Kuvittele, että kaikki tämä tapahtui Unien Helsingissä, missä kaupunki oli pelkkä sumuinen labyrintti, talot kuin piparkakkuja ja kadut mutkittelivat minne lystäsivät. Minulla ja Samulilla oli nimittäin näennäisavioliittosellainen kuin saduissa, mutta byrokraattisempi, ja samalla oudon todellinen.
Samuli oli Nokian suuressa lasitornissa töissä, ja siellä johtajana hääri Armas Koskivuori, viiden aikuisen tyttären isä, jotka kaikki asuivat Espoon kartanoissaan ja joilla oli omat vakosamettihousuiset puolisot ja yhteensä yksitoista lastenlasta. Kaikki söivät joka sunnuntai karjalanpaistia yhdessä järvenrannalla. Armas uskoi, että “poikamies” oli pahin kirosana, ja sinkut kelpasivat töihin vain jos lakaistaan lattioita.
Kun Samuli tämän ymmärsi, hän tajusi tarvitsevansa virallisen aviopuolison niin kuin suomalainen tarvitsee marraskuussa kirkasvalolampun. Uranousu olisi muuten mahdotonta.
Hän mietti hiljaa, keitteli kahvia ja päätti ehdottaa minulle, Mirvalle, tuota feikkiavioliittoa. Olihan hän tuntenut minut päiväkodista asti äitimme olivat kantaneet yhdessä marjoja torilta, lauleskelleet lauantaisin Armi Kuuselan iskelmiä ja juoneet aina glögiä kevättalvella. Peruskoulussa jaoimme pulpetin, hän selitti minulle algebraa, minä piirsin hänen äidinkielen aineisiinsa pilkut oikeille paikoille. Tiesi siis, että en koskaan havittelisi hänen yksiötään Töölössä tai hänen tummanvihreää Volvoaan tai edes pankkitilinsä saldolla varustettua VISA-korttia.
Minä taas suostuin silmää räpäyttämättä, sillä sydän oli juuri silloin mäsänä Eero-nimisen poikaystävän jäljiltä kolmen vuoden jälkeen. Tarvitsin uutta ajateltavaa, ettei mieli olisi vajonnut ikuisen talven kaamokseen. Ja totta puhuen teki mieli vähän näpäyttää “Katso ny vaan, Eero, minäpä menin naimisiin menestyvän tyypin kanssa, jonka asunto on kolmen huoneen paraatipaikalla, eikä sinusta, voivoi!” Ja kavereillekin teki mieli näyttää, että kaikki on täysin hanskassa.
Niinpä kävelimme Samulin kanssa Itäkeskuksen maistraattiin, otimme numerolapun, odotimme pimeässä aulassa ja kuittasimme nimet hikisiin vihkoon. Ei meillä ollut pitsiä, limusiinia tai polkuhevosta, ei hääkakkua eikä lohivoileipiä. Sormukset sentään laitettiin, ja hääkuva otettiin automaatilla, jossa oli joku kumma sininen tausta.
Otinpa vielä Samulin nimenkin: Hänninen kuulosti jännittävämmältä kuin vanha “Kivimäki”.
On sanottava, että kummankin odotukset täyttyivät pilvet ylittäen. Samuli sai jo kuukaudessa ylennyksen osastopäälliköksi, täysin oikeutetusti, koska hänellä on aina päässä valoa kuin tammikuun hangella. Minun naimisissa-oleva statukseni puolestaan nosti minut ystäväpiirin silmissä kuin juhannussalko keskelle kylää. Kevyt, kiltti riemu virtasi minuun, kun sain exältäni peräti kolme tekstaria, joissa toivoteltiin onnea ja harmiteltiin menetettyä mahdollisuutta. No niinpä tietysti et arvoa antanut silloin kun olisi pitänyt.
Yhteinen näytelmä sujui niin hyvin, että asuin Samulin kanssa hänen city-kaksiossaan jonkin aikaavakuudeksi, ettei kukaan epäillyt mitään outoa. Aamuisin keitin munakasta, paistoin uunijuustoa ja kahvissa ui kuohukerma. Samuli tykkäsi syödä tukevan aamiaisen, ehkä näin pysyi arkkitehdin mieli kirkkaana.
Ulkona vesilätäköissä näkyi jo ensimmäisiä keväisiä heijastuksia. Päivästä oli tulossa sellainen, jolloin voisi pyöräillä äidin luo, ravistella matot ja pestä ikkunat. Lauantain kunniaksi saatoin keittää hernekeittoa, tehdä poropastaa tai vaikka lämminsavulohipiiraita ja kerätä kevätsalaattia.
Näitä arkisia asioita ajattelin, kun satuin vilkaisemaan olkani yli ja näin keittiön ikkunasta, miten satumaiset vesipisarat juoksivat lasia pitkin takaperin kuin elokuvassa. Outo oli koko elämäsillä nyt jo kolmattatoista vuotta minä ja Samuli elimme unimaailman avioliittoamme.
Meidän tytär, Iirikka, menisi tänä vuonna ensimmäiselle luokalle ja poika Miihkali valmistuisi viidenneltä. Kumpikin fiksu ja vikkelä, kuten Samulilla on tapanapaitsi että olenhan minäkin, kai. Mikään ei tuntunut enää valheelta, paitsi ehkä mieheni näennäisyys, mutta eihän kukaan uniavioliitossa murehdi, kuka on oikeasti aviomies ja kuka vain sumua.
