hyväksyvästi. “Sopii.”
Kun vein Senjan kotiin Lauttasaareen tapaamaan vanhemmat, äitini nosti kulmat silmiinpistävän korkealle hänen mekkonsa ja earthship-henkisen olemuksensa nähdessään.
“Senja, eikö?” äiti totesi hymyillen hieman liian tiukasti.
Isä tuhahti. “Mikael ei tämä nyt ollut ihan sitä, mitä odotimme.”
Naurahdin leveästi. “Tästä juuri puhuitte Senja on rauhallinen, rehellinen eikä piittaa luksuksesta.”
Senja näytteli osansa moitteettomasti. Hän vastasi kohteliaasti, mutta tarkkaili vanhempiani kuin olisi pelannut shakkia. Ja välillä näin hänen kasvoillaan hymyn, jossa oli jotain ilkikurista.
“Oletko varma, että haluat jatkaa tätä peliä?” Senja kysyi hiljaa erään illallisen jälkeen.
“En koskaan ollut näin varma”, naurahdin. “He alkavat menettää hermonsa; kaikki etenee suunnitelmien mukaan.”
Hän nyökkäsi ja hymyili vienosti. “Saanpa olla hyödyksi.”
Kaikki tuntui liian helpolta kunnes tuli perinteinen suurkeräysgaala. Vanhempani olivat järjestäneet kaiken tyylillä, kristallikruunuista hopeisiin aterimiin.
Senja seisoi rinnallani, hänen hillitty asunsa erottui massasta. Juuri tätä toivoin.
“Muista”, kuiskasin, “tämä on viimeinen koetus.”
“Tiedän kyllä kuvion”, hän hymähti rauhallisesti.
Pysyttelimme taka-alalla. Vanhempani vilkuilivat Senjaa, mutta pitivät suunsa kiinni. Aivan yllättäen apulaiskaupunginjohtaja tuli luoksemme leveästi hymyillen.
“Senja! Ihan uskomaton yllätys!” hän sanoi ja puristi Senjan kättä.
Vanhempieni leuat loksahtivat. Minä jähmetyin. Tunsiko kaupunginjohta Senjan?
Senja hymyili kohteliaasti, mutta oli aavistuksen kireä. “Mukava nähdä sinutkin, Jaakko.”
“Tiedätkö, ihmiset puhuvat yhä siitä lastenkodista jonka perheesi rahoitti. Sillä oli iso vaikutus!”
Senja nyökkäsi hiljaa. “Me vain haluttiin auttaa.”
Johtaja jatkoi matkaansa. Vanhemmat jäivät tuijottamaan. Viimein äiti käänsi katseensa minuun. “Mikael mikä tämä oikein oli?”
Ehdin tuskin avata suuni, kun perhetuttumme Pekka ilmestyi paikalle. “Senja! Et ole tainnut kertoa kaikille, että palasit Helsinkiin!”
Senja naurahti. “En mainostanut. Tulin lähinnä avoimin mielin katsomaan, mitä tapahtuu.”
Pekka vilkuili minua ja Senjaa. “Mikael, aiotko naida hyväntekeväisyyden ‘prinsessan’? Hänen perheensä tukee puolta Uuttamaata hyväntekeväisyydellä!”
Nielaisin tyhjää. Olin kyllä kuullut hänen sukunimensä ennen, mutta en ollut yhdistänyt pisteitä.
Kun ilta rauhoittui, vedin Senjan syrjään. “Siis, hyväntekeväisyyden prinsessa?”
Hän huokaisi. “Niin. Perhe johtaa suurinta säätiötä koko maassa. Olen yrittänyt pysyä erossa siitä skenestä.”
“Miksi et sanonut mitään?”
“Syy on sama kuin sinullakin myös minun vanhempani ovat yrittäneet naittaa minua etujen takia. Halusin tehdä jotain ihan omaa. Kun tapasin sinut, ajattelin että tästä voisi olla hyötyä meille molemmille.”
Katsoin häntä pitkään. Senja ei ollutkaan vaatimaton nobody, vaan vahva ja älykäs ihminen.
Kun minä pelasin omaa peliäni vanhempiani vastaan, hän oli paennut oman suvun odotuksia ja luopui julkisesta nimestään. Hän suostui tähän hölmöön suunnitelmaan paetakseen kultaisen häkkinsä.
Eräänä iltana, kun pohdimme seuraavaa askelta, katsoin hiljaa Senjaa.
“Mitä nyt?” hän kysyi.
“En tiennytkään, että olet noin vahva ihminen”, sanoin. “Käsittelet tätä kaikkea viisaammin kuin minä.”
Hän hymyili lempeästi. “En tee tätä heidän vuokseen. Teen tämän itseni takia.”
Siinä hetkessä jokin muuttui. Kaikki alkoi leikkimielisestä uhmaamisesta, mutta siitä muodostui jotain aitoa. Opin arvostamaan Senjaa ja halusinkin oikeasti olla hänen kanssaan.
“Senja”, sanoin, “ehkä meidän kannattaisi kertoa rehellisesti kaikesta.”
Hän nyökkäsi. Emme enää esittäneet ketään muuta.
Seuraavana päivänä istuimme vanhempien kanssa maatilamme pitkän pöydän ääreen ja avasimme vihdoin suumme. Olin yllättävän rauhallinen. Ei enää peittelyä, ei rooleja vain rehellisyyttä, jonka ymmärryksen olin saanut ansaitsemalla huomioni ihmisessä, jonka olin aluksi ohittanut täysin.
Tuo kokemus opetti minulle, että rakkaus ja kunnioitus eivät synny peleillä tai näyttelemällä, vaan avoimuudella, rohkeudella ja rehellisyydellä sekä halulla nähdä toisessa sydän, vaikka maailma ympärillä yrittäisi sanella toisin.
