**Kesäkuun 12. päivä**
Tänään oli se ilta. Aino-äiti astui sisään kuin olisi ollut Eduskuntatalo, ja hän itse presidentti tulossa tarkastuskäynnille johonkin maaseutupitäjään. Jokainen visiitti oli oma seremoniansa: kuninkaallinen nyökkäys eteisessä, inhon ilme tossuille ja raskas huokaus, joka osoitti miten kärsivällisesti hän alentuu tavallisten kuolevaisten seuraan.
Juhlimme minun neljäkymmentäkuutta vuottani. Sirkka-vaimoni, tuo naiivi sielu, uskoo yhä ruoan diplomatiaan. Hän oli väsännyt kaksi iltaa sydänosaston työvuorojen jälkeen. Pöydällä oli pellavaliina, hunajalla lasitettua porsaan niskaa, kultaista uunilohkoa, ja salaatit oli somistettu sellaisella pakkomielteisellä tarkkuudella, että emäntä selvästi kärsii lievästä perfektionismista.
Äidin lisäksi paikalle oli ilmestynyt Kerttu-sisko – nainen, jolla on ikuisesti tyytymätön ilme ja ihmeellinen kyky valittaa rahapulasta samalla kun ahmii punaista kaviaaria leivän päällä teollisuuskoneen vauhdilla. Minä istuin pöydän päässä, hymyilin ja elin sitä onnellista miesilluusiota, jossa “kaikki ovat koolla, kaikki on hyvää, joten kaikki rakastavat toisiaan”.
— Sanonpa vaan, poikani, terveyttä pitää vaalia nuoresta pitäen, — Aino julisti, kauhoen kolmatta annosta perunasalaattia. — Minä puhdistan verisuoneni pelkällä ruokasoodalla ja kuusenkäpykeitoksella. Eräs akateemikko netissä kirjoittaa, että se teidän virallinen lääketieteenne on vain apteekkien salaliitto rahan kiskomiseksi.
Hän heitti Sirkkaan merkitsevän katseen. Sirkka on ylihoitajana eikä yleensä noteerannut näitä puheita, mutta tänään väsymys otti vallan.
— Aino, — Sirkka sanoi rauhallisesti, kaataen minulle mehua. — Valtimokovettumatauti on monimutkainen rasva-aineenvaihdunnan häiriö. Kolesteroliplakit kasvavat sidekudosta ja kalkkeutuvat suonen seinämän sisään. Sooda liuottaa hyvin paistinpannun rasvaa, muttei toimi verenkierrossa. Muuten me hoidettaisiin sydäninfarkteja tiskiharjalla.
Äiti jähmettyi haarukka suussa. Hänen kasvonsa muuttuivat ylikypsän punajuuren värisiksi.
— Sinäkö siinä olet viisain?! — kimakka huuto. — Sinä kannat vain potilaiden astioita, mutta uskallat väittää vastaan viisaille ihmisille! Ostettu tutkinto, ja siinä istut teeskentelemässä, moukka!
Aino pullistui kuin ylikuumentunut sauna, johon on unohdettu heittää löylyä.
Minä yritin tavanomaista sovittelua:
— Äiti, älä nyt, Sirkka vain vitsaili. Juodaan terveydeksi.
Tämä rauhanyritys sai äidin tuntemaan minun heikkouteni. Kun poika ei syöksynyt keihäs kädessä puolustamaan, hän vaihtoi taktiikkaa ja iski kipeään kohtaan.
Puhe kääntyi johonkin kaukaiseen sukulaiseen, joka oli juuri eronnut. Kerttu nautiskeli omaisuudenjaon yksityiskohdista, ja Aino kuunteli surullisesti suu mutrussa.
— Niin se on, poikani, — äiti sanoi yhtäkkiä kovalla äänellä, jotta jokainen sana lyötyisi ilmaan. — Nykynaiset ovat itsekkäitä ja epäluotettavia. Sinä olet komea, kiltti mies. Mutta muista: vaimot tulevat ja menevät. Tänään yksi, huomenna toinen. Äiti on pojalle ainoa.
Kerttu nyökkäsi, pureskellen lihapalaa. Minä nielaisin, vilkaisin Sirkkaan ja lausuin kultaisen lauseeni:
— Sirkka, sinähän tunnet äidin… ei hän pahalla. Se on vain puheenparsi.
Sirkka ei väittänyt vastaan. Hän uskoo, että on turhaa väitellä ihmisten kanssa, joiden äly on juuttunut maakuntateatterin manipulaatioihin. Hän vain hymyili hiukan, nousi hitaasti tuoliltaan ja käveli pöydän luo.
Varovasti, ilman yhtäkään nykäisyä, hän otti suuren vadillisen possunpaistia. Sitten Caesar-salaattikulhon.
— Sirkka, mihin sinä lihan viet? — Kerttu kysyi, haarukka puolimatkassa.
— Mihinkäs muualle? — vastasi Sirkka lempeästi ja arkisesti. — Jääkaappiin.
— Miksi? Me emme ole vielä syöneet loppuun! — äiti närkästyi, tuntien runsaan illan rituaalin murtuvan.
— Kuulkaa, Aino, — Sirkka palasi pöytään, otti leikkelevadin ja kaviokipon. — Minä olen johdonmukainen nainen. Kun on julistettu, että vaimo on tilapäinen ilmiö, haluan näyttää sen konkreettisesti. Vaimo lähtee – vaimon ruoka lähtee. Miksi teidän pitäisi syödä sellaisen ihmisen tekemää, joka on täällä vain hetken?
Hän vei ruoat keittiöön. Huoneeseen laskeutui raskas, tiivis hiljaisuus, jota rikkoi vain seinäkellon nakutus. Kun hän palasi leipäkorin kanssa, äiti oli saanut puhekyvyn takaisin.
— Mitä sinä oikein kuvittelet?! — hän jyrisi nousten pöydästä, ottaen loukatun patsaan asennon. — Miten kehtaat! Sinä tulit meidän perheeseemme! Sinun pitää kunnioittaa vanhempia ja kiittää, että me edes hyväksyimme sinut!
Sirkka pysähtyi vastapäätä. Tätä hysterianshow’ta oli jopa huvittavaa katsella.
— Aino, selvennetään perusmaantietoa ja omistusoikeutta, — hänen äänensä oli tasainen kuin uutistoimittajalla. — Minä en tullut mihinkään. Te istutte tässä minun ennen avioliittoa ostamassani asunnossa. Ostin sen kolme vuotta ennen kuin edes tiesin poikanne olemassaolosta. Te syötte ruokaa, jonka olen ostanut omalla palkallani, koska Mikko maksoi tässä kuussa autolainaa. Istutte tuolilla, jonka kokosin itse. Joten tilapäinen täällä en ole minä.
Äiti haukkoi henkeä. Hän katsoi minua odottavasti.
Minä istuin pää painuneena. Katselin tyhjää pöytäliinaa, leivänmuruja, orpoa mehukannua. Mielessäni kävi raskas ajatus. Illuusio “sovinnosta” mureni todellisuuteen.
Nostin hitaasti katseeni.
— Äiti. Kerttu. Nouskaa.
— Mikko? — äiti räpsytti silmiään. — Kuulitko mitä hän sanoi? Sallitko hänen ajaa oman äidin pois?!
— Äiti, menit liian pitkälle, — nousin ja työnsin tuolin. — Vaimoni ei ole lähdössä mihinkään. Asunto on hänen, ja tämä koti on hänen varassaan. Teidän on aika lähteä. Juhla on ohi.
— Vai niin! Vai hylkäät äitisi hameen takia! — Aino huusi dramaattisesti eteiseen, Kerttu perässä, mutisten “laskelmoiduista käärmeistä”.
Minä hiljaa ojentelin heille takit. En selitellyt, en pyytänyt anteeksi. Avasin oven ja odotin, kunnes he olivat porraskäytävässä. Lukko napsahti.
Palasin olohuoneeseen, katselin Sirkkaa, joka seisoi leipäkori kädessä. Huokaisin syvään.
— Ota liha takaisin, — sanoin hiljaa, kävellen ja kietoen käteni hänen ympärilleen. — Näköni taisi selvitä. Tiedätkö… minulla on pirunmoinen nälkä.
Istuttiin keittiössä kahdestaan. Possu oli yhä lämmintä, tee vahvaa. Emme enää puhuneet tulevista ja menevistä. Vain sen verran, että siitä illasta lähtien Aino ei enää astunut meidän kotiimme, ja vaimon asema meidän perheessämme sai betonisen lujuuden.
Opin sen: joskus on parempi antaa illuusion hajota kuin yrittää liimata sitä kasaan oman onnen kustannuksella.
